Storieta
English
Save & sign up

The opening · free to read

Orjien Vapauttaminen Pohjois-amerikassa

Kirjoittanut Alexandra Gripenberg.

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1892.

Tämä lyhyt esitys orjien vapauttamisesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on kirjoitettu siinä toivossa, että se voisi olla lukemisena varttuneemmalle nuorisolle sekä kansanopiston oppilaille heidän harjoittaessaan historian opintoja. Jos se, niin puutteellinen kuin se onkin, voisi jossakin määrin herättää myötätuntoisuutta niinhyvin yhtä maailmanhistorian merkillisimpää tapahtumaa kuin niitä aatteita kohtaan, jotka siitä saivat eloa, olisi tarkoitus täytetty.

Lähteinä on käytetty: American Polities by Alexander Johnston. -- Acts of the Anti Slavery Apostles by Barker Pittsbury. -- Anti Slavery Remimiscenses by Elisabeth Buffum Chace. -- Sen ohessa suusanallisia ja kirjallisia tiedonantoja useilta vielä eläviltä orjuuden vastustajilta.

Tekijä.

Jokaisessa jalossa aatteessa on kehoitusta hyvään. Senpä tähden sen historia yhä edelleen vaikuttaa jalostuttavasti ihmiskuntaan, vaikka se tarkoitusperä, jota varten työskenneltiin, jo aikoja sitten olisikin saavutettu, ja vaikka aate on taistellut epäkohtia vastaan, jotka ovat vallinneet ainoastaan muutamissa kansakunnissa.

Jos kohta orjuutta meidän maassamme oli olemassa ainoastaan hyvin pitkiä aikoja sitten, eikä siis mitään työtä semmoista epäkohtaa vastaan ole tullut kysymykseen uudempina aikoina, on kuitenkin meille valaisevaa tutustua siihen suurenmoiseen ja mahtavaan kamppailukseen, jonka jalot miehet ja naiset Amerikassa taistelivat orjain vapauttamiseksi isänmaassansa. Se on tosin paljastava mitä hirveimpiä siveellisiä hairahduksia, joihin saattaa joutua syypääksi kansakunta, kun se luuloiteltua hyötyä varten rohkenee ruveta nukuttelemaan omaa oikeuden-tuntoansa. Mutta se on samassa osoittava meille, mitä kansa voipi tehdä omaksi parannuksekseen, kun kaikki sen siveydelliset voimat herätetään taistelemaan oikean ja hyvän puolesta.

Kuten tunnemme, tulivat Pohjois-Amerikan erämaat raivatuiksi viljelykselle englantilaisten protestanttien, n. s. puritaanien, kautta, jotka 1500- ja 1600-luvuilla lähtivät pakoon niitä vainouksia, joiden alaisina he olivat omassa isänmaassansa. Uskoansa he eivät tahtoneet kieltää, vaan lähtivät mieluummin ulos pauhaavalle valtamerelle ja pystyttivät majansa erämaihin, joissa petoeläimiä ja vihollisia indiaaneja vilisi heidän ympärillään. Siellä rakensivat he ensiksi hajanaisia kyliä, jotka sittemmin kasvoivat kukoistaviksi siirtokunniksi ja nykyhetkeen saakka ovat säilyttäneet leiman perustajiensa uskaliaasta, toimekkaasta hengestä. Eri siirtokunnat tekivät vuonna 1643 sopimuksen, jonka kautta he yhtyivät vapaasen valtioliittoon, joka sai nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat. Nämä olivat toista sataa vuotta edelleen Englannin alusmaina ja maksoivat emämaalle runsaat verot. Mutta kun alituisten sotien kautta Englannin valtiovelka alinomaa kasvoi, kieltäysivät siirtokunnat suorittamasta veroa. Tämän johdosta syntyi niiden ja emämaan kesken sota, joka päättyi siten, että siirtokunnat irtautuivat Englannista ja muodostivat 1783 itsenäisen tasavallan, jolle tuli nimeksi Pohjois-Amerikan Yhdys-Vallat.

Tämän vapautus-sodan perästä uusi tasavalta nopeasti vaurastui väkiluvun ja varallisuuden puolesta. Uudis-asutusten ja valloituksien kautta voitettiin joukko uusia alueita, ja yhä enemmän siirtokuntia yhtyi liittovaltioon. Tässä oli piankin neljättäkymmentä eri valtiota, jota kutakin hallitsi lainsäätävä kokous. Liittokuntaa eli Unioonia hallitsi kolmeksi vuodeksi valittu presidentti yksissä neuvoin n. s. kongressin kanssa, johon kaikki valtiot lähettivät edusmiehensä.

