Varastaiteilija

Idus Martii. Pukuharjotus. Lyömäpalloviikko. Le premier pas. Tahallinen murha. Eräs Velasquezin taulu. Uusinta-peli. Keisarin lahja.

Entisen ajan kansanleikeistä sukeusi huvinäytelmä, päähenkilöinä pelkät ilvehtijät ja veijarit. Tästä kehittyi Espanjassa veijariromaani, vallaten siten sivistysmaiden kaunokirjallisuudessa huomattavan aseman 1500-luvulta viime vuosisadan alkuun. Veijarien taistelu järjestysvaltaa vastaan kävi kulkuneuvojen ja keksintöjen parantuessa niin jännittäväksi, että jälkimäinen sai yhä suuremman merkityksen tällä kirjallisuuden alalla ja päähenkilöiksi pääsivät sen edustajat, saavuttaen lukijain myötätunnon ja suosion sillä kekseliäisyydellä, jolla vainosivat lakien rikkojaa. Tämä osien vaihtuminen synnytti salapoliisikirjallisuuden: ranskalainen Émile Qaboriau loi ensimäiset viralliset salapoliisit romaanisankareiksi, amerikalainen Edgar Allan Poe ensimäisen ihmeellisen tarkkaälyisiä johtopäätöksiä tekevän arvotustenharrastajan, ja nämä yhdisti englantilainen A. Conan Doyle tieteen uusimpia tuloksia sekä järjen ja havaintokyvyn äärimäisiä lahjoja käyttäväksi yksityis-salapoliisi Sherlock Holmesiksi. Nuo kolme nimeä ovat viime vuosikymmenien runsaan salapoliisikirjallisuuden keskus.

Mutta historia uudistuu. Mikäli salapoliisikirjallisuus on yhä enemmässä määrässä solunut tusinatuottajien käsiin, sikäli on siitä jälleen palattu veijariromaaniin, otettu taasen armoihin yhteiskunnan ahdistelema. Suorastaan salapoliisien vastakohdan, pahantekijän joka koettaa näiden ansoja välttää, ei ole helppo saada sankarin asemaa; varsinaisille kulkureille ja veijareille riittää paremmin lievikkeeksi oveluus ja ehtymätön huumori. Ensimäisenä on englantilainen E.W. Hornung yrittänyt sitä, ja hänen varastaiteilijansa Raffles esiintyy monien seikkailukirjain aiheena. Ranskalainen Maurice Leblanc on sitten Arsène Lupinillaan koettanut henkisesti joustavamman ja eloisamman kansan pahantekijätyypin korottamista romaanisankariksi. Kumpainenkin on jo saanut jäljittelijöitä. Varsinkin jälkimäinen on saavuttanut suurta mielenkiintoa teoksillaan, jotka heti ilmestyttyään on tähänkin sarjaan suomennettu; mutta epäilemättä on syytä — kun kerran nykyajan yleisö kaipaa tällaista aatteellisista ongelmista kevennettyä luettavaa — antaa hänen englantilaisen esikuvansakin tulla sarjassa edustetuksi. Nyt suomennettu kokoelma Raffles-seikkailuja ei ole tekijänsä paras, mutta välttämätöntä kait on tähän herrasmieheen tutustua siitä asti kuin hänen yksinkertainen Bunny-toverinsakin, joskin alku oli "nolo yritys", sankarin omienkin sanojen mukaan.

IDUS MARTII.

I.

Kello puoli yhden seuduissa päätin viimeiseksi epätoivoiseksi keinokseni palata Albanyn vuokrakasarmiin. Häviöni näyttämö oli pysynyt jokseenkin sellaisenaan. Baccarat-pelimarkat olivat vielä huiskin haiskin pöydällä tyhjien lasien ja kukkuraisten tuhkakuppien seassa. Savun haihduttamiseksi oli avattu ikkuna, ja se hönkäili sijalle sumua. Raffles itse oli ainoastaan vaihtanut flanellinutun ylleen. Mutta hän rypisti silmäkulmiansa, kuin olisin kiskonut hänet ylös vuoteestaan.

"Unohtanut jotakin?" hän virkkoi, nähdessään minun seisovan eteisen matolla.

"En", vastasin lyhyeen ja tunkeusin häikäilemättä hänen ohitsensa. Ja minä kuljin edelleen hänen huoneeseensa, hävyttömyydellä, joka hämmästytti itseänikin.

"Ettehän liene palannut vaatimaan uutta peliä korvaukseksi? Sitä en luule voivani omin neuvoin suoda. Olin itsekin pahoillani siitä, että toiset..."

Seisoimme vastatusten hänen kamiininsa edessä ja minä keskeytin:

"Tietenkin kummastelette minun palaamistani tällä tavoin ja näin myöhään. Tuskinhan tunnen teitä. Vasta ensi iltaa olin asunnossanne. Mutta minä olin koulussa teidän käskyläisenänne ja te sanoitte vielä muistavanne minut. Tämä ei tietysti kelpaa miksikään puolustukseksi, mutta tahtoisitteko kuunnella minua — kaksi minuuttia?"

Kiihdyksissäni täytyi minun aluksi työläästi henkäistä joka sana, mutta hänen kasvonsa tyynnyttivät minut pian, enkä erehtynytkään niiden ilmeestä.

