Kertomuksia Suomen historiasta IV Sigismund ja Kaarle IX

Sigismund ja Kaarle IX.

1. Kaarle herttua. 2. Upsalan kirkolliskokous. 3. Sigismund tulee Ruotsiin. 4. Sigismundin kruunaus. 5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua. 6. Linnaleiri ja talonpojat. 7. Nuijasodan alku. 8. Ilkkaisen sota. 9. Savon kapina. 10. Pohjoispohjalaisten kapina. 11. Santavuoren tappelu. 12. Klaus Flemingin kuolema. 13. Klaus Fleming. 14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen. 15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan. 16. Makkararetki. 17. Suomalaisten hankkeet. 18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen. 19. Viipurin valloitus. 20. Kaarle herttua Turun linnassa. 21. Juhana Fleming. 22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo. 23. Liivinmaan sota. 24. Kaarle IX, "hyvä kuningas". 25. Sigfrid Aaroninpoika Forsius. 26. Metelit Venäjällä ja Viipurin liitto. 27. Eevert Horn. 28. Sotaretki Venäjälle. 29. Moskovan vapautus. 30. Petos Kljushinossa. 31. De la Gardie Novgorodissa. 32. Eevert Hornin kuolema. 33. Rauhansovinto Stolbovassa.

SIGISMUND JA KAARLE IX.

1. Kaarle herttua.

Uuden, nuoren hallitsijan kansat tavallisesti ottavat suosiollisin mielin ja suurin toivein vastaan. Mutta niin ei ollutkaan laita, kun Juhanan poika Sigismund peri Ruotsin kruunun. Päinvastoin ajateltiin surulla ja pelolla nyt alkavaa hallitusaikaa, kun vieraassa maassa asuva, kiivas katolismielinen kuningas oli ohjaava maan onnea. Muutamat korkeat aatelisherrat tosin toivoivat itselleen tästä hallituksesta etua, kun he muka saisivat kuninkaan nimessä pitää vallan käsissänsä. Mutta muu kansa pahasti pelkäsi, että sen itsenäisyys, jonka se vasta äsken oli Kustaa Vaasan johdolla saavuttanut, jälleen katoaisi. Ruotsin vapaa valtakunta, niin arveltiin, oli aikaa myöten joutuva vain Puolan alusmaaksi.

Vielä enemmän pelättiin uskon puolesta, ja tämä pelko oli kaikille Ruotsin vallan asukkaille yhteinen. Sigismundin tiedettiin antautuneen kokonaan jesuiittojen johdettavaksi ja seuraavan kaikkia näiden puhdistetun uskon verivihollisten neuvoja. Varsinaisesta Puolasta hän oli jo hävittänyt protestantit peräti. Epäilemättä oli hän katsova velvollisuudekseen yrittää saada Ruotsissakin samaa aikaan.

Ainoa toivo ja turva Ruotsin kansalla tässä mielenahdistuksessa oli se, että Sigismundin setä, Kaarle, Södermanlannin herttua, pitäisi heidän puoltaan. Ja hänessä olikin mies vaikkapa suuria vaaroja torjumaan. Kaarlella Ruotsin miehet näkivät vanhan, rakkaan "Kyösti-kuninkaansa" toimet ja taidon, joita sekä Eerikki että Juhana olivat olleet vailla. Hänellä he tiesivät myös olevan enemmän rohkeutta kuin isävainajallakaan. Kaarle oli hallinnut herttuakuntaansa älyllä ja huolella, niin että se vaurastumistaan oli vaurastunut, sillä välin kuin muissa osissa valtakuntaa Kustaa Vaasan perustama ja alulle panema teollisuus ja varallisuus oli melkein hävinnyt. Varsinkin näkyivät herttuan toimen hyvät hedelmät Vermlannissa, joka ennen hänen aikaansa oli ollut melkein autiona salona. Siellä nyt suitsusi tiheässä sulattojen mustat savut ja kaikui kankipajojen ankara kalke, valmistaen sen maakunnan parasta aarretta, rautaa, ihmisten tarpeiksi. Ja jylhimmilläkin takamailla, vuorien kupeilla, hamaan Norjan rajalle asti raivasi kirves ja tuli yhä uutta alaa viljelykselle. Herttua näet oli tuottanut sinne ahkeria suomalaisia Savosta, jotka osasivat kaskia kaataa ja polttaa. Näiden savolaisten jälkeläisiä elää siellä nytkin sekä Ruotsin että Norjan puolella rajaa, ja on heistä joku osa yhä vielä säilyttänyt kotimaansa kielen ja tavat.

Olipa Kaarle paitsi sitä säilyttänyt herttuakunnalleen toisenkin, vielä monta vertaa kalliimman perinnön isänsä ajoilta. Liturgiasta johtuva vaino rasitti Juhanan aikana kaikkia muita Ruotsinvallan asukkaita, mutta Kaarlen alamaiset olivat saaneet täydessä turvassa ja rauhassa palvella Jumalaa puhtaan Lutherin opin mukaan. Huolimatta veljensä kehoituksista ja käskyistä Kaarle oli aina estänyt liturgian tuottamista herttuakuntaansa. Päinvastoin suojeli ja elätti hän luonansa kaikkia niitä pappeja, joiden omatunto ei alistunut Juhana kuninkaan sääntöihin.

