Muistoja ja kuvitelmia

Oli syksyn viimeinen iltapäivä. Keltaisten koivujen lomitse, joita kultasi laskevan punakellertävän auringon äärimmäiset säteet, kimalteli tuolla alhaalla, syvällä, kiiluvan järven pinta. Mutta sisällä kukkivat orkideat.

Ulkonevan ikkunan syvennyksessä seisoi sulava nainen, kuuluisa näyttelijätär. Rypäleitten tulistunut mehu oli sytyttänyt helakan punan hänen poskilleen ja verhonnut hänen silmänsä ikäänkuin kauas katsoviksi. Suonissa paloi kiimeä kaiho.

Häntä läheni mies, kookas ja komea, mies roteva ja voimakas — suuri kirjailija.

He olivat tunteneet toisensa jo vuosikausia. Luontainen mieltymys oli vetänyt heidät toisiaan kohti, henkinen työ oli vähitellen liittänyt heidät yhä lähemmäksi toisiinsa. Mikä nerokasta miehen luomissa, sitä naisen sielukas hengen siipi oli koskettanut — mikä ylevintä naisen taiteessa, siinä miehen valamaa väritystä. Heidän henkensä olivat miltei yhtä, ja silti — silti — he eivät tunteneet toisiansa täysin.

»Kun ajamme täältä pois, ajat sinä minun kanssani.»

»Hyvä», vastasi nainen.

Ja he nousivat siroille, korkeille rattaille. Hurjana juoksi alamäkeä valkoinen, nuori hevonen, jonka kaviot singahuttelivat lunta korkealle ilmaan — sillä talven ensimmäinen ilta oli tullut. Äkkiä oli se peittänyt maan ja maisemat valkoiseen satuhuntuunsa. Kirkas, ihana, kylmä kuu loi kalpean loistonsa yli kaiken.

Vasemmalla kädellään ohjasi mies tulista orhia, oikea käsi ryösti naista. Hänen otteensa oli kiivas ja irstas, ja hän puri suudelman naisen huuliin.

»Sinä sen tiedät — vuosia, vuosia olen sinua rakastanut. Sieluani olet rikastuttanut, mutta nyt se ei minulle enää riitä. Sielusi yksin ei riitä; meidän välillämme on kuilu. Minä tahdon sen tieltämme, ja sen minä saan pois ainoastaan, jos annat minulle ruumiisi, niinkuin olet uskonut minulle henkesi.»

Naista sanat polttivat; hänkin rakasti — rakasti tuota tuimaa miestä, ja huumeessa hän jo lupautui. Täydessä antautumisessa kuitenkin vasta täysi ehjyys, sopusointu, onni!

Ja he elivät mielettömässä nautinnossa monet päivät ja yöt; he uneksivat yhdessä aistiensa pitkän ja sulomyrkkyisen unen.

Mutta kun he vihdoin siitä unestaan heräsivät ja tunsivat toisensa täysin, huomasivat he, että heidän sielujensa ymmärtämyksen hieno, salaperäinen verho oli hälvennyt kuin hämärä.

Valkosilkillä on sisustettu se suuri kotelo, jota pitelen polvillani ja jossa te vierekkäin, monivärisinä säkenöitte. Istun huvilani tilavalla kuistilla, jota tuoksuvat kukat ympäröivät. Lämpöinen on kesäilta. Laskevan, kirsikanpunaisen auringon säteet teissä heijastuvat tuhatvärisinä. Te kimaltelette lumoavina, niinkuin välkähtävä, heleä päivä kesäisellä, autereisella merellä, te ihanat sormukseni! Teitä rakastan.

Teitä rakastan kauneutenne takia, mutta ennen kaikkea siksi, että jokainen, joka minulle sormuksen on antanut, on ollut minulle tavallaan rakas, ja siksi, että kukin teistä puhuu minulle omituista muistokieltänsä.

Sinä suuri punainen rubiini! Tiedän, miksi olet hiottu sydämenmuotoiseksi. Vai oletko ennemmin veripisaran kaltainen? Sinut sain kerran kaikkein kalleimmalta, jolle surua tuotin.

Ja sinä, tumma safiiri, jota kehystävät kahdet timanttirenkaat! Olet hieno ja jalo kuin ruhtinatar... Sinut sainkin kuningattarelta!

