Seikkailu saaristossa: Laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä

FREDRIK ADOLF, Itägöötanmaan herttua, 17 vuotias. Amiraali ANKARSTORM. OTTO SPORRE, meriväen luutnantti. Kreivitär DANNESKÖLD. EEVA, hänen sisarentyttärensä. REBEKKA, varakas talonleski Degeröstä. STIINA, hänen tyttärensä. LASSI, hänen veljenpoikansa. GRIP, tullitarkastaja. KABYS, vanha merimies. Upseereja ja merimiehiä fregatti Amfionista. Kreivittären seuranaisia.

(Tapahtuu juhannuksen aikana v. 1767, osaksi Degerön saarella, osaksi Santahaminassa lähellä Helsinkiä).

Ensimäinen Näytös.

Ranta Degerön saarella. Taustalla meri, kallioita ja puita. Vasemmalla katsojasta tupa, jonka ovi on näyttämölle päin. Oven yläpuolella ullakon ikkuna. Turvepenkki. Valoisa kesäyö.

Ensimäinen kohtaus.

PRINSSI. Kohta sen jälkeen OTTO SPORRE. LASSI nukkuu ulkona pihalla.

PRINSSI (kulissien takaa). Kiinnitä vene lujasti, Otto! Minä sill'aikaa käyn vähän vakoilemassa. (Astuu näyttämölle.) Kallioita ja yhä kallioita! Tämä maa on kauttaaltaan kivestä. Tuossa on tupa, mutta elämästä ei merkkiäkään. Otto, olemme Suomessa. Me olemme joutuneet taikalinnaan.

OTTO (astuu näyttämölle). Sitä parempi. Teidän kuninkaallinen korkeutennehan välttämättä halusi seikkailua. Alku on lupaava.

PRINSSI (heittäytyen pitkäkseen kalliolle). Vapaus, vapaus, oi --! Vapaus on elämää! Olisinpa kuningas, niin antaisin kaikkien alamaisteni tehdä mitä he ikinä tahtovat.

OTTO. Pelkäänpä, että teidän korkeutenne hallitusaika silloin tulisi kovin lyhyeksi.

PRINSSI. Mutta sitä hauskemmaksi, eikö niin? Armias taivas, minäkö kelpaisin hallitsijaksi, minä, -- iloinen poika, joka pidän paljon huvittelemisesta ja armollisesti sallin muidenkin tehdä samoin! Ei, minä seuraan isäni esimerkkiä, ja jätän hallitushuolet armolliselle äidilleni ja veljilleni. Olen kuullut sanottavan, että Kustaa veljeni on nerokas; -- à la bonheur! Minulla on sen sijaan iloinen luonteeni ja rehellinen sydämeni. Minä en ole nero, enkä pedantti, en hattu enkä myssy, minä olen chapeau-bas, matalainen lakki vaan ja katso, sentähden minä nyt kavaljeerini, meriluutnantti ja parooni Otto Sporren seurassa olen aivan rohkeasti Suomen kesäyössä seikkailuretkellä.

OTTO. Meidät lähetetään risteilemään Karlskronasta Viaporiin. Miksikä ei? Hänen Majesteettinsa fregatti Amfion on jotenkin hyvä laiva, mutta ei se ole luotu pidättämään nuorta prinssiä, joka tahtoo tutkia onko siinä perää, että Suomen naiset osaavat noitua.

PRINSSI. Kuusi viikkoa kesti matka. -- Kuolettavan yksitoikkoinen se oli -- ja vastoinkäymistemme kukkuraksi tulee parin peninkulman päässä Viaporista aivan tyyni. Mitä silloin Amfionimme tekee? Sepä ankkuroi rauhallisesti kuin krapu Mjölön edustalle.

OTTO. Silloin emme jaksa kauemmin kestää. Me pukeudumme matrooseiksi, laskemme veneen Amfionin kannelta mereen, soudamme illan hiljaisuudessa seikkailuja etsimään, ja ystäväni Utter, jolla on vahtivuoro, ei ole meitä huomaavinaankaan.

