Hirviherrat: Kolminäytöksinen huvinäytelmä

JOONAS ISOMAA, tilanomistaja. INKERI, hänen tyttärensä. KALLE MALJANEN, helsinkiläinen olutkauppias. SANTERI, hänen poikansa, rilliniekka ylioppilas. NIMISMIES, Isomaan luona hirviä ampumassa. JANNE RIUSKA, konstaapeli. VIHTO JUNNILA, Isomaan torppari. MIINA, hänen vaimonsa. URHO, näiden poika. SIINA SUONPÄÄ, näiden läheisyydessä asuva itsellisen leski. MAIJU, tämän tytär.

Tapahtuu syksyllä v. 1915, I ja III näytös Junnilan torpassa, II läheisessä metsässä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Junnilan torpan tupa. Vasemmalla perällä ovi porstuaan, oikealla perällä sänky. Oikealla seinällä ikkuna, jonka edessä pöytä penkkeineen. Vasemmassa peränurkassa uuni, astiakaappi y.m. ja etualalla vasemmalla sänky. Seinällä ikkunan vieressä pieni kirjahylly ja tämän alla arkku. Oikea ja vasen katsomosta.

Aamuhämärä syyskuun ensimmäisenä päivänä. MIINA on aamuaskareissaan uunin luona. URHO puhdistelee pyssyään pöydän ääressä ja VIHTO kuorsaa vasemmanpuolisessa sängyssä. Ulkoa kuuluu kukon kiekaisu.

URHO (Tarkastettuaan ikkunaa vasten pyssynreikää.)

Hyvä on. Loistaa ja välähtelee kuin nouseva päivä.

MIINA. Kylläpä sitä jo, Jumala paratkoon, on tuherrettukin tottakin työtä!

URHO. Älkää puhuko, äiti. Vai tarkoitatteko, että sitä pyssyttä sotaan mennään.

MIINA. Mokomaankin sotaan!

URHO. Sotaanpa hyvinkin. Ei niitä hirviäkään käsirysyllä kellistellä.

MIINA. Mene hiiteen hirvinesi! Minä olen sen jo sanonut, etten minä voi sietää hirviä.

URHO. Mutta hirvihän on oikein sitä herrain herkkua.

MIINA. Olkoon! Minä en vaan sitä herkkua pataani pistä.

URHO. Entäpä jos herrat pyytävät teitä paistamaan.

MIINA. En, vaikka polvillaan. Hyi!

URHO. No sehän on merkillistä.

MIINA. Vai merkillistä. Kun siinä on semmoinen katajanmakukin, että sisuksia karmii.

URHO. Mutta milloin te sitä olette maistanut sitten?

MIINA. Taivas varjelkoon maistamastakin. On ne kertoneet, jotka on maistaneet.

URHO. Turhia ne ovat teille uskotelleet. Kyllä teidän vaan on paistettava ja maistettava, jos vaan herrat vaatii.

MIINA. Sepä nähdään. (Koiran haukuntaa ulkoa.) Mutta herra Jumala, ne taitavat jo kohta tullakin, ja tässä on vielä kaikki työt kesken, Kello on kai jo seitsemättä.

URHO. Vasta viisi.

MIINA. Missä kummassa se Suonpään Siinakin tyttönsä kanssa kuhnii?

URHO. Pitäisikö niittenkin tulla?

MIINA. Pyysin vähän apuun. Enhän minä tässä yksin joka paikkaan kerkiä, vaikka sutena hääräisin. — Sipaseisit sinäkin edes isäsi hereille.

URHO (Kääntyy sänkyyn päin ja hankaa yhä pyssyään.) Isä hoi! Nouskaa ylös! — Minä lähdenkin tästä heti metsään. En minä viitsi jäädä tähän sitä Siinan kielikeittoa lusikoimaan.

MIINA. Älä komeile! Siina on reilu ihminen. Ja onhan Maiju taas hiljainen.

URHO. Tyttö taas on tyhmyyttään hiljainen.

MIINA. Puhuminen hopeaa, vaitiolo kultaa. Ja on se Maiju kova raatajaihminenkin.

URHO. On kyllä. Oikea juhta. Niinkuin älyltäänkin.

MIINA. Älä sinä käärmeile. Kyllä siinä vaan sinulle akkaa olisi, ja älyä niin paljon kuin tämmöiseen harakanpesään mahtuu.

URHO. Mitä te turhia!

MIINA. No niin se on! En minä tässä koko elämänikääni yksin jaksa keikkua. Ja parempaa apukeikkujaakaan et tänne saa. — Mutta aja nyt Herran nimessä ylös tuo ukkorahjus.

URHO. Isä! Kuuletteko!

MIINA. Aja, aja! Koppaa kylkeen. Ei se vähemmästä (URHO ripustaa pyssyn naulaan.) On siinäkin miehen niminen! Antaa minun aamusta iltaan ahertaa kuin ampiaisen. Itse kiskoisi tuota synninuntaan, vaikka tuomiopäivään asti. Johan nyt on kohta suurusaika (Ulkoa kuuluu taas koiran haukuntaa.)

URHO. Ai niin. Jokohan koira lie saanut mitään suuruspalaa.

MIINA. Keneltähän se olisi...

URHO. Jos sille antaisi vaikka vähän maitoa.

MIINA. Marssi suohon! Yhdestäkö lehmännahasta tässä vielä pennullesi asti!