Niitä näitä runouden alalta

Suomen Impi. Savonmaalle. Ihmis-kasvot. Talollis'-poika. Väntrikin markkina-muisto. Saarijärven Paavo. Sota-vanhus. Iloinen juhla. Ojan-Paavo. Kuormuri. Pojat. Kompa-runoja. Hauta Perhossa.

Suomen Impi.

Armas juoksi aamu-rusko, Kulta-siivillä kohosi, Ilon tuoja itse päivä, Lensi leimuten perässä. Valo nousi, varjot haihtui, Syttyi kasvot kaiken luonnon, Posket metsien punastui; Vedet välkkyi, maa mehusi, Kaikui kantele Jumalan Syntyessä Suomen immen, Ilmi-tullessa ihanan. Tuuli lasta tuuditteli Kedon nurmi-kätkyessä, Liekussa lavean luonnon. Käki kukkui kätkyellä Humisevan hongan päässä, Laulu-rastas raikueli, Viihdytteli vii'akosta. Lähde lempensä lirisi, Pisaroitsi taivas-pinta Armahan asettumaksi, Suosinnaksi Suomen neidon. -- Siitäpä sydämen lempi, Itku-pohjainen ilonsa. Kului kuuta, vieri vuotta. Heitti herttainen ikänsä, Jaksoipa jaloillehensa Neito neuvoille omille. Silmäeli seutujansa, Ilmojansa ihmetteli: Astui alhot, kulki kummut, Maita, teitä matkusteli Vesinensä, vuorinensa, Väärinensä, suorinensa Luonnon notkelmat lopeti. Näki näitä, kuuli noita, Keksi käydessä kutakin Äänetöntä, ääntävätä, Jalan, siivin joutuvata: Kaikki tiehensä tilautui Mitä Suomen merkillistä, Suuren niememme suloista. Sieltä neito neuvoksensa Oivalsi opin aloja, Sydämellensä satoja, Tuhansia tunnollensa; Sieltä eljet ehkehimmät Povellensa puhkesivat, Sieltä kirkkahin kipene Sätenöitsi sieluhunsa. Avarat on luonnon annit Luetella suuren lahjat: Kevät ehti, ääret hohti, Metsä soitti, maa vihersi; Sydämeen jo Harto syttyi, Laukesipa laulamahan, Saaden leivolta sanansa, Mieli-johdon joutsenelta. -- Kohta kerkesi kesäkin: Illat hehkui, ilma kiehui, Vipasi vesien kalvot Luonnon suonet läikkyeli; Jopa heltyi hennon mieli, Harrastui halu sulohon, Kehensihe korkehille. -- Syksy joutui synkiöiksi Kalvasti olennon kasvot Tuoden viljalta veroa, Hedelmiä helmassansa; Tuosta tointui mielellensä Surun tyytyvä suvanto, Tuostaki totisen arvon Elämänsä ehdotteli. -- Tuli talvi; maa ja taivo Kirkas säihkyen kimelsi Väkäisessä valkiassa: Siitä Raittius sikisi Povehensa puhdas toimi, Epä-turha tuntohonsa. -- Näin ne neuvoi neitoselle Luonnon kerrat kilpaellen Mointa muutakin enemmän. Kaikki aikansa odotti. Joutui, joski verkkaisehen: Siitä maltti mielellensä Arvelu heti asettui. Kosket kuohui, virrat vuoti, Sul'ut särki, salvat sorti Juosten juovassa samassa; Tulipa urhoksi tuosta, Pysyväksi pyrkehissä Kerran keksityn uralla. -- Mehiläinen mettä lensi, Keräeli kennoihinsa Tarvetta soman talonsa: Siitä siivoksi opastui, Uta'utui uutteraksi. Vuoret lahjoi lause-säilyn Sekä pinnan sielullensa. Kaikki kalttansa opetti: Kuusen kalve kaitsevuuden Hoitavuuden hongan varjo, Mettinen ujon menonsa, Käytöksensä kyhkyläinen. -- Saipa sieltä, toipa täältä, Mikä miksiki osoitti; Kaikki katsoi, tuiki tutki, Tajunsa yhä teroitti Perustellen pienimmänki Mutkan muodoissa olennon. -- Ehevin toki eränsä Yksi näiden yhdistymä Rikkaus on rinnassansa, Povessansa parhas aarre: Vaka henkensä vapaus. -- Siten Impi nyt sivistyi, Sukeutui suloinen neito. Näin hän astuvi eteemme, Siirtähikse silmihimme, Puhdas-sieluinen sorea, Kaunis-vartinen korea, Emon suuren elkehinen, Luojan lemmitty ihana. -- Suosi, suosi, Suomen poika, Tätä raitista rakasta, Kultoasi kunnioita! Ei ole mointa morsianta, Neitoa tämän-neroista Suotuna suloisempata, Paitse, pulskea, Sinulle! Siin' on onnea ololta, Rikkautta, rakkautta Oman kultasi ohella, Vierellä viattomasi; Suojele vaan suotuasi, Varjele valittuasi Muiden kärkkyjäin käsistä, Reudonnasta riettaisien. Siit' on nouseva Sinulle Taloutes' itse taivas Ilon, toivon tähtinensä, Siitä ihme ilmoittava, Kaiken maailman kateus Riemuksi oman povesi, Jalon Suomemme suloksi.