PRINSSI. Meillä on omat syymme pysytellä linnoituksesta loitompana. Siksi soudamme koillista kohti ja nousemme arviolta maihin täällä, tietämättä edes missä olemmekaan. Selvä seikka! Amiraali tietysti panee toimeen hälytyksen (matkien): "Teidän kuninkaallinen korkeutenne! Teidän kuninkaallinen korkeutenne! Au diable! missä hän onkaan tuo peijakkaan poika?" -- Que faire? Me olemme kaukana ampumamatkalta, me huvittelemme, yhdytämme jonkun ihastuttavan seikkailun ja palajamme, milloin meitä miellyttää sovittaa rikoksemme muutaman päivän arestilla.

OTTO. Aluksi täytyy meidän tarkastella tuota taikalinnaa. Tunnustan totisesti, että tällä hetkellä olisin valmis mielistelemään vastakirnutulla voilla siveltyä tuoresta limppua ja tunnustamaan rakkauteni rehevälle viilipytylle.

PRINSSI. Morbleu! Minä olen aivan samaa mieltä. (Pyyhkii otsaansa.) Kun on soutanut niinkuin pari hollantilaista merimiestä...

OTTO. ... niin ei mikään liekki tunnu niin sydämen suloiselta kuin keittiön pesässä hehkuva liekki. Sh! Kuulen jonkun hengittävän! Kautta kunniani! Tuossahan makaa tuommoinen kuhnuri ja nukkuu aivan tuvan oven edessä.

PRINSSI. Sieltä sisältä kuuluu ääniä. Joku tulee. Kuunnelkaamme hetkinen täällä kallion takana. (He piiloutuvat.)

Toinen kohtaus.

PRINSSI ja OTTO kallion takana. Neiti EEVA ja STIINA hiipivät varovasti tuvasta nukkuvan Lassin ohitse.

STIINA. Vihdoinkin olemme vapaat -- vapaat kuin linnut taivahan kannen alla! Tulkaa neiti!

PRINSSI (hiljaa Otolle). Nämä kivet heräävät henkiin! Kaksi viehättävää tyttöä!

OTTO (hiljaa). Lumoavaa, tarkoittaa kai teidän korkeutenne! Me olemme Suomessa. Merenneitoja vain merenrannalla; älkää luottako niihin!

EEVA (osottaen Lassia). Oletko varma siitä, ettei tuo meitä ilmaise?

STIINA. Hän nukkuu niinkuin se, joka on päättänyt hyvän päivätyön ja popsinut kolme vadillista puuroa. Äiti ja muut eivät niin pian palaja kaupungista. Kyllä antoivatkin meille kelpo vanginvartijan! Lassi raukka, -- kiltti poika hän on ja pitää minusta, mutta tuhma kuin pölkky. En ymmärrä mitä äiti ajattelikaan.

EEVA. Sanoppas, Stiina, miksi äitisi antaa niin ankarasti vartioida meitä näin yksinäisellä saarella, kuin Degerö on?

STIINA. Yksinäiselläkö? Vielä mitä, eipä niinkään! Ennen, sanoi äiti, oli sekin harvinaista, että joskus joku kunniallinen raatimies Helsingistä tuli tänne kesällä kirnupiimää juomaan ja kiiskiä onkimaan. Ja saattoihan joku hopeakaivoksen louhijoista tulla meidän kotitekoista oluttamme maistelemaan. Ja kun piti olla oikein komeata ja hienoa, niin saatiin nähdä Hertonäsin, Thurholmin, Stansvikin ja Degerön kartanon herrasväkien olevan leskisillä tuolla niityllä. Mutta sitten kuin kenraali Ehrensvärd alkoi muurata noita tukevia harmaita muureja Svartön ja Vargön saarille, sanoi äiti, niin ei täällä enää kukaan ole turvassa. Kenpä tietää minä päivänä tänne tulee joku prinssi tahi luutnantti, ja saman se tekee, sillä kaikki ne ovat suvi-ilman tapaisia, sanoi äiti: aamurusko ruusunkarva, mutta sadetta saa päivälliseksi.