2. Upsalan kirkolliskokous v. 1593.

Samaa lujuutta ja hartautta puhdistetun opin puolesta Kaarle herttua osoitti nytkin. Kuninkaan kuoltua hän heti otti hallituksen käsiinsä ja julisti aikovansa pitää sitä yhdessä valtaneuvosten kanssa, kunnes kuningas itse tulisi maahan. Ensi toimekseen hän sitten ehdoitti valtaneuvoksille, että valtiopäivät olivat kutsuttavat kokoon. "Meillä on", lausui hän, "paljon syytä pelätä kuningasta, joka katsoo omantunnonasiakseen kaikessa totella paavia. Senvuoksi, vaikka olemmekin velvolliset tunnustamaan hänet kuninkaaksemme, pitää meidän asettaa hänelle muutamia ehtoja, jotka koskevat maamme lakia ja alamaisten oikeuksia. Ja ennenkuin hän on vannotulla valallaan vahvistanut ne ehdot, ei meidän pidä sallia kruunausta." Valtaneuvoksia tämä rohkea tuuma säikähdytti, sillä valtiopäivien kokoonkutsuminen oli oikeastaan kuninkaan yksinomainen oikeus. Välttäisihän, arvelivat he, pappiskokous, koska kuitenkin vain uskonasioista on keskusteltava. Mutta Kaarle herttua pani vastaan. "Ei!" intti hän kiivaasti, "meidän pitää uskonasioistammekin itse päättää ja säätää. Meidän ei käy, katolisten tavoin, jättää niitä paavin paljaspäisten, voideltujen kätyrien haltuun!" Sigismund, saatuansa tiedon herttuan hankkeesta, kielsi kokouksen ankarasti, vaan Kaarle ei pitänyt siitä mitään lukua.

Tämän päätöksen mukaan kokoontui kokous alussa vuotta 1593 Upsalaan. Siihen oli saapunut papisto sangen lukuisasti edustettuna, valtaneuvosto sekä muutamia muita aatelismiehiä. Kaikkiansa oli läsnä 332 pappia, joista neljä piispaa. Suomesta ei kuitenkaan ollut tullut muita kuin piispa ynnä kaksitoista pappia tai Turun koulumiestä. Talvinen aika oli muut estänyt.

Maalisk. 3 päivänä alettiin ensimäinen kokous rukouksella ja latinalaisella virrellä Veni Sancte Spiritus.[1] Senjälkeen keskusteltiin seitsemästä väitöslauseesta, jotka sisälsivät sen, että raamattua oli pidettävä kristinuskon ainoana lähteenä ja sen rinnalla myös annettava arvoa kirkonisille ja uskontunnustuksille. Sitten luki ja selitti piispa Olaus Martini Augsburgin uskontunnustuksen, ja sen tehtyänsä hän kysyi korkealla äänellä: "Tahdotteko te joka mies pysyä tässä uskossa ja opissa?" Ja kaikki läsnäolijat nousivat istuimiltaan ja vastasivat juhlallisesti: "Me tahdomme niissä pysyä aina viimeiseen hengenvetoon asti!" -- "Nyt", huusi silloin kokouksen puheenjohtaja, nuori professori Nikolaus Bothniensis innoissansa, "nyt siis on koko Ruotsinvalta yhtenä miehenä, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"

Sittenkin puheenjohtaja kehoitti nyt vielä niitä nousemaan ja astumaan esiin, joilla ehkä olisi jotain sanottavana liturgian puolustukseksi. Vaan eipä noussut ketään. Päinvastoin ne, jotka Juhana kuninkaan aikana olivat siihen suostuneet, koettivat puhdistaa itseänsä ja pyysivät anteeksi. Turun piispa Eerikki Sorolainen sanoi katsoneensa liturgian vain koskevan ulkonaisia menoja ja sopivan yhteen Lutherin opin kanssa. Muutamalta oppimattomalta Länsi-Pohjanmaan papilta kysyttiin, mitä hän liturgiasta piti. "Minä sen annan", vastasi tämä. -- "Kellekä sen annat?" tiedusteli puheenjohtaja. -- "Minä annan sen pirulle", selitti pappi. -- "Annatkos pirulle sinun elättäjäsi, joka sinua niin monta vuotta on lihottanut?" pilkkasi puheenjohtaja.

