Nuppu: Romaani

»Yks' neitonen kaunis seisoi kotiporttinsa pielessä; tulo uljaiden husaareiden oli neidolla mielessä. Ne saapuivat korskuvin ratsuin ja valjahin välkkyvin, ja neitosen armas sulho oli joukosta uljahin.»

»Siunatkoon, kello on jo kuusi!» huudahti neiti Dyce, hypäten säikähtyneenä keskeltä uniaan makuukamarinsa lattialle. »Kello kuusi uudenvuoden aamuna, ja olen varma, että Kate-heiskale vetelee vielä sikeitä unia», sanoi hän, pukeutui nopeasti ja mennen porrasaukon yläpäähän huusi: »Kate! Kate! oletko jo ylhäällä, Kate? Kuuletko sinä, Kate MacNeill?»

Alakerroksen luolamaisesta pimeydestä ei tullut mitään vastausta.

Hän seisoi omituinen, kierteinen kynttiläjalka kädessään keskellä taloa, joka oli äänetön kuin hauta ja pimeä kuin säkki ja tuoksui ihanasti syötäville aineille. Hänkään, joka oli ollut valmistamassa useimpia niistä edellisenä päivänä ja jolla, Jumalan armosta, oli vielä suuressa määrin jäljellä lapsen ruokahalu, ei voinut olla nuuskimatta lapsellisella tyydytyksellä tuota taivaallisen herkkuvaraston ilmaa — joka kertoi luumuvanukkaista ja rusinakaakuista, omenoista ja appelsiineista, virkistysjuomista ja mausteista, nekuista ja siitä ihanasta siirappimaisesta mehusta, jota kutsutaan Mustaksi-mieheksi — kasvot hohtaen ruusunpunertavina matalalla olevan kynttilän valaisemina; hän oli lyhyt, pehmoinen ja mehukas nainen, jolla oli mitä vallattomin punertava tukka ja jäsenissään reippaus, jossa ei vielä ilmennyt mitään merkkiä hänen saavuttamistaan ikävuosista. Montako niitä oli, sitä en ikinä tule teille sanomaan; mutta sen vain sanon, että vaikka niitä olisi ollut kahdeksankymmentä, niin hän olisi voinut iloisesti tanssia katrillia. Tuo lystikäs kellonsoitto, joka niin selvästi kertoi Rellu-Wully Olverin hauskasta tuulesta, tarttui häneenkin; hän hymyili itsekseen siten kuin hänellä oli tapana muistaessaan jotakin hassunkurista tai yksistään pelkästä hyväntuulisuudesta, ja joka vain näki Bell Dycen hymyilevän itsekseen, hänellä ei ollut sen jälkeen vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli kullanmuru. Kaupungin talojen yli helkkyi vallattomasti yhä edelleen kellonsoitto, ja sen hikottelun kaltaisten pysähdysten aikana kajahteli omituisesti toinen ääni, suunnattoman erilainen hengeltään ja herättämiltään mielikuvilta — villihanhien kaakotus, koirashanhien »kook», »kook» ja naarasten vastaushuudot, niiden lentäessä lumimyrskyn ajamina purevasta pohjoisesta.

Mutta palvelustytöltä keittiöstä ei tullut vastausta. Hän oli pyörähtänyt tavallista ketterämmin peitteensä alta kuullessaan kuuden soiton, ja avatussa keittiön ikkunassa pursusivat jo hänen runsaat muotonsa molempien työntökehien ylitse, jotka olivat aina niin mukavan matalat ja soveliaat jutteluun katukäytävän ystävällisten ohikulkujain kanssa. Hän veti sisäänsä puhdasta, kylmää aamupimeän ilmaa, joka oli juovuttavaa kuin Tom Watsonin syksyolut, täynnä hupsujen päivien tunnelmaa. Hän kallisti korvaansa kuullakseen postikuskln laulun sävelen, joka nyt kantautui pehmeänä tallinparsien lukinverkkoisesta hämärästä, ja tehden lumipallon ikkunalaudalle kinostaneesta lumesta hän viskasi sen, nais-tapaan, umpimähkään kadulle, kuin otellakseen muka. Lumen kylmyys pisti suloisesti hänen kuumaan kämmeneensä, sillä hän oli nuori ja voimakas.

»Kate, sinä kunnoton!» huusi ääni hänen takanaan. Hän vetäisi sisään päänsä ja näki emäntänsä keittiössä kynttiläjalka kädessään.

»Oh, emäntä», huudahti tyttö lainkaan hämmentymättä, paukauttaen ikkunan ylös ja rusentaen kiireesti uhkuvimmat muotonsa aamunuttunsa viimeisten hakasten ja silmukkain alle — »oh, emäntä, kuinka te minut säikäytitte! Minä sain Ihan ty-ty-tykytyksen. Olin juuri haukkaamassa hiukan ilmaa ja ajattelemassa tuossa itsekseni gaelin kielellä, että oli aika minun tulla sisään ja nousta oikein ylös.»