PRINSSI (hiljaa). Nöyrin kiitos kohteliaisuudesta!

EEVA. Miten äitisi voi olla niin lapsellinen, että pelkää sinun tähtesi, joka jo olet puoleksi kihloissa!

STIINA. Niin, se nyt on vain noin puoleksi, neitiseni, ja tuskin sitäkään. Äiti on tavallaan luvannut minut serkulleni Fredrikille Kemiöön. En ole häntä koskaan nähnyt, mutta tänä kesänä hänen olisi pitänyt tulla tänne. Vaan kun nyt kävi niin onnettomasti, että hänet vietiin matroosiksi kruunun fregattiin, niin on kai asian laita niin, katsokaas neiti, että minä yhtä hyvin voisin olla kihloissa taivaan pilven, tahi kesäisen tuulen kanssa.

OTTO (hiljaa). Sepä on hyvä tietää!

EEVA. Mutta eikö häntä millään keinoin voi saada vapaaksi?

STIINA. Äiti uhkaa kääntyä kuninkaan puoleen siinä asiassa, kunhan vain joku prinsseistä tulee Viaporiin. Eipä siltä, että minulta kosijoita puuttuisi...

EEVA. Eipä suinkaan! Vanha merimies ja tullihaukka ja Lassi sitten! Niitähän on yksi joka sormelle.

STIINA. Sanon teille jotakin, neiti. (Tuttavallisesti.) Teistäpä, neiti kulta, se äiti onkin enimmin peloissaan. Varo itseäsi, Stiina, sanoi äiti, kertomasta kelienkään ristinsielulle, että neiti on täällä. Tiedä se, sanoi äiti, että hän on täällä inko -- inko --

EEVA. Inkognito. Niin, siihen mulla on omat syyni.

STIINA. Mutta jotakin hirmuista se mahtaa olla, tuo inkognitus. Sehän on aina hirmuista mitä ei ymmärrä. Ehkä koko valtakunnan menestys riippuu neidin inkognituksesta.

EEVA. Enkö vielä ole sitä sinulle kertonut? No niin, se on pian tehty. Isäni on köyhä, virasta eronnut sotilas ja minä olen kokonaan rikkaan, Tukholmassa asuvan tätini huostassa. Pari viikkoa sitten kirjoitti hän minulle: "Ma chère! Minä olen valinnut sinulle puolisoksi kelpo miehen. Hänen nimensä on parooni Otto Sporre. Hän palvelee Ruotsin kuninkaallisessa laivastossa ja tulee juhannukseksi sinua läsnäolollansa ihastuttamaan. Olen vakuutettu siitä, että jo edeltäkäsin hyväksyt vaalini ja pysyn minä sinua rakastavana j.n.e." -- Lyhyttä ja selvää, niinkuin näet. Mutta minä, joka en tahdo antaa, enkä vastaanottaa sydäntä noin tilauksen mukaan, minä sain päähäni, että tahdon tulla valituksi itseni tähden ja tahdon myöskin itse valita oman mieleni mukaan. Pyysin sen tähden isältäni luvan matkustaa erään sukulaisen luo Helsinkiin, mutta tulinkin sen sijaan tänne äitini vanhan uskotun palvelijan, sinun äitisi luo, ja hän lupaa antaa minun poimia mansikoita Degerön ahoilta, siksi kunnes myrsky on ohitse ja tätini suosikki on kyllästynyt minua etsimään.

OTTO (itsekseen). Sacredieu! Tuolla tytöllä on sydäntä. Minäpä tunnen tuon jutun. Ahaa, armollinen tätini! Hän se siis oli, joka...