Man-saaren tuomari

Vanha tuomari Christian, Ballawhainen omistaja, oli kova mies — ainakin ulkonaisesti. Rauta-Christianiksi häntä yleisesti nimitettiinkin ja ihmisten oli tapana sanoa: »Varokaa joutumasta sen rautakouran kynsiin.» Mutta voiman ohessa hänen luonteessaan oli myös ylevyyden leima. Pohjaltaan hän ei ollut kylmä, vaikka häntä halutti jääkuoreen sulkeutua. Tulta hänessä oli kylläkin, vaikka kätkössä, ja sillä hän yksinäisyydessä lämmitti vanhaa sydäntänsä, verhoten itsensä jäätävällä ilmakehällä suojaksi ympäristöänsä vastaan. Hän oli kuoreensa sulkeutuva sielu. Vain sisään murtautumalla voitiin päästä hänen tunteittensa pimeään kammioon, mutta ken sen oli tehnyt, oli paljastanut hänen alastomuutensa, ja hänen kanssaan katkaisi hän ikipäiviksi kaikki välit. Näin oli käynyt hänen poikansa, Philipin isän.

Hänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi oli luonteeltaan tulinen ja raju, noita huimapäitä, jotka syöksyvät päistikkaa perikatoon, elleivät heitä pidätä kireät ohjakset. Tuomari oli nimittänyt tämän pojan Tuomas Wilsoniksi sen hurskaan pyhimyksen muistoksi, joka muinoin oli ollut saaren piispana. Tuomarin virka Man-saarella ei koskaan ole ollut perinnöllinen eikä koskaan voi siksi tullakaan, mutta Ballawhainen Christianit olivat yhtä kaikki olleet tuomareina kuuden sukupolven aikana, ja vanha Rauta-Christian otaksui Tuomas Wilsonin tulevan hänen seuraajakseen. Asia oli kuitenkin epävarma, sillä virkamiesnimityksessä otettiin huomioon enemmän ansiot kuin sukuperä, ja siksi vanhus määräsi poikansa ensin opiskelemaan lakitiedettä Englannissa ja sitten käytännölliseen virantoimitukseen Man-saarella. Nuori lakimies ei ollut täysin toteuttanut isänsä toiveita. Englannissa oleskellessaan hän oli omaksunut uudenaikaisia, vanhalle tuomarille perin vastenmielisiä mielipiteitä. Hän oli saanut uuden käsityksen omaisuuden jaosta, uudet ajatukset naisesta ja avioliitosta, uudet teoriat uskonnosta, sanalla sanoen hän ei ollut välttänyt niitä kareja, jotka tuntemattomilla vesillä sattuvat nuoren purjehtijan tielle eikä tuomari vanhus ollut se laivanrakentaja, joka pystyi tekemään aluksen notkeaksi vahingoittamatta sitä. Englantilaisia lehtiä lukiessaan tuomari oli jonkun verran tutustunut näihin katsantotapoihin. Ne vaikuttivat melkein kammottavasti hänen kotoisessa yksinäisyydessä toimineeseen mielikuvitukseensa, jotenkin samaan tapaan kuin pahe vaikuttaa puhdassydämiseen, nuhteettomasti vaeltavaan ihmiseen. Ja ennen kaikkea olivat nämä mielipiteet tuntuneet hänestä niin kaukaisilta, vuorten ja merten takaisilta, etäällä häämöttäviltä, kuten Sodoma ja Gomorra, ja tuomiotaan odottavilta kuten nekin. Ja nyt ne äkkiä olivat saavuttaneet hänet, tunkeutuneet hänen oman kurkihirtensä alle.

»Luulenpa», virkkoi hän, merkitsevästi poikaansa silmäillen, »että oppipoika on nykyjään mielestäsi yhtä viisas kuin hänen mestarinsa.»

»Ei», kuului vakava vastaus, »kyllä hän tavallisesti on paljon viisaampi.»

Rauta-Christian muutti testamenttinsa. Vanhemmalle pojalleen antoi hän vain elinkautisen eläkkeen Ballawhainen tilan tuloista. »Se poika saattaa tehdä vaikka mitä», tuumi hän ja varustautui seurauksia vastaan. Hän toimi sisäisen pakon painostamana, hän oli häpeissään, mutta ei voinut olla sitä tekemättä — sisukas vanhus rupesi kantamaan kaunaa poikaansa kohtaan.

Tuomarin molemmat pojat muistuttivat pikarin ulkopintaa ja sisustaa, ja pikari oli tuomari itse. Pojista oli vanhempi, Tuomas Wilson, perinyt isänsä sisäisen tulen ja lempeyden, nuorempi, Peter, taas oli osakseen saanut vanhuksen pinnalla näkyvän jään ja raudan. Peter oli pienikasvuinen, melkein vaivainen, hartiat miltei sipasivat toisiaan sisäänpainuneen rinnan kohdalla, ja sääret notkuivat ryhdittöminä hänen liikkuessaan. Karu oli luonto ollut häntä kohtaan, mutta paljon suopeammin ei hänen isänsäkään häntä kohdellut. Mihinkään ammattiin ei häntä oltu kasvatettu, ja hänen perintöosuutensa oli oleva vain veljen maksettavaksi määrätty vuotuinen raha-erä Ballawhainen tuloista. Hänen puheensa oli katkeraa, hänen äänensä kylmä, harvoin hän nauroi, eikä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän. Luonto oli monessa suhteessa pidellyt häntä kovakouraisesti.