Savonmaalle.

Helsingistä v. 1845.

Kun ma muistan muinoisia Hetkiäni herttaisia, Iltoja iki-suloja, Siellä sievässä kylässä Kallaveden kainalossa; Kohta sielu siipiänsä Pyhä lintu laajentavi, Kotkana kohottahikse Tullaksensa tuttavainsa Luokse Luonnon ja Perehen. Ei ne eksy mielestäni Eikä muistista murene Savoni sulot näkymät, Koti-maani mainittavat Seudut ihmehen ihanat. Vieläpä vihertelevät Edessäni entisesti Kaikki syntymä-sijani Maat matalat, mä'et ylävät, Leh'ot, laaksot lempehimmät: Puijon ukko, pilvi-harja, Vesa-rinta Vannunvuori Sekä Uuhimä'en sileät, Kallaveden katselijat: Vielä sieltä silmäelen Ääret allani avarat: Kuinka järvet kuumoittavat Sadan saarosen välistä, Lah'et, salmet, lammit kaikki Illan paisteessa palavat Kuvastaen kukkuloita, Kautta taivahan kajaten. Vielä kuulen kuikan äänen, Valitukset valko-rinnan, Vielä virret venhemiesten Airon kolkkaissa kohovan Moisen armon antajalle, Suojalle sulon asunnon. Kaikki saavat sieluhuni Tuolta nuo ihat tuhannet Alat tenhon armahimmat. Koko luonto korvihini Kutsun kuiskavi lumovan, Sinne toivoni sitovi, Väkevästi viehättävi, Sinne hartahan haluni, Halun muita hartahamman. Mut jos kuulen kulta-äänen, Savoni sorean kielen Miesten huulilta mehuvan Taikka vielä viettävämmin Sulon naisen suusta soivan; Silloinpa sydän sulavi, Leviävi, lämpiävi Harvoin saaduista sanoista Etelähän eksyneistä; Kieli mielen' kihloavi Maamme kanssa, morsiamen Köyhän kyllä, vaan ihanan.

Ihmis-kasvot.

(F. M. Frantsénin mukaan).

Levittää jo purppur'-hunnun Kerkes' yli setri-kummun.

Helmi välkähteli ve'essä, Joutsen ui jo suvanteessa Salmen varjoisan; Viina hehkui rypälössä, Kyhky harras metsikössä Kukers' onneaan.

Mutta ihaninpa puuttui Maailmassa: -- Ruunu puuttui Vielä luomisen; Kunnes nousi tomustansa Ihminen ja kasvoillansa Hämmästytti sen.

Lumi vuorten synkiäksi Käv' ja aamu-rusko läksi Alas tummennut; Tähti, joka päivän päässä Istui, eipä olla tässä Enää julennut.

Eläimetki nousnehellen Kumartuivat ihmetellen Tulta silmien, Joista sulo lempi kiilsi, Joiden kyyneleissä piilsi Toivo i'äinen.

Enkel'-parvi, nähtyänsä, Hänen ihat hempeänsä, Katsoi Tekijään. Luoja painoi laatimaansa Leiman; ja jo kuvastansa Iloits' hymyen.

