Suomalaisen kirjallisuuden historia I: Kalevala

Esipuhe. Johdanto. I. Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta. I. Kalevalan yhtenäisyys. II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan. III. Väinämöinen. IV. Ilmarinen. V. Pohjan neito. VI. Lemminkäinen. VII. Aino. II. Kalevalan runoin löytöpaikat. I. Kalevalan runot Suomen kielen alueella. II. Kalevalan runot Vironmaalla. III. Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin. I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa. a. Lappalaisissa. b. Volgan ryhmässä. c. Perman ryhmässä. d. Ugrilais-ryhmässä. II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan muissa heimoissa. a. Samodejeissa. b. Tatareissa. c. Mongoleissa. III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germaanilaisessa heimokunnassa. IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa. IV. Kalevalan synty. I. Missä Kalevala on syntynyt? II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa? I. Sampojakso liitteineen. II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat. III. Lemminkäis-runot. IV. Kullervon runot. V. Aino-jakso. III. Milloin syntyi Kalevala? IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai jumalaistarullinen? V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan. Oikaistavia. Viiteselitykset.

ESIPUHE.

Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta, joita varten olin tutkinut Kalevalan niin hyvin kaunotieteellistä arvoa kuin myös syntymishistoriaa. Siinä tämän teoksen alku. Sittemmin, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli julistanut kilpapalkintoja annettavaksi 50-vuotisjuhlansa johdosta, rupesin kirjoittamaan luentoni uudestaan, uudistettuin laveampain tutkimusten perästä. Määrä-ajaksi valmistui ainoasti kaunotieteellinen katsahdus ynnä joku osa vertauksista muiden kansojen taruihin. Työn laveus ja myöhemmin tarpeelliseksi nähty perinjuurinen tutkimustavan muutos, joka taas teki kaikkein runovarain läpikatsomisen välttämättömäksi, ovat sitten viivyttäneet lopullisen valmistumisen tähän saakka.

Pitkä, välillä kulunut aika, myöhemmin käsille tulleet uudet runovarat ja varsinkin yllämainittu tutkimustavan muutos ovat tehneet, että olen havainnut koko joukon erehdyksiä 1881 saakka painetuissa arkeissa. Useimmat niistä olen uudesti painattamalla poistanut, mutta muutamat pienemmät ynnä pari myöhempiinkin arkkeihin sattunutta erehdystä ainoasti huomauttanut tähän liitetyssä oikaisuluettelossa.

Mitä kaunotieteelliseen osaan tulee, moitittaneen kenties, etten sitäkin ole kokonaan muodostanut käsikirjoitusten perustukselle. Mutta mielestäni on Kalevala nykyisessä muodossansa -- annas olla että siihen Lönnrot'inkin käsi on johonkin määrään vaikuttanut -- jo niin vakaunut, ettei sitä taideteoksena sovi arvostella muuten kuin juuri tämmöisenään. Paitsi sitä on Lönnrot kokoonsovittaessaan, järjestäessään ja lisiä sekaanpannessaan ainoasti jatkanut ja täydentänyt kansanlaulajain oman työn, samaan henkeen ja tapaan kuin he itse, niin että kaikki on pysynyt tosikansallisella pohjalla.

Sitä puutetta suuremmalla syyllä sopinee moittia, ettei tässä ole sanallakaan mainittu vanhan runomittamme synnystä. Mutta tieto, että maisteri Borenius'ella on sitä koskeva perinpohjainen teos tekeillä, on estänyt minua, siksi kun oli liian myöhään.

Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön! Luonnollisesti en voi toivoakaan, että kaikki, mitä siinä on lausuttu, on saava vakinaisen, pysyväisen talletuspaikan tieteen aarrekammiossa -- jäähän uutismaahan aina kiviä ja kantoja, jotka vastaisen paremman viljelyksen on poistaminen. Mutta kuitenkin, kaikitenkin lienee minulla syy toivoa tästä sitä hyötyä tieteelle sekä isänmaalle, että se on niin hyvin ansioittensa kuin virheittensä kautta virittävä suurempaa intoa kansamme vanhan ikiperinnön kaikinpuoliseen, perinjuuriseen tutkimiseen. Siinä on oleva paras palkka kaikesta vaivasta.

Lopussa pyydän saada kiittää kaikkia, jotka tavalla tai toisella ovat olleet minulle avulliset: etupäässä maisteri A. Boreniusta, joka Lönnrot'in venäjänpuolisten runokeräelmäin järjestämisellä on tehnyt noiden ylen tärkeäin todistuskappaleitten käyttämisen mahdolliseksi ja arvokkaalla kirjoituksellansa Suomen Kuvalehdessä 1873 on ensin johtanut ajatuksen runoin leviämisen oikeaan suuntaan. Suullisia neuvoja ja selityksiä kielitieteen ja muinaistieteen alalta olen saanut provessoreilta E. Aspelin'ilta, O. Donnerilta sekä A. Freudenthalilta. Nimi- ja asialuettelon on minulle hyväntahtoisesti tehnyt neiti A. Winter.

Helsingissä Marrask. 29 p. 1885.

JOHDATUS.

Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista, tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirjan? Nämät kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin, liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten, kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta läpi olisi se, mitä nimitän kirjallisuuden historiaksi, kenties pikemmin kurjallisuuden historian nimeä ansaitseva.

Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle? -- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvillisuuden aluissa luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista, koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa, kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa että ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa, ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa. Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä on ylenkatsova niitä yritelmiä, josko kuinka heikkoja, joita tässä tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina, ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys, todistaen että

Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!

Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota jaloin nerontuotteitten kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme Kalevala satalatvaisena, pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena; lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan _laulu_-runojemme ihana kukkasketo.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.

I. Kalevalan yhtenäisyys.

Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa, Kalevalan-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.

Saksalainen Steinthal,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen eri luokkaan: erinäisiin, liitännäisiin sekä yhtenäisiin epoksiin. Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim. Servialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavein jylhänjalot jumalaistarut Eddassa. Tässä viimeinmainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen yhteensulaumisen alku huomattava. Vaikka joka runo on aivan erinänsä itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien pohjasta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalat ja tämän maailman kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin työt ja toimet ulkonaisessa luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran esiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-aate höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman eri-osat yhä viittailevat toisiansa, muistutellen tästä yhteydestään. Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin sikisoki ympäriviskattuja ja hajotettuja langanpäitä; liitännäisissä ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena, syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungenruno (osaksi jo vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Franskalaisten laulu Rolandista.

Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi luettava, siitä on oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään yhteistä aatetta, joka Kalevalan eri-osat yhdistäisi taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan "kentiesi", olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän sitten laulut Kullervosta, neljännekö ne, jotka Joukahaisesta ja hänen sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä, paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen läpikäyväksi peri-aatteeksi osoittaen kertomuksen siitä, "kuinka Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten esitetty K. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimeinkin on nykyään provessori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8] Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin "osaksi kutouneen toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa syytä". Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse runoelmasta.[9]