Paitsi näitä poikia kuului tuomari Christianin perheeseen, hänen mielestään tosin vain kuin sattumalta, vielä nuori tyttökin, tuomarin ainoan, varhaisessa miehuudeniässä kuolleen veljen tytär. Arragonian Charlotan muistoksi oli hänelle annettu nimeksi Ann Charlotte de la Trémouille, sillä Christianin suvussakin oli hitunen tuota kaikille ihmisille ominaista sankari-ihailua. Tällä serkulla oli kauniit silmät, herkkäpiirteinen suu ja hyvin ujosteleva luonne. Vieno lempeä ilmapiiri ympäröi häntä alati ja hänen olennossaan väikkyi jonkinlainen värähtelevä iloisuus laaksonpohjassa leikittelevien auringonsäteitten lailla. Kahdentoista vuotiaana hän oli kadottanut äitinsä, ja hän oli kasvanut setänsä talossa miesten ja poikain parissa.

Eräänä päivänä Peter pyysi saada puhutella tuomaria kahden kesken. Häpeissään, mutta yhtäkaikki kerskaillen omasta tarkkanäköisyydestään hän kertoi jutun veljestään ja eräästä tytöstä. Hänen nimensä oli Mona Crellin. Hän asui Ballure Housessa, kukkulalla puoli englannin penikulmaa Ramseysta etelään päin, ja hänen isänsä oli entinen merikapteeni Billy Ballure nimeltään, kaupungin juomaveikkojen paras kestitoveri.

Seurasi kova melu ja hälinä ja Rauta-Christian kutsutti poikansa luokseen.

»Mitä minä kuulen?» huusi hän iskien silmänsä Tuomakseen. »Vai nainen? Siihenkö siis suuri oppisi on sinut saanut, häh? Ole varoillasi, poika, ole varoillasi! En salli, että poikani käyttäytyy häpeällisesti. Ulos talosta hänet ajan sinä päivänä, jona sellaista tapahtuu.»

Tuomas ponnisteli lujasti pysyäkseen rauhallisena.

»Mitä tarkoitat?», sanoi hän. »Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti, jos suvaitset sanoa?»

»Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti?» matki tuomari pilkallisesti piipittäen. Sitten hän karjasi: »Niin, se joka kunniattomasti menettelee tyttö-raukkaa kohtaan — se käyttäytyy häpeällisesti. Joko nyt puhuin kyllin selvästi?»

»Liiankin selvästi», vastasi nuori mies. »Mutta kuka niin on tehnyt? En ainakaan minä.»

»Sitten ovat asiat, vieläkin hullummin. Sanoinko hullummin? Niin juuri, hullummin, paljon hullummin! Kuuletko mitä sanon? Hullummin! Sinä juoksentelet ja hääräilet Balluressa ja uskottelet tytölle hassutuksia. Mutta siihen minä en suostu. Sitä vartenko sinut lähetin Englantiin? Hävetä sinun pitäisi! Pysy alallasi, poika, pysy alallasi! Köyhä tyttö on köyhä tyttö, ja tuomari on tuomari.»

»Niin kyllä», virkkoi Tuomas äkkiä tulistuen, »ja mies on mies. Mitä häpeään tulee, niin en huoli hävetä sellaista, mikä ei ole hävettävää. Ja rehelliset aikomukseni todistaa parhaiten se seikka, että aion naida tytön.»

»Mitä? Mitä sinä aiot? Kuulinko — —». Vanha tuomari käänsi oikean korvansa poikaansa kohti ja nuori mies toisti uhkauksensa.

Isä saattoi olla huoleti! Ei hänen aikomuksensa ollut ketään tyttö-raukkaa pettää. Häntä eivät joutavat ennakkoluulot estäneet.

Vanha Rauta-Christian mykistyi hämmästyksestä. Hän huohotti, hän tuijotti, hän änkytti ja kaiken lopuksi syyti katkeria syytöksiä pojallensa.

»Mitä? Vai vaimosi? Sinunko vaimosi? Se homsu! Se heilakka! Se — ja lisäksi tuon juopporallin, tuon vanhan kipparin, tuon raakasuisen kerskurin tytär — tuo — — Ja sinä aiot siis omin käsin sitoa hirttonuoran kaulaasi! Niin juuri, hirttonuoran kaulaasi. Ja minun pitäisi seisoa vieressä sitä katselemassa! Ei, ei! Ei, minä sanon, ei!»

Nuori mies koetti vielä pitää puoliansa, mutta hänen sanansa hukkuivat isän räyhääviin huutoihin.

