Pieni helmivyö Suomen runoja koulunuorisolle

Kaikuvalla kalkkehella seppä rautaa kuonnuttaa, painavilla palkehilla taaskin tulta tupruuttaa.

Säkeniä uusi sarja lentää yöhön sankeaan, kylän lapset seisottuvat noita tuossa katsomaan.

Säkenell' ei pitkä kaari ole ilmamatkoaan, tulen vaan saa syttymähän käyden tulta-ottavaan.

Näinpä, lauluni, sä lennä säkenenä säihkyten, nuorten mieltä miellytellen, sytytellen, sammuen.

Ehkä saisit laulun innon uutta tulta leimuumaan sydämissä Suomalaisten yli kaiken Suomenmaan.

A. Oksanen.

Savolaisen laulu.

Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa, sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt, tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat, kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, ja lehdot kuinka vilppahat, kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on, puut kuinka tuuheat, ja kuin humina hongikon syv' on ja jylhä, ponneton, ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat kovalla talvella, ja kussa Pohjan valkeat suloisemmasti suihkavat kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen, sen suihke armaampi, se silmä on Savottaren, johonka taivas loistehen ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko, sanomme kumminkin: muu Suomi, ellös ilkkuko, jos meill' on hoikka kukkaro, jos köyhiks' keksittiin.

Useinpa pelto kultainen se sulla kellerti, kuin meidän vaivan, viljehen kumohon löi vihoillinen ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin, kuin meitä vainot löit, kuin vaimot, lapset kaadettiin ja miehet sortui sotihin, sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa, ja meidän laaksot lausua, sanella salmensuut;

Niin niistäpä useampi hyv' ois todistamaan: "täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, ja mulle ei mikään niin soi kaikesta, minkä Luoja loi, kuin: "armas Savonmaa!"

A. Oksanen.

Suomen valta.

Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, niiss' on suoja Suomenmaan; yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura kyntäneet on Suomenmaan; kasvoi vehnä taikka kaura, maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti ruton, näljän aikana, yksin miekallansa esti vihoillisen maastansa; Suomalain siis yksin käyköön käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienansuu, siin on, Suomalainen, mahti, jok' ei oo kenenkään muun, sillä maalla sie oot vahti; älä ääntäs halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!

A. Oksanen.

Isänmaalle.

O isänmaa, sä kultainen ja kallis! Sä mainesi ja mantereinesi, ja lakines ja kaikin laitoksines, ja uskoines ja äidinkielines, kuin oma äiti armas, armahampi sä mielest' olet miehen vapahan!

Sun päältäs rasitusta poistaaksensa tuo Ruomin kelpo poika Gurtius -- ei auta muu! -- Manalan auenneesen kitahan syöksi nuoren itsensä.

Sun vapauttas varjellaksensapa Leonidaskin päänsä seppelöi ja juhlapuvun puki parhaan päälleen ja ryntäs sitten sankarjoukkoineen rivihin vihoillisen verrattoman ja kaatui itse kaikin miehineen.

Sun valtas suojana, sun sortajatas ja vihamiestäs voittaaksensapa Borckhusen, uros uljas suomalainen, kuin seinä seisoi miekkain melskeessä; ilolla, isänmaa, sun edestäsi mies mieheltä ain' asti viimeiseen he kamppailit, hän Karjalaisinensa, ja tervehtivät Tuonen tyttäret myhäillen morsiamikseen ja käärein lippunsa mustat morsiusliinoikseen!

[Tapahtui Lundin tappelussa 5 p. Jouluk. 1675.]

Som' on ja suloinen sotahan kuolla, ja kaunis kuolla miekankalskeesen, kuin sodan sytyttää maas vihoillinen, ja miekkas torjuu sortajata pois: O, ihana ja iloitkun väärti on kuolo kuolla edest' isänmaan!

Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks' on elämä sen etuin etehen: sen elämä, ken työssä ahkeroipi, lakia, lempeyttä noudattaa, velvollisuuksiansa täyttäessään ei katso puolelle, ei toiselle, vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu, mi totuus on ja kohtuus, oikeus; ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle maan, kansan saa, on kaikki hävittää, vaan alkaa uudellensa hankkimahan, mink' otti onnettuus ja kohtalo, ei pyytäin pyrinnöstään parahinta ja mielenmukaisinta hedelmää, mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen, mi saada mahdollist' on milloinkin.

A. Oksanen.

Syksytoiveita.

Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu, lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, -- miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!

Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talvikin tullee, kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei: Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu, karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin, ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.

Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs, surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt, vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää, hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy. Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä, kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää, tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat, joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit. Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan, henkesi kuolematon kuoloa tunne tok' ei, vaan valo uus' kuin kirkastaapi jo uusia maita, uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.

A. Oksanen.

Tunnon rauha.