»Onnellista uutta vuotta, Kate MacNeill», sanoi emäntä, ottaen häntä kädestä.

»Alvan niin, aivan niin! ja samaa teillekin, neiti Dyce. Minun on niin suloinen olla; minä olen niin iloinen kaikesta», sanoi palvelustyttö, hiukan hämmennyksissään tästä harvinaisesta suhteesta emäntäänsä. Hän pudisti tarjottua kättä nopeasti kahden puolen, ikäänkuin se olisi ollut munavispilä.

»Ja katso nyt, että tulet tulevat joutuin sytytetyiksi, niin olet kelpo tyttö. Ei mitenkään kelpaisi aloittaa uutta vuotta myöhään — se olisi huono-onnista. Minä huusin sinua tuolta portaiden yläpäästä ja ihmettelin, olitko sinä sairas, kun et vastannut minulle niin pian kuin tavallisesti.»

»Sairasko, neiti Dyce!», huudahti tyttö hämmästyneenä. »Luuletteko minua niin hupsuksi, että sairastuisin uuden vuoden päivänä?»

»Kaiken — kaiken sen muroleivän jälkeen, mitä söit eilisiltana, en olisi paljon ihmetellyt, jos olisit sairastunutkin», sanoi neiti Dyce pudistaen juhlallisesti päätään. »En suinkaan moiti, mutta, armahtakoon! se oli kauhea möhkäle; ja ajattelin, että jopa olisikin somaa, jos ensi-kävijämme uudenvuoden päivänä tulisi olemaan tohtori.»

»Tohtori! Totta totisesti, en ole ikinä tarvinnut tohtoria sittenkuin tohtori Macphee Colonsayssa pani minut kuntoon öljyllä ja sen sellaisilla, sen jälkeen kuin olin ollut tuhkarokossa», huudahti tyttö, ikäänkuin ihmiset olisivat heilurikellojen kaltaisia, joiden voitiin taata käyvän oikein vuosikausia, jos vain puhalsi niiden läpi palkeilla tai pyyhkäisi niiden sisuksia öljytyllä sulalla.

»Älkäämme nyt huoliko tuhkurista tällä kertaa, Kate», sanoi neiti Dyce, katsahtaen tarkoittavasti sammuneeseen lieteen.

»Enhän minä siitä huolinutkaan, emäntä — en välitä siitä tämän taivaallista; siitä on niin kauan, etten tuntisi sitä, vaikka vastaan tulisi; aioin vain —»

»Mutta sytytähän tulesi. Tiedäthän, että meillä on aika lailla tehtävää tänään, jotta saisimme kaikki siistiksi ja valmiiksi sisarenpoikaani varten, joka tulee Amerikasta kello neljän kyytivaunuissa.»

»Amerikasta!» huudahti tyttö, pudottaen kasarin kannen lattialle hämmästyksissään. »Hyväillen aika! Ja minä kun luulin hänen tulevan Chikaguusta.»

»Ja Chicago on Amerikassa, Kate», sanoi emäntä.

»Onko? Vai niin? Herra nähköön, mistäpäs Kate sen olisi tiennyt? Minun koulunkäyntini jäi kesken — siihen kohti, missä pannaan yksi muistiin ja lisätään kymmenen. Amerikassa! No voi merkillistä, ajatelkaahan! Juuri siitä paikasta, johon minä niin halusta tahtoisin mennä. Jos minulla olisi rahaa ja pääsisin Amerikkaan —»

Tämä oli tuttu Ailie; Kate ei ollut ehtinyt kunnolla alkuunkaan, ennenkuin hänen emäntänsä pakeni keittiöstä ja alkoi ripeästi hääriä aamuaskareissaan.

