Loppiaisaatto eli Miten mielitte

ORSINO, Illyrian herttua. SEBASTIAN, nuori ylimys, Violan veli. ANTONIO, merikapteeni, Sebastianin ystävä. Toinen merikapteeni, Violan ystävä. VALENTIN, | herttuan seuralaisia. CURIO, | Herra TOPIAS RÄIHÄ, Olivian eno. Herra ANTREAS KÄLPPÄINEN. MALVOLIO, Olivian hovimestari. FABIO, | Olivian palvelijoita. Narri, | OLIVIA, rikas kreivitär. VIOLA. MARIA, Olivian kamarineitsyt. Hovimiehiä, pappeja, merimiehiä, oikeudenpalvelijoita, soittoniekkoja y.m.

Tapahtumapaikka: Kaupunki Illyriassa ja läheinen merenrannikko.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Huone herttuan hovissa. (Herttua, Curio ja hoviherroja tulee. Soittokunta perällä.)

HERTTUA. Soitelkaa, jos on lemmen ruokaa soitto. Sit' antakaa niin täydest', että halu Kyllyyttään sairastuu ja siihen sammuu. Tuo sävel uudelleen! Noin, noin se sammui, Hiveltäin korvaa niinkuin lounan henki, Jok' yli lemmenkukkavuoteen huokuu Ja tuoksun tuo ja vie. -- Vait, vait! Jo riittää. Niin vieno se ei ole nyt kuin äsken. Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut! Kuin valtameri avara on helmas, Mut joka siihen joutuu, olkoon vaikka Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa Se laskee arvossa ja arviossa. Niin mielihaaveita on lempi täynnä, Ett' on se itse suurin mielihaave.

CURIO. Ajoonko mennään?

HERTTUA. Mitä ajoon?

CURIO. Peuraa.

HERTTUA. Jalointa peuraani jo ajoss' olen. Oi, ensi kerran kun Olivian näin, Niin tuntui, kuin ois puhdistunut ilma; Ma tuokiossa muutuin peuraks itse, Ja haluni, kuin julmat villikoirat, Mua vielä vainovat. -- (Valentin tulee.) Hän mitä sanoo?

VALENTIN. Anteeksi, prinssi! Puheilleen en päässyt; Tään vaan sain vastuun hänen neitsyeltään: Ett' itse taivaskaan ei ennen nähdä Saa hänen kasvojansa peitteetöinnä, Kuin lämminnyt se seitsemän on kesää; Vaan hunnutettuna hän käy kuin nunna Ja silmää syövin suolavesin kastaa Huonettaan päivittäin, näin höystääksensä Kuollutta veljen rakkautta, jonk' ijäks Surevaan muistoons' aikoo tallettaa.

HERTTUA. Noin hellärakenteinen sydän, joka Veljelleen lemmenvelan moisen maksaa, Se kuinka lempiikään, kun kultanuoli Muut siinä asustavat taipumukset On tappanut! kun maksa, aivot, sydän -- Avujen suurten ylväät istuimet -- On kaikki halluss' yhden valtaherran! -- Nyt kukkamaille! Suloaatteillaan Siell' uinuu lempi lehväteltassaan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Merenrannikko. (Viola, laivakapteeni ja laivamiehiä tulee.)

VIOLA. Ja mikä tämä maa?

KAPTEENI. Illyria, neiti.

VIOLA. Mit' Illyriassa minä? Veljenihän Elysiossa on. Mut ehkä hän Ei hukkunut: vai mitä, merimiehet?

KAPTEENI. Siin' "ehkä", että itse pelastuitte.

VIOLA. Ah, veli raukka! Mutta ehkä hänkin.

KAPTEENI. Niin maar; ja lohduks yksi "ehkä" vielä: Siis tietäkää: kun laiva meiltä särkyi, Ja te ja aniharvat pelastuneet Veneessä keinuitte, niin veljenne, Hädässä neuvokkaan, näin köyttäytyvän Tukevaan, laineill' uiskelevaan mastoon Ja, kuin delphiinin seljässä Arion, Elävän ystävyksin aallon kanssa Niin kauas kuin voin nähdä.

VIOLA. Tuossa kultaa! Omapa pelastukseni se kuiskaa Mun toivolleni hänen pelastustaan, Ja puhees sitä tukee. Maan sa tunnet?

KAPTEENI. Hyvinkin: täst' ei kolmen tunnin matkaa Mun syntymä- ja kasvinseudulleni.

VIOLA. Ken täällä hallitseepi?

KAPTEENI. Herttua, Yht' ylväs luonteeltaan kuin nimeltäänkin.

VIOLA. Ja nimensä?

KAPTEENI. Orsino on.

VIOLA. Orsino! Isäni kuulin mainivan sen nimen; Hän silloin oli vielä poikamies.

KAPTEENI. Niin nytkin on, tai oli äsken aivan. Kuukaus on siitä vaan, kun täältä läksin; Huhuttiin silloin, -- sillä, tiedättehän, Mit' isot toimii, sitä pienet kielii, -- Ett' ihanaa Oliviaa hän kosi.

VIOLA. Ken se?

KAPTEENI. Siveä impi, kreivin tytär. Vuos' sitten isä kuoli; silloin tyttö Veljensä hoitoon joutui, joka hänkin Kuol' äskettäin; nyt, sanotaan, hän surust' Ei nähdä voi, ei puhutella miestä.

VIOLA. Oi, sitä neittä palvella jos saisin, Niin ett'ei tietäis maailma, ken olen, Ennenkuin itselleni kypsyy aika Sit' ilmaista!

KAPTEENI. Tuo käynee tuskin päinsä. Ei pyynnöt minkäänlaiset häneen pysty, Ei itse herttuankaan.

VIOLA. Sinulla, kapteeni, on käytös hieno, Ja vaikka luonto usein saastaisuutta Somahan kuoreen kätkee, luulen sentään, Ett' ompi sulla sydän, joka vastaa Tuot' ihanata ulkomuotoasi. Nyt pyydän -- runsaan siitä palkan saat -- Äl' ilmaise, ken olen, ja mua auta Pukeumaan aikeheni mukaisesti; Palvella tahdon tuota herttuaa; Esitä minut eunukiksi hälle. Et kadu vaivaasi: ma laulaa taidan Ja toimittaa jos mitä soitonpuolta, Niin että palvelijakseen kyllä kelpaan. Kuin sitten käy, sen aika selvittää, Vait'olostas vaan riippuu juoni tää.

KAPTEENI. Te olkaa eunukki, mä mykkä oon; Jos kieli juoruu, silmä soetkoon!

VIOLA. No, kiitos vaan. Nyt näytä mulle tietä.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Huone Olivian talossa. (Herra Topias Räihä ja Maria tulevat.)

HERRA TOPIAS. Mitä hittoja se sisareni tytär ajattelee, kun noin panee veljensä kuoleman sydämmelleen? Mure tuopi mullan karvan, se on vissi, se.