»Vai aiot sinä sittenkin. Niinkö? No niin, silloin ei sinulla ole muuta kattoa pääsi päällä kuin hattusi. Pistä se päähäsi — pistä se päähäsi!»

»Sitä ei minulle tarvitse kahdesti sanoa, isä.»

»Matkaasi siis — pötki naikkosesi — letukkasi luo! Jumala estäköön minua nostamasta kättäni poikaani vastaan!»

Vanhus kohotti nyrkkiänsä, mutta hänen poikansa oli jo hyökännyt ulos huoneesta. Tuomari ei ollut ainoa, joka pelkäsi nostavansa kättänsä omaa lihaansa ja vertansa vastaan.

»Seis! Tule takaisin, senkin houkkio. Etkö kuule? En ole vielä puhunut loppuun. Pysähdy, senkin tuittupää, pysähdy! Etkö malta kuulla loppuun, mitä minulla on sanottavaa? Tule takaisin! Tuomas Wilson, tule takaisin, poika! Tuomasi Tuomas! Tom! Missä hän on? Mihin poika joutui?»

Vanha Rauta-Christian oli avopäin kiirehtinyt tietä pitkin poikaansa huudellen, kunnes hän oli aivan käheä, mutta nuori mies oli kadonnut. Silloin hän verkalleen palasi takaisin harmaat hapset tuulessa liehuen. Ulkonaisesti hän oli pelkkää rautaa, sisäisesti vain isä.

Sinä päivänä muutti tuomari toisen kerran testamenttinsa ja teki vanhemman poikansa perinnöttömäksi.

II.

Isän kuoltua Peter otti haltuunsa Ballawhainen tilan, mutta hän ei ollut lakimies, ja Christianien tuomarilinja oli katkennut.

Tuomas Wilson Christian oli sillä välin viivyttelemättä mennyt naimisiin Mona Crellinin kanssa. Hän rakasti tyttöä, mutta tämän tietämättömyys oli häntä peloittanut, samoin — huolimatta hänen periaatteistaan — heidän yhteiskunnallisen asemansa erilaisuus, ja hän oli jo puolittain päättänyt luopua hänestä, kun isän kiivaat soimaukset olivat sytyttäneet hänen vihansa ja kannustaneet hänen rohkeuttansa. Niin pian kuin he olivat joutuneet naimisiin, hänelle selvisi, minkä hinnan hän oli maksanut vaimostaan. Onni ei voinut seurata sellaista alkua. Hän oli katkaissut kaikki vanhat siteet voidakseen solmia siteen, joka oli vievä hänet perikatoon. Rikkaat eivät enää huolineet hänestä ja köyhät kadottivat kunnioituksensa häntä kohtaan.

»Kerrassaan säädytöntähän tuo on», sanottiin. »Niinhän se on kuin sokea sokeata taluttaisi», arvelivat toiset.

Ja mikäli hänen yhteiskunnallinen arvonsa aleni ihmisten silmissä, sikäli väheni myöskin luottamus hänen lakimies toimintaansa. Hänen mielensä masentui ja hänen kunnianhimonsa katosi. Filosofia ei nyt ollut hänelle suureksikaan avuksi, sillä se ei ollut missään arvossa niillä markkinoilla, jonne hän sen vei. Niinpä hän päivä päivältä vaipui yhä syvemmälle harhautuneen elämän pohjattomaan liejuun.

Vaimosta ei vastoinkäymisissä ollut apua. Hän oli kauniskasvoinen, mutta ryhditön, hyvin turhamainen, sekä älyltään heikonlainen. Rakastajana oli hänen miehensä häntä miellyttänyt, mutta hänen nähdessään, ettei hänen avioliittonsa herättänytkään kenenkään kateutta, tyytymättömyys alkoi saada valtaa hänessä. Ja ennen pitkää hän jo mielessään kuvitteli joutuneensa kovan kohtalon alaiseksi. Hän valitteli alinomaa. Kaikki ihmiset kohtelivat häntä, ikäänkuin hän olisi aiheuttanut miehensä onnettomuuden.

Mies rakasti häntä yhä, mutta aikaa myöten hän alkoi halveksia vaimoansa. Kun ratkaiseva hyppäys oli suoritettu, oli hän ylpeillyt siitä, että oli uskaltanut seurata jaloa vaistoa. Hän ei ainakaan aikonut saattaa kunnon tyttöä häpeään siksi, että tämä mahdollisesti saattoi olla esteenä hänen virkamenestykselleen. Mutta Mona Crellin ei ollut koskaan ollut selvillä siitä, minkä uhrauksen Tuomas Christian oli tehnyt hänen tähtensä. Hän ei näyttänyt käsittävän, että hänen miehestään olisi voinut tulla saaren merkitsevimpiä miehiä, ellei hän olisi kuunnellut rakkauden ja kunnian ääntä. Vaimon tietämättömyys oli surkuteltava ja Christian häpesi sitä. Saadessaan osakseen muiden halveksumisen hän oli oppinut itsekin halveksimaan itseänsä.