"Kernaasti, hyvä ystävä", lupasi hän, "niin monta minuuttia kuin tahdotte. Ottakaahan hampaisiinne Sullivan ja istuutukaa." Ja hän ojensi minulle hopeaista paperossikoteloansa.

"Ei", kieltäysin päätäni pudistaen, ja nyt sain jo hallituksi ääntäni; "ei, kiitos, minä en tahdo polttaa enkä istuutua. Ettekä tekään pyydä minua tekemään kumpaistakaan, kuultuanne mitä sanottavaa minulla on."

"Todellakin?" sanoi hän ja sytytti oman paperossinsa, suunnaten kirkkaat siniset silmänsä minuun. "Mistä sen tiedätte?"

"Siitä, että varmaankin näytätte minulle ovea", vastasin katkerasti, "ja siinä teettekin aivan oikein. Mutta mitäpä hyötyä pitkistä esipuheista. Kuten tiedätte, menetin äsken runsaasti kaksisataa puntaa."

Hän nyökkäsi.

"Minulla ei ollut rahoja matkassani."

"Sen muistan."

"Mutta minulla oli maksu-osotuskirjani, ja kirjotin teille kullekin tuon pöydän ääressä maksu-osotuksen."

"No?"

"Yksikään niistä ei ollut paperin arvoinen, jolle sen kirjotin, Raffles. Olen jo ottanut kaikki varani pankista."

"Luultavasti vain tilapäisesti?"

"Ei. Olen hävittänyt kaikki mitä omistin."

"Mutta joku on minulle sanonut, että olitte aika varakas. Kuulin teidän perineen rahoja?"

"Kyllä, kolme vuotta takaperin. Se koitui tuhokseni; nyt ne ovat tipo tiessään — jok'ainoa penni! Niin, minä olen ollut hullu, eikä villitympää hullua ole koskaan ollutkaan. Eikö tämä riitä? Miks'ette aja minua ulos?"

Raffles mitteli lattiaa hämmästyneen näköisenä.

"Eikö sukunne voi tulla apuun?" kysäisi hän viimein.

"Ei, Jumalan kiitos", huudahdin, "sukua ei minulla ole. Olin ainoa lapsi. Perin kaikki mitä oli. Ainoa lohdutukseni on, että omaiseni ovat haudassa, eivätkä koskaan saa tietoa tästä."

Heittäysin tuolille ja peitin kasvoni käsilläni. Raffles yhä asteli edes takaisin upealla matollaan, joka suhtautui hyvin huoneen muuhun kalustoon. Hänen pehmeät ja tasaiset askeleensa olivat yhtä säntilliset kuin ennenkin.

"Teissä oli hiukan kirjailijan vikaa", virkkoi hän lopulta; "ettekö te toimittanut koululaisten lehteä ennen kuin lopetitte opintonne? Minä ainakin muistan lyönneillä ja potkuilla pakottaneeni teitä sepittämään minulle pikku runoja. Ja jonkinlainen sepustelu se juuri nykyään vetelee; sellaisella saa elantonsa millainen tomppeli tahansa."

Minä ravistin päätäni. "Mikään tomppeli maailmassa ei voi kyhätä kasaan kylliksi rahaa minun velkojeni maksuksi", selitin minä.

"Asuttehan jossakin?" pitkitti hän.

"Kyllä, Mount Streetillä."

"No niin — huonekalunne?"

Puhkesin pilkkanauruun kaikessa kurjuudessani. "Niiden on jok'ainoan kyljessä loistanut virkasinetti jo kuukausia!"

Raffles seisahtui kohotetuin kulmin ja yrmein katsein, jotka saatoin kohdata keveämmin nyt kun hän tiesi pahimman; sitte hän kohautti hartioitaan ja alkoi jälleen astuskella, eikä kumpainenkaan meistä tuokioon hiiskunut sanaakaan. Mutta hänen kauneista, järkähtämättömän levollisista kasvoistaan luin kohtaloni ja kuolemantuomioni, ja jokaisessa henkäyksessäni sadattelin typeryyttäni ja raukkamaisuuttani, joka oli minut tänne palauttanut. Syystä, että hän oli ollut minulle ystävällinen koulussa, jolloin hän oli lyömäpallo-joukkueen johtaja ja minä hänen käskyläisensä, olin nyt rohjennut pyrkiä verottamaan hänen hyväntahtoisuuttaan. Syystä, että olin joutunut häviöön, hänen ollessaan kyllin rikas pelatakseen lyömäpalloa kesät kaiket ja kulkeakseen muut vuoden-ajat jouten, olin herkkäuskoisesti luottanut hänen armeliaisuuteensa, hänen sääliinsä, hänen apuunsa! Niin, olin hiljaisuudessa toivonut — niin masentuneeksi ja tuskaiseksi kuin olin sävyni saanutkin — ja tässä totisesti nyt tapahtui minulle oikein. Näki yhtä vähän armeliaisuutta kuin sääliä hänen laajenneissa sieraimissaan, hänen ankarassa leuassaan ja kylmissä sinisissä silmissään, jotka eivät vilkaisseetkaan minuun päin. Otin hattuni ja nousin horjuen; olisin lähtenyt sanattomana, mutta Raffles seisoi minun ja oven välissä.

"Se on minun asiani", vastasin. "_Teitä_ en enää tahdo vaivata."

"Miten voin silloin auttaa teitä?"

"En ole pyytänyt apuanne."