Mutta vaikka valtiot ulkonaisesti muodostivat yhden kokonaisuuden, löytyi paljon erilaisuutta niiden asukkaiden kesken. Pohjoisten valtioiden väestö oli melkein siltänsä syntyperää Englannista ja muista sen sukuisista maista. He tunnustivat protestanttista uskontoa, olivat uutteria ja toimekkaita. Heitä elähytti luja vapauden-tunne, jonka olivat perinneet esi-isiltään ja jonka heidän tottumuksensa itsehallintoon ja omaan apuun oli kasvattanut ja kehittänyt. Eteläisten valtioiden väestö päin vastoin oli suurimmaksi osaksi syntyänsä katolilaisista kansoista Etelä-Euroopassa. He olivat mukavuutta ja ylellisyyttä rakastavia, kammoivat työtä ja puuttuivat sitä pontevuutta ja vapauden-tunnetta, josta pohjois-valtioiden asukkaat olivat tunnetut. Nämä erilaisuudet ja eroitus ilmanalassa oli myös vaikuttanut suuren eroavaisuuden elatustavoissa Pohjan ja Etelän välillä. Edellinen rupesi maanviljelykseen, käsitöihin ja tehdasliikkeesen, jotka antoivat työtä vapaalle työväen-luokalle. Jälkimäinen elätti itseään sokuriputken, riisin ja puuvillan viljelyksellä suurilla n. s. plantgeillaan eli maatiloilla, joissa työt tehtiin neekeri-orjain kautta.

Orjuutta oli löytynyt jo Amerikan siirtokuntien aikaisimpina päivinä kaikissa valtioissa, paitsi Massachusettsissa ei. Se oli ilmestynyt inhoittavana kasvannaisena tuohon nuoreen ja voimalliseen kansaan, ja Englannin laki oli sen tunnustanut oikeutetuksi. Vähitellen oli se kuitenkin tullut lakkautetuksi Ohio-joen pohjoispuolella olevissa valtioissa, ja tämänniminen valtio oli edelleen kauvan aikaa rajana »vapaiden valtioiden» ja »orjavaltioiden» välillä. Asian kanta lienee tullut lain kautta vahvistetuksi v. 1808. Etelässä sitä vastoin levisi orjalaitos yhä suuremmalla vauhdilla, mikäli puuvilla-teollisuus kehittyi. Alinomaa muistutettiin, minkä suuren voiton tämä järjestelmä saattoi maalle, sekä tuon suoranaisen rahaa tuottavan afrikalaisen orjakaupan että myöskin sen äärettömän työvoiman kautta, jonka orjat toivat maahan. Arveltiin, että ilman tätä työvoimaa maanviljelys ja teollisuus olisi joutunut häviöön Etelässä, jossa kuuma ilmanala muka teki kaiken työn valko-ihoisille ihmisille mahdottomaksi. Mustan työväen käyttäminen muilla kuin orjuuden perustuksilla olisi ollut maanomistajain perikato, sillä neekerit tekivät sekä peritystä tavasta että kuumuuden tähden niin hidasta työtä, ett'ei heitä millään mokomin voinut palkita samojen periaatteiden mukaan kuin valkoisia työläisiä.

Niin puhuivat orjuuden puolustajat, ja heitä oli valitettavasti paljon.

Mikä alennuksen syvyys toiselta puolen ja tirannius toiselta tässä järjestelmässä lepäsi, sitä saattavat tuskin aavistaakkaan ne, jotka eivät ole nähneet sen vaikutuksia läheltä.

Orja oli lain mukaan kalu eikä ihminen. Hän ei voinut ostaa, myydä taikka omistaa mitään omassa, vaan ainoastaan herransa nimessä. Hän ei voinut esiintyä todistajana taikka itse ajaa asiaansa oikeudessa. Hän oli kielletty lähtemästä ulkopuolelle herransa maa-aluetta; hän ei saanut kantaa aseita, ei ratsastaa, ei oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Hänen täytyi matkustaa eläinvaunuissa rautatiellä ja, jos hän oli kristitty, istua eri penkissä kirkossa ja käydä Herran Ehtoolliselle erityisellä alttarilla. Isännän velvollisuus oli ainoastaan antaa orjalle vissin määrän ruokaa ja tarpeellisimman vaatetuksen, eikä hän saisi pitää häntä työssä enemmän kuin 15 tuntia vuorokaudessa. Mutta kaikki lakimääräykset tässä kohden olivat aivan hyödyttömät, sillä ne jäivät mitättömiksi sen kiellon kautta, ett'ei orja saisi esiintyä todistajana.

Isäntä saattoi rangaista orjaa mielensä mukaan. Tavallisin rangaistus oli ruoskiminen. Sitä vastoin käytettiin harvoin sakkoja tai vankeutta, koska tämmöinen rangaistus olisi koskenut isäntäänkin, jonka omaisuutena orja oli. Ei edes todellisista rikoksista orjan puolelta käytetty muuta kuritusta kuin ruoskimista, mutta sitä julmemmasti tätä toimitettiin. Ainoastaan jos orja siinä heitti henkensä tai joutui raajarikoksi, voitiin omistaja tuomita edesvastaukseen, nimittäin valkoisen miehen ilmi-annosta. Mutta semmoisissakaan tiloissa ei rangaistus ollut erittäin ankara. Ken esim. murhasi toisen miehen orjan, suoritti sakkoa omistajalle 500 dollaria (noin 2,500 markkaa), ja sillä oli hän sovittanut rikoksensa.

