Matkustus Belgiaan

Suomennos.

Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja, 1888.

Turku, Åbo Tidning'in kirjapainon-osakeyhtiö, 1888.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kuinka turilas surisi. -- Miten ukko Swart tuumaeli ukko Wittin kanssa. -- Swart selittää asian eukollensa, mutta tämä istuu kuin neulojen kärjillä. -- Kuinka Swartin emäntä ja Wittin emäntä itkevät kuin jos olisivat ruoskitut ja kuinka poikanahjus ei ensinkään tahtonut itkeä.

Seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!

Oli toinen helluntaipäivä vuonna 1854. Ukko Swart istui nojatuolissaan piippuaan polttaen päivällisen jälkeen, sulattaessaan niitä suloisia viskunasoosin möykkyjä, joita hänen eukkonsa oli laittanut hänelle.

Lempeä aurinko paistoi niin lämpimästi ikkunasta sisälle ja säteet ne leikkivät lattialla. Pienintäkään tuulenpuuskaa ei tuntunut ulkona, syvin hiljaisuus vallitsi sekä ulkona että huoneissa, ainoastaan kellon yksitoikkoinen tik tak kuului, ja ukko Swartin silmänkannet tulivat niin painaviksi. Tik tak! tik tak! Hän sulki silmänsä, nyökäytti päätänsä ja kello se vaan naksutti tik tak, tik tak!

Rengit ja piiat olivat tänään koristaneet tuvan kukilla ja viheriäisillä lehdillä ja lehtien kanssa olivat he tuoneet tupaan turilasia, jotka nyt lentelivät ympäri huoneessa. Kakluunin edessä makasi Vahti-koira, kuorsasi ja ähkyi unissaan, ja penkillä istui talon musta kissa ja kehräsi torkkuen. Ja kello naksutti: tik tak! tik tak!

Ukko Swart nukkui, kissa nukkui, koira nukkui, mutta turilaat eivät nukkuneet, ne lentelivät suristen sinne tänne, ja eräs oikein vanha jörö niistä istahti ukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan ei se ollutkaan mikään kärki, siksi oli se liian leveä ja mukulamainen, olipa se ennemmin nappi. No niin, turilas se käveli lystikseen ylt'ympäri nappia. Mutta tuo oli ukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahasti ja liikutteli suupieltään, mutta ei siitä apua ollut. Vihdoin kuitenkin turilas kyllästyi tähän leikkiin; se lensi ukko Swartin napilta pois kissan luo ja täältä koiran luo, jolle se kuiskasi jotakin korvaan -- koiran luota lensi se taas Swartin napille ja tätä leikkiä se yhä pitkitti, kuin jos se olisi tahtonut oikein kiusata heitä kaikkia ja tehdä heistä pilaa.

Kissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee ja turilas surisee -- ja niin kului kolme tuntia.

Kun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli suutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.

"Hyvää päivää, Swart! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vaan kuulustella oletko yksin kotona".

"Niin onkin, yksin olen, Witt".

"No Swart, oletko harkinnut asiaa?"

"Olenpa kylläkin", vastasi hän, "en ole muuta tehnyt koko kolmeen tuntiin. Sitten kuin söin päivällisen, olen istunut tässä koko ajan ja ajatellut asiaa".

"Kuules nyt", sanoi Witt, "minun mielestäni on paras, että istahdamme tähän asiata punnitsemaan kerta vielä".

"Niin, tehkäämme niin!"

Ukot sytyttivät piippunsa palamaan ja istahtivat pöydän ääreen, vielä kerran asiasta tuumailemaan.

Heidän edessään oli olutkannu ja siihen he usein kurkistelivat, ja sitten sitä tuumaeltiin.

"Asia nyt on semmoinen kuin se on", sanoi ukko Swart.

"Niin, Swart, se on aivan totta se".

"Kuka nyt voi tietää mikä oikein olisi parasta?"

"Tämä on mutkallinen asia", sanoi Witt.

"Kovin mutkallinen", sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.

"Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse", sanoi Witt.

"Mutta mitä hyötyä tästä tyhjästä puhelemisesta on? Mitä on tapahtuva, se tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta".

"Niinhän minä myös olen aina sanonut, Swart".

"Emmekö pane maata koko asian päälle huomiseksi?"

"Minun mielestäni kaikki nyt on selvillä", sanoi ukko Witt.

"Niin, sen verran kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä suhtein, niinkuin kruununvouti sanoo", arveli Swart.

"Se on minunkin mielipiteeni".

"No, siis on asia päätetty!"

"Niin, hyvästi sitten naapurini; kovasti meitä tässä koetettiin, ennenkuin asia tuli selväksi".

He nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat piippunsa, ja Witt meni kotiinsa.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo lensi se ajatus, että ehkä hän olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen, hän aukaisi sentähden ikkunan ja huusi ulos Wittille.

"Kuules, mitäs arvelet siihen, emmekö ensin keskustele asiasta vaimojemme kanssa?"

"Vaikka maan", vastasi Witt, "eihän se haittaa; eivät he meitä kuitenkaan jätä rauhaan!"