Yhdessä liturgian kanssa hyljättiin tässä kokouksessa myös koko joukko muitakin, siihen asti vielä käytännössä olleita katolisia kirkonmenoja, ja kiellettiin kaikki muu jumalanpalvelus paitsi luterilainen. Se Ruotsin alamainen, joka siirtyi toiseen uskoon, oli maanpakolaisuudella rangaistava. Maaliskuun 20 p:nä kirjoittivat kaikki läsnäolevat nimensä Upsalan päätöksen alle, joka siitä lähtien melkein meidän aikoihimme asti on ollut Suomenkin kirkon ojennusnuorana. Paljon siinä tosin on moitteen sijaa, jos sitä nykyiseltä kannalta katselemme. Erittäinkin loukkaa meitä se kova kuri, jolla se hallitsee ihmisten ajatuksia uskon asioissa, vainoten vierasuskolaisia melkein yhtä armottomasti kuin katolinen kirkko. Mutta tämä kovuus oli siihen aikaan välttämätön. Jos katolisille olisi pienintäkin jalansijaa maassa sallittu, niin he olisivat pian viekkaudella tai väkivoimalla anastaneet vallan käsiinsä ja sortaneet protestantteja.

Kokouksen loputtua päätös lähetettiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa jokainen pappi sekä myös etevimmät aatelismiehet saivat sen allekirjoituksellansa vahvistaa; sitä paitsi sen vahvistukseksi painettiin kaupunkien ja kihlakuntien sinetit sen alle. Suomessakin tehtiin samoin, niinkuin muissakin valtakunnan osissa. Vaan kuitenkin kesti vielä useampia vuosia, ennenkuin Upsalan päätös pääsi meidän maassamme täyteen voimaansa. Pari katovuotta seurasi peräkkäin juuri lähinnä seuraavia aikoina. Sen johdosta oppimaton talonpoikainen kansa alkoi nurista ja valittaa, että Jumala muka rankaisi heitä siten, kun Häntä ei enää palveltu entisellä juhlallisuudella. Jopa tapahtui väkivaltaakin paikkapaikoin. Muutamassa kirkossa papin alkaessa toimittaa jumalanpalvelusta uudella, koruttomalla tavalla, läsnäolevat sotamiehet tempasivat hänet pois saarnatuolista, laahasivat hänet ulos kirkosta ja viskasivat viimein pahanpäiväiseksi piestynä kirkkotarhan muurin yli. Eikä ollut tälle rahvaan röyhkeydelle hillitsijää, sillä Suomen ylimaaherra, vapaaherra Klaus Fleming ei itsekään totellut Upsalan päätöstä. Klaus herra oli kuninkaalle umpiuskollinen. Hänen mielestään oli siis vasten kuninkaan tahtoa ja kieltoa tehty päätös aivan mitätön, voimaton, "mokoma vasikannahka" vaan, hänen omia sanojaan käyttääksemme. Koska piispa oli toimittanut pois pyhäinkuvat ynnä muut sellaiset koristeet Turun tuomiokirkosta, tuotti Fleming kuninkaan käskystä ne takaisin paikoillensa. Tätä asiaa koskevan kuninkaallisen kirjeen hän sitten syksyllä 1596 luki kansalle, joka oli kokoontunut Heikinmarkkinoille Turkuun, ja suomensi lukiessaan sanat aivan väärin. Hän näet julisti kuninkaan käskynä, että uskonmenot joka paikassa, missä kansa sitä halusi, olivat pidettävät vanhoillansa. Samassa tilaisuudessa valitti piispa hänelle yllämainitusta papille tehdystä väkivallasta. Mutta Fleming vain pilkkasi vastaukseksi. "Jos", päätti hän, "pappi on viskattu muurin yli kirkkotarhasta ulos, niin enpä minä siihen muuta neuvoa tiedä, kuin että annetaan sotamiehille käsky viskata hänet taas samaa tietä kirkkotarhaan, ja vieläpä kovemmalla vauhdilla."

3. Sigismund tulee Ruotsiin.

Ottaaksemme selkoa siitä, miten Upsalan päätös Suomessa pantiin toimeen, olemme rientäneet useampia vuosia eteenpäin; mutta nyt tulee meidän kääntyä jälleen muihin seikkoihin, jotka tapahtuivat heti mainittujen valtiopäivien perästä.

Loppupuolella kesää 1593 Sigismund suoriusi lähtöön Varsovasta, käydäksensä uudessa valtakunnassaan. Hänen matkansa meren rannalle kävi Länsi-Preussin maakunnan kautta, joka siihen aikaan oli Puolan alusmaana, ja jossa kansa enimmäksi osaksi oli luterilainen. Näitä kuningas matkansa varrella kohteli sellaisella tavalla, joka vielä enensi Ruotsin miesten pelkoa. Monessa paikassa karkoitettiin luterilaiset pois kirkoistansa ja heitä kiellettiin jumalanpalvelusta julkisesti pitämästä. Danzigin kaupungissa nousi tämän johdosta kova kahakka porvarien ja kuninkaan puolalaisten henkivartijain välillä, niin että suuri joukko ihmisiä sai surmansa. Ja että Sigismund Ruotsissakin aikoi levittää katolinuskoa, se saatettiin arvata siitä, että hänellä oli muassansa useita jesuiittoja ynnä muita katolisia pappeja soittoniekoiksi puettuina. Olipa vielä päälliseksi parvessa erinäinen paavin lähettiläs eli legaatti, nimeltä Malaspina, jonka neuvoja Sigismund kaikissa asioissa noudatti.