Sä, ku väität: "mikä luotu, Sielua ei sille suotu, Kaikki tomu se;" Tyhmä! astu lähtehellen, Kasvos' näe, ja hävystellen Kohta vaikene.

Nä'eppäs otsa tiede-niekan Tuon, ku luonnon joka seikan Tuopi selkeään; Näe, kuin silmä leimahtaapi Sankarin, kun taivuttaapi Kansat älyllään.

Entäs ydin ihannelman? Nosta linnikko mun Selman' Ruso-poskilta; Katso, sulo silmänteensä, Katso, tummat hiuksensa Tuulen vallassa!

Taikka hiivi jälestänsä, Majahan kun lievitteensä Viepi surullen; Katso, kuinka kyyneleitse Sielun lempi ilmaiseiksi Lohdutukselleen!

Taivon vilaus näkyvissä, Enkel'-haamo elävissä, Muoto ihmisen! Näenkö sun vaan maailmassa? Etkös vielä Tuonelassa Hymy itkien?

Vielä Selma viehättääpi Kerran Enkelit, kun jääpi Niiden seurahan; Selma! vielä Taivahassa, Tuolla iki-Onnelassa, Sun ma nähdä saan.

Talollis'-poika.

(J. L. Runebergin mukaan).

Jo väsyksiin mä hakkasin Ja te'en sen uudestaan, Ja, kirves ehk' on terävin, On honka seisallaan.

Tää käs' ol' ennen navakka; Nyt on se hervonnut, Kun talven olen pettuja Ja vettä nauttinut.

Jos muunne pois ma muuttaisin, Vaan nähden etuan', Niin herroiss' ehkä löytäisin Ruis-leivän puhtahan.

Lik'-kaupungissa ehkä saan Jo palkan melkeän; Näin mietin useasti; vaan Ei liene siitäkään.

Näet, kuvastaako lammikko Siell' lehto-kumpua? Siell' loistaneeko aurinko Niin armas ihana?

Siell' onko laakso tuoksuva Ja kangas mäntyneen? Ja, nyt jon torvi kajahtaa, Oi, onko siellä hän?

Kas, pilvi kuinka turvaton On tuulten leikkinä -- Ja koditonna mikä on Tää ihmis-elämä?

Kentiesi, Herra helpon suo Jo hä'älle rahvahan, Kentiesi, syksy meille tuo Jo leivän paremman.

Väntrikin markkina-muisto.

(J. L. Runebergin mukaan).

"Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään, Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?" Näin se alkoi, sen mä muistan, laulu aivan tarkoilleen; Kaupungissa käydessäni torilla ma kuulin sen.

Markkinoita pidettiin nyt, tulvi miestä, tavaraa, Kansa näytti karmiaalta, kauppa oli hankalaa; Haja-mielin astuttua kadun kulmahan ma sain, Kuhun vaunut takertuivat ah'ingossa kulkevain.

En mä tiedä väkistekö, vaiko mielin seissut lie; Ohjillinen ärjyi huimin saadaksensa auki tie. Mutta vaunuiss' istui herra ynsiästi kenoten, Puuhka rinnaltansa välkkyi helo kirkas tähtien.

Minä katson katsomista, muistoihini heräjän. Nämä kasvot nähnyt o'on, vaan milloinka ja missähän? Lapuan ja Salmin luona riviss' ol' hän urosten, Silloin Katteinina vasta, nyt jo Kenraal' yläinen.

Muuttunut hän oli sangen, ehk' ei yksin vuosistaan, Asu ynnä korskeamp' ol' ylävällä kohdallaan. Ylpeilikö? Kenpä tiesi; katsanto ja ryhtinsä Oli tyyni, ehkä kylmä, isoinen ja töykeä.

Ilo-mielin tapasin ma aina sota-kumppanin, Tätä vaan ma katsastelin; sydän kävi jäädyksiin. Pöyhistele, arvelin ma, ennen sama-rivikäs. Alaisempi olit, ehkä koreampi veressäs'.

Nyt se kaikui äkkiänsä sama laulu jällehen, Markkinoiden hälinässä vapiseva vanhan ään': "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään. Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"

Urho-luonto mäkin jouduin kuulijaksi mieluisan'; Ylpeästi kääntyneenä selin jalo-herrahan Väistihime syrjemmälle kihinästä hiljakseen, Siten tullen kuuluville tutisevan vanhuksen.