Ja vähitellen asianajaja Dycen huonekunta heräsi täydelleen tavallisuudesta poikkeavan hiljaisuuden ja hälinän täyttämään päivään, sillä lumi oli kaduilla korkeina kinoksina vaimentaen rattaiden, kavioiden ja kenkien kolinan, mutta muutoin oli aamu täynnä uudenvuodenpäivän iloista hälinää. Sillä Rellu-Wullyn kellonsoitto oli tuskin loppunut, häipynyt jonkinlaiseen malmiseen naurunkuherrukseen, ja villihanhien raakunta kiitänyt etelään päin yli puutarhojen ja takakujien — omituisena, hurjana pohjolan soitantona, kaukaasaapuneena ja epäkotoisena — kun pillisoittokunta kulki kaupungin läpi piipittäen kimakasti jotakin reipasta, tutunomaista säveltä. Oh, ne olivat ylpeitä miehiä nuo, päät hiukan sekavina ilosta ja edellisen illan viinimaljoista, astunta uljas. John Taggart löi rumpua — mainio rumpali niin päissään kuin selvänäkin, joka rakasti soitintaan niin suuresti, että meni toisinaan nukkumaankin rumpu kaulaan ripustettuna, ja paukutti tänään kuin Banagher, joka paukutti hurjasti, piittaamatta liikoja sävelestä, mutta onnellisena saadessaan aikaan kylliksi jymyä. Ja pian sen jälkeen kuin pillinsoittajat olivat menneet kaupungin läpi, kaikki väärää jalkaa paitsi Johnny Vicar, kuten hänen äitinsä arveli, tallaantui lumi leikkivien lasten jalkojen alla, ja naiset juoksivat taloistaan toiselle puolen katua, jotkut heistä, uskokaa pois, suudellakseen toisiaan, sillä tuo varsin sievä tapa oli hiljan päässyt muotiin ja tullut ihmeen yleiseksi Skotlannissa. Pitkin keskikaupunkia kulki vanha katukaupustelija Divine, kaksi pientä lippua hatussaan ja rautatammenlehvä takkinsa rintapielessä, kuljettaen suurta kullankeltaista kantamusta ja huudellen: »Hienoja Venetsian appelsiineja! kuka ostaa oivallisia Venetsian appelsiineja? Ei mitään ulkolaista moskaa. Appelsiineja! Appelsiineja! — oikeita uudenvuoden-appeisiineja, kolme kappaletta pennyllä; veriappelsiineja, puoli pennyä kappale!»

Puodit avautuivat tunnin ajaksi siltä varalta, että joku sattuisi tarvitsemaan jotakin, ja moni tarvitsikin, siitä voitte olla varmat, sillä he olivat syöneet ja juoneet kaikkityyni, mitä edellisenä iltana oli varattu, ja nyt oli ostettava rusinakaakkuja ja makeita korppuja; muroleivoksia, sokeria ja sitruunia, inkiväärijuomaa pojille ja tytöille ja kirkkoneuvoston jäsenille, keitettyä liikkiötä maalaisserkuille, joita saattoi tulla odottamatta, ja P. & A. MacGlashan'in kolmenpennyn lampaanlihapiirakoita (kaksi pennyä, jos tarjotin tuotiin takaisin), joita tavallisesti oli saatavana vain markkinapäivinä ja lauantaisin ja jotka olivat laajalti maineessa.

Neiti Minton Naisten Vaatetustarve- ja Kappa-varaston huomattiin yön aikana saaneen taikavoimalla oviensa ja ikkunoittensa ympärille kuusenhavu- ja rautatammiköynnöksiä ja kiehkuroita, joissa valkoinen ruusu kukki lumen keskellä; ja neiti Minto itse seisoi loistavaan karmosiininpunaiseen, kantapäihin asti ulottuvaan viittaan puettuna, posket punaisina kuin kirsikat, käsissään puolihansikkaat ja kaikki viisi sormusta sormissaan, keskiovella, lausuen kauniilla, sievällä englanninkielellä: »Onnellista uutta vuotta» jokaiselle ohikulkevalle — vieläpä yhteiselle lehmipaimenelle George Jordonillekin, joka oli aina ollut hiukan kupsahtava älyrakenteensa puolesta ja joka, kun hänen housunlahkeensa olivat suusta leveät, niin että jalat peittyivät niiden alle, ei voinut koskaan muistaa, oliko hän työhönsä menossa vai työstä palaamassa, jollei hän käynyt kysymässä koulumestarilta, »Samaa teille, suokaa anteeksi käteni», sanoi George-rukka, koskettaen nipin napin hänen sormenpäitään. Sitten, koska hän oli seisahtunut ja kääntynyt hiukan kulkusuunnastaan, hän lähti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Liian myöhään nousi punanaamainen aurinko, liian myöhään nauraakseen Rellu-Wullyn lystikkäälle kellonsoitolle, liian myöhään kuullakseen Taggartin mahtavaa rummunlyöntiä, mutta iloinen talviaurinko — sepä juuri vain tarvittiinkin savupiippujen joukkoon, jotta päivä olisi täydellinen.

Kaikkein varhaisin ylösnousija Dycen talossa, emännän ja palvelustytön jälkeen, oli itse isäntä, Daniel Dyce.

Ja nyt minä kuvaan teille tyhjentävästi Daniel Dycen: se merkitsee sitä, että hänet takanapäin tunnettiin Hauskan Danin nimellä.

»Kylpysi on valmis, Dan», oli hänen sisarensa huutanut, ja hän nousi ylös ja meni hampaat kalisten kylpyammeen luo, katsoi siihen hetkisen ja pisti kätensä veteen. Se oli kylmää kuin jää, koska tuo vesi, jota juomalla ihmiset eivät koskaan vanhene, tulee korkeista vuorilammista.

»Tuosta sulle tänäpäivänä!» sanoi hän kylpyammeelle näpsäyttäen sormiaan. »Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa!» Ja tyytyi tavallista vähäisempään pesuun sekä parranajoon. Partaa ajaessaan hän hyräili koko ajan, kuten hänen tapansa oli, vanhaa poikuutensa aikuista laulelmaa; tänään se oli