Runot

Mitä auttaa kirous: kaiku kallioihin kuolee -- se on siitä lohdutus. Elon silmä outo, tyly kohtaa katsees vaipuvan. Sana auta ei, ei tahto, kun jää käsihin vain vahto haihduttua unelman.

Tie on eessä ainoa: ylle kiron, valituksen määrä kirkas aseta! Juhlasointuun ilmanäärten liitä sävel sydämes! Kesken vuorten iki-lunta loistaa unten valtakunta -- sinne kiinnä katsehes!

3.

Se tappio vielä ei murra: meni liian heikot haavehes. Sitä ei ole oikeus surra, sen kautta sa saavutit vapautes.

Sen kautta sa löysit vasta oman sielusi, voimasi tunnet nyt. Taas taivalta alkamasta sua estä ei tappiot kestetyt.

PA'OSSA.

On turha pa'on kolkko tie, mi pois sun luotas, elo, vie.

Se raskahasti tuta saa sun kostoas, ken noudattaa

vain suuntaa omain tähtien, sun valtatiesi hyljäten;

ken mielehensä särkyvään käy viime lohdun etsimään

tuolt' ihmemaasta unelmain, vain hetken unhon tuottavain.

Sun tuomarisi ankarin hänt' aina seuraa syytöksin:

hänt' oma sydän tuomitsee, yö tuomar'-ilmein uhkailee.

Hänt' aina tyhjyys ympäröi, hän turhaan rauhaa ikävöi.

Hän näkee näyt kolkoimmat ja kuulee äänet uhkaavat,

ne mieleen oudon pelon soi, niit' sana sitoa ei voi.

IN MEMORIAM.

1.

Ah turhaan, menneet, nousette taas muistoon unhon alta; ei uuteen eloon nostaa voi teit' enään laulun valta.

Taas yöhönne siis painukaa: viel' jälkeen sävel jääpi, -- kuin pilviin kohde auringon, kun ilta hämärtääpi --,

jää sävel tuskan, taistelun ja toivon, kevätmielen, ne vielä hetkin hiljaisin saa soimaan sydänkielen.

Viel' ehkä virsi laajempi saa soinnut unhon yöstä: se sato runsain, puhtahin ois menneen päivän työstä.

2.

Jos kukkaan puhkeaa uus elo, kauneus, min heikko aavistus jo syömess' orastaa,

niin turhat ollehet ei uhrit vaikeat, ne, joita vaativat taa jääneet taipalet;

täys onnen mitta ois, ois elo juhlaa vaan, mi tuloon kuolonkaan viel' loppua ei vois.

KALKKI.

Pisar pisaralta juo sa karvas kalkki tyynnä pohjaan asti. Lupaus, min kerran annoit itsellesi -- oma itses olla -- täytä ankarasti.

Kalkin katkeruuteen älä pienintäkään pyydä lievitystä. Uusi voima versoo joka pisarasta, minkä tyynnä juot sa kalkin sisällystä.

AUTIO TEMPLI.

Toin syömeni templiin kerran kuvan nuoren, säihkyvän; sitä kaunein uskoin ma palvoin kevätaikani herkimmän.

Ilo siit' oli liian pieni, -- ma vieläkin pienempään siks' ylpeenä tyytyä tahdoin. Ja ma kielsin lempeni tään.

Ja ma templin ääneti suljin ja harhasin maailmaan. Kuvan unhotin, riemusta luovuin, -- en rauhaa ma saanut vaan.

Yhä korviini templistä hiipi suven kuolevan nyyhkytys. -- Kovin paljon se lempeni maksoi, kovin paljon se ylpeys.

Nyt autius templissä asuu ja raskas hiljaisuus. Ovet suljetut kiinni pysyy. Ne aukiko lyö suvi uus --?

Suvi vieläkö alttarin ylle kuvan uuden, kirkkahan tois --? Sävelriemuun autio templi jo puhjeta silloin vois.

INCOGNITO.

Sinut uneksin onnehen kalleimpaan, min ansainnut on sydän puhtahin. Ma aatoksissani korotin sinut taivaan pyhien kunniaan.

Monet harmaat hetket sä ylensit, soit voiman syömen uskohon, kun uhkas nääntymys toivoton: mua kirkkaudellasi kirkastit.

Niin väikkyös eelläni ainiaan ja ohjaa katsehin tenhovin mun tieni kautta tuskankin yhä ylle itseni, loistoon maan,