Mutta kovin ankarasti oli sitä vastoin jokainen kielletty opettamasta orjia lukemaan. Useimmissa valtioissa rangaistiin tämän kiellon rikkominen 1 à 2 kuukauden vankeudella. Pohjois-Carolinassa oli vielä 1844 voimassa laki, joka rankaisi sen, ken antoi orjalle kirjan tai asetuksen taikka opetti häntä lukemaan, 39 parilla raippoja, jos lainrikkoja oli vapaa neekeri, tai 200 dollarilla (noin 1,000 mk), jos hän oli valkoinen mies.

»Koska», sanottiin laissa, »orjain opettaminen lukemaan ja kirjoittamaan saattaa heitä tyytymättömiksi kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan».

Ken piti piilossa paennutta orjaa, sai 3--7 vuoden kuritusvankeuden, ja ken suusanalla tai kirjallisesti kehoitti orjia kapinaan, rangaistiin 5--21 vuoden kuritushuoneella. Lopulta kovennettiin nämät lait siihen määrään asti -- erittäinkin Etelässä --, ett'ei kenkään isäntä saanut vapauttaa orjaansa ilman oman valtionsa lainsäätävän kokouksen lupaa. Kuoleman-rangaistus määrättiin sille, joka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti orjia heidän alhaisesta tilastaan. Vieläpä saarnatkin, joissa orjuutta kuvattiin synkässä valossa, saattoivat tuottaa tekijälle mitä ankarimman rangaistuksen.

Vapautettuja orjia pidettiin useimmissa valtioissa kiellettynä tavarana. Lain mukaan olivat he heti pantavat kiinni ja uudestaan myytävät. Muutamissa valtioissa he tosin saivat oleskella, mutta heidän asemansa oli mitä ilkein. Kaikki heitä halveksivat, ei heillä ollut kansalais-oikeutta, he eivät saaneet esiintyä vierasmiehinä, eivät kantaa aseita, ei mennä naimisiin valkoihoisen kanssa, käydä ainoastaan huonoimmissa vaatteissa, eikä kokoontua jumalanpalvelukseen auringon laskettua. Väenlaskussa arvosteltiin neekerit siten, että 3/5 valkoisia vastasi 4/5 mustia.

Tuo häpeällinen järjestelmä oli siihen määrään sokaissut Amerikan muutoin niin oikein ajattelevan ja vapautta rakastavan kansan, että uusia lakeja orjuudesta ehtimiseen saatiin aikaan, lakeja, jotka kokonaan poikkesivat näissä itseään hallitsevissa valtioissa olevasta vapaudesta, ja joista toinen oli toista julmempi, tirannillisempi. Niin oli asian laita erittäinkin Etelässä, jossa nämä lait viimein kaikkialla tekivät sortoa sille kokous- ja painovapaudelle, joka yleisesti vallitsi maassa.

Mutta kaikkein hirvittävintä tässä järjestelmässä oli, että se vähitellen myrkytti kaikki uskonnolliset ja siveelliset käsitteet. Kirkko suojeli orjuutta. Papit olivat sen innollisimmat puoltajat. He eivät ainoastaan itse pitäneet orjia, vaan puolustivat tätä järjestelmää raamatun perustuksella.

»Pyhässä raamatussa on orjuus sallittu. Kainin jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekerille terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi».

Josef Bowne, tunnettu saarnamies New-Yorkissa, sanoi, että, jos hän kättänsä kerran liikuttamalla voisi vapauttaa jokaisen orjan maassa, hän ei liikuttaisi sormenpäätäkään. Toht. Joel Parker Philadelphiassa selitti, ett'ei orjuus tuottanut mitään muita haittoja kuin semmoisia, jotka ovat poistamattomat kaikista muistakin olosuhteista yhteiskunnan ja perheen elämässä. Kunnioitetut papit ja piispat julkaisivat saarnoja »käytettäväksi kodeissa, joissa orjia pidetään»; ja näissä saarnoissaan he, nojautuen raamatun sanoihin, kehoittivat orjia nöyryyteen, kärsivällisyyteen ja alamaisuuteen.

The book keeps going

Keep reading, and see it illustrated

Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.

Illustrated scene from FrankensteinIllustrated scene from The Great GatsbyIllustrated scene from Pride and Prejudice

Scenes Storieta drew for other classics.

New illustrated classics

A new classic, drawn, in your inbox.

Once or twice a month: the latest books to get full character casts, scene art, and free comic editions. No account needed.