Muistan tuon lennokkaan iltaman Pariisissa, ihanassa Castiglionen palatsissa, joka aiheutti sen, että Espanjan entinen hallitsijatar Isabella sinut minulle antoi. Olin laulanut hänelle, hänen sukulaisilleen ja ystävilleen. Nimeltä ja näyttämöltä vain hän minut tunsi, kun kutsui minut luoksensa, mutta sävelet avasivat välillemme sydämien tien.

Hän oli jo vanha. Valtaistuimeltaan oli hän syösty. Tämä oli valkaissut hänen tukkansa, köyristänyt hänen selkänsä, rypistyttänyt hänen piirteensä, mutta hänen pienet silmänsä puhuivat minulle ymmärtämystä ja ystävällisyyttä, ja iloni oli suuri, kun hän, mitään aavistamattani, seuraavana päivänä lähetti minulle tämän kallisarvoisen sormirenkaan.

Kuningattaren antaman lahjan viereen on sattumalta joutunut yksinkertainen kultasormus, jota koristaa ainoastaan kaksi ajan hiomaa granaattia.

Tämä rengas on liian väljä sormiini, eikä sen aineellinen ja taiteellinen arvo ole juuri mikään, mutta silti sitä toisinaan kannan, ja aina sitä katsellessani sydämeni heltyy. Sieluni näkee silloin Johannan, lapsuuteni parhaimman ystävän.

Nelivuotiaana häneen tutustuin. Vanhempani olivat silloin pitkiksi ajoiksi siirtyneet vieraille maille, jättäen minut maalle erään vanhan ystävänsä luo. Siellä olin Johannan löytänyt. Hän minua hoiti ja rakasti ja lohdutteli, ja kun kävin vanhemmaksi ja hänet vuosien jälkeen aina tuontuostakin jälleen tapasin, ilahutti hän minua ennustelemalla minulle kuluneitten korttiensa avulla paljon sulhasia ja runsaasti rahoja.

Vanha Johanna, palveltuaan uskollisena paikallaan yli kolmekymmentä vuotta, kuoli. Silloin olin hänestä jo kaukana »laulutähtenä» Pariisissa, mutta me emme kuitenkaan olleet toisiamme unhoittaneet, ja kun Johanna oli tuntenut kuolon saapuvaksi, oli hän lähettänyt minulle muistoksi ainoan aarteensa, sormuksensa, jota hänen karkea, työteliäs kätensä aina oli kantanut. — Uskollinen Johanna! Miten rakas hän olikaan minulle.

Katseeni hyväilevät helyjä. Tuossa Kristina Nilssonin lahjoittama muisto, suloiset, monet timantit ympyröissä, siroissa platinakehyksissä. Kivien loisto muistuttaa suuren taiteilijan harvinaisia silmiä.

Oh kaunis kevät, kun tämän lahjan sain. Ihmiset ympärilläni näyttivät onnellisilta, mutta minua painosteli suruisa tunnelma, sillä alhaiset ihmiset olivat minulle tehneet vääryyttä.

Jo aivan nuorena ollessani, urani alkupäivinä, oli Kristina Nilsson minut kutsunut luoksensa, mutta kohtalon oikku oli silloin, niinkuin toisinaan myöhemminkin, tehnyt tyhjäksi kohtaamisemme.

Tiedän, että hän usein oli tullut sekä oopperoihin että konsertteihin lauluani kuuntelemaan. Joskus oli hän minulle lähettänyt tuoksuvia ruusukimppuja. Nyt vihdoinkin kerran sopi, että saimme tutustua henkilökohtaisesti. Mainehikkaan laulajattaren jalot piirteet ovat aina minussa herättäneet ihailua. Nyt minua miellytti hänen sinisten silmiensä vieläkin nuorekas, vilkas loisto; hänen puheensa minut vallan tenhosi.

Leppoisaa, joskin samalla jännittävää, oli kuulla hänen puhettaan omista loistopäivistään ja taiteellisista mielipiteistään.

»Ma très chère Ackté, sen teille sanon», puhui hän, »teitä suuresti ihailen. Ja jos teille toden sanon, ihailen teitä siksi, että minun mielestäni pariisilaiset aina niin oikeaan osasivat, kun väittivät, että teidän äänessänne on niin paljon, joka muistuttaa minun omaa mennyttä ääntäni.