Suutarin oppi-poika: Kertoelma lapsille

Pienessä kaupungissa noin päivän-matkan päässä eräästä pääkaupungista Saksanmaalla asui kultasepän leski ainuane poikalapseneen. Hän elätti itsiänsä käsityöllä, sillä mies-vainajansa oli kuollut lopen köyhässä tilassa. Tämän kuoltua myötiin suurin osa jälkeenjääneestä omaisuudesta, ja myöskin tarpeellisimmat huonekalut. Leski oli aivan ahkera; kehräsi ja kutoi yöt päivät, ja levähti vaan muutamat tunnit vuorokaudessa. Hän oli myös sangen säästäväinen; asui vähäsessä yläkammarissa ja ainuastaan kerran viikkaudessa osti itselleen ja pojalleen puolen naulaa lihaa. Työansiollaan olisi kyllä saattanut asua paremmassakin korttierissä ja muutenki elää vähän varakkaammasti, mutta mielessä oli jotain, jonka tähden oli niin varsin ahkera ja säästäväinen.

Kultasepällä oli aikanaan ollut erinomainen taipumus ja halu kuvain piirustamiseen ja maalaamiseen, mutta oli näissä taiteissa oppia vailla, josta pahoillaan, ei sietänyt omia teoksiaan, vaan hävitti melkein kaikki tekemät kuvansa, niin kohta kuin sai ne valmiiksi. Ja havaittuaan ei maalajana tulevansa toimeen, rupesi hän väkinäisesti kultasepäksi; mutta vaikka tässä ammatissaan oli kyllä osaava sekä ahkera, niin ei kuitenkaan ollut siinä onnellinen. Monet vastoinkäymiset riistivät häneltä vähitellen kaiken vähäisen omaisuudensa; hän kuoli peräti köyhänä.

Poikansa Wille oli perinyt hänen taipumuksensa, ja äitillä oli mielessä ahkeruudella ja säästäväisyydellä saada kokoon niin paljon varoja, että taitaisi niillä pitää häntä maalaustaiteen opissa, toivoin siten valmistavansa pojallen onnellisemman tilan, kuin isän oli ollut.

Kohta kuin poika alkoi ymmärrellä, opetti äiti häntä lukemaan, kirjoittamaan ja lukuja laskemaan, kertoili hänelle tästä ihmeellisestä maastamme ja Jumalan vieläkin ihmeellisemmästä taivaasta, johon isä oli muutainut, ja jossa Wille kerran oli hänet näkevä, jos oli nöyrä ja kuuliainen Jumalan käskyille.

Kostaaksensa pojan ahkeruutta näytti äiti hänelle suurta kirjalaukkua, jossa piti tallella isävainaan jälkeen jäänneitä piirustuksia. Katsella näitä oli Willelle mieleistä. Ei mikään leikitteleminen toisten lasten kanssa huvittanut häntä niin, kuin kuvat laukussa. Toisinaan sai hän niistä ottaa jonkuun pienemmän ja koetella kopioita sitä. Tämä oli vieläkin huvittavampaa! Lyijyspännällään koki hän sitte niin tarkkaan, kuin mahdollista oli, tehdä paperille samanlaisia huoneita, puita ja eläimiä, kuin isän teoksessakin oli, ja äitin suureksi iloksi onnistuiki hänelle yrityksensä välistä oikein hyvästi.

Kuvain piiruaminen oli Willen paras huvike; aina lopetettuaan lukujen laskennon piirusi taululleen linnun, koiran eli huoneen, ja pieniä monenlaisia kuvia oli pännällä tehnyt ololta kirjoitus-kirjaansa. Usein varoitti äiti häntä laimiinlyömästä tärkeempiä asioita, mutta ei kumminkaan rohjenut kieltää häneltä parasta huvitustaan, pelosta kielolla tukahuttavansa hänen taipumusta.

Ja siinä tekikin oikein, sillä Wille oli varsin ahkera; kahdeksan vuotiana luki hän aivan selvästi, kirjoitti sanat virheettömästi ja helposti laski lukuja.

Sydämen ilolla kuvaili äiti itselleen, miten poika vasta oli varmistuva maalaus-mahtissa, kuinka hän matkusti Italian maahan, johon kaikki taideniekat rientäävät saamaan korkeampaa oppia suurten vanhan-aikuisten mestarien teoksista, ja kuinka häneltä, sieltä jälleen palattuaan mainiona maalaajana, rikkaat tulivat tilaamaan kalliita kuvia, ja kuinka hän oli kaunistava kirkkoja hartauutta herättävillä tauluilla.

Huvittavaiset olivat nämät mietteet; mutta Kaikkivaltiaan sallimuksesta kääntyvät asiat toisinpäin; äiti tuli kivuloiseksi, ja herkeämättä työstään sekä lääkärin neuvoa kysymättä poti hän monta kuukautta yskä-tautia. Kuin vihdoin -- mutta varsin myöhään -- oikean tilansa tuli tuntemaan, niin katkerat kyyneleet virtasivat silmistä ajatellessaan sitä kurjuutta, mihin lapsensa saattoi joutua, kuin itse ei enään ollut häntä neuvomassa ja varoittamassa.

Mutta oli sydämessään nöyrä ja luotti Jumalan armoon. Hän rukoili usein: "Taivaallinen Isä, jos mahdollinen on, niin menkään tämä kalki minusta, tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi, ja ei minun!" Rukouksesta saatuansa rauhan ja tuntein taudinsa pahenevan, laski hän täydellisellä luottamuksella lapsensa onnen Jumalan käsiin ajatellen: Jumalasta on hänelle aina oleva parempi turva, kuin minusta koskaan taitaa olla.

Kesällä, eräänä tyynenä ja kauniina iltana otti äiti Willeä kädestä ja vei hänet kanssaan hautaus-maahan isän haudalle. Tässä istuikse äiti viherjöitsevälle kummulle ja lausui, että Jumala kohta oli ottava hänenki pois, että hän kentiesi jo ennen moniaita viikkoja lepäisi maan povessa isän vieressä ja että Wille sitte olisi yksinään maan päällä. Wille-parka! Sangen syvään koski häntä nämä äidin sanat! Isä oli häneltä otettu pois, mutta silloin oli vielä pieni ja ero ei ollut hänelle niin katkera -- mutta äiti, hyvä äitinsä, johon oli kiinitetty hellimmällä rakkaudella, -- että erota hänestä oli niin erittäin outoa, ettei sitä voinut käsittää. Itkein äitinsä sylissä rukoili hän: "Älä äitini kuole! taikka ota minut kanssasi, minä tulen kerallasi isän ja Jumalan tykö!"

Nyt täytyi äidin lohduttaa poikaansa, ja tekikin sen. -- Siihen antoi Jumala hänelle voimia, niin että löysi sanoja lapsi-raukan lohdutukseksi. Hän puhui niin hennosti, niin vakuuttavasti, että pojan silmät jälleen kirkastuivat ja sydämen tykitys lakkasi. Tieto että Jumala oli oleva hänelle isän sekä äitin siassa, selkeni ja paistoi hänelle kirkaasti.

"Et jää yksinäsi!" vakuutti se hurskas vaimo. "Jaa, Jumala on kanssani!" sanoi lapsi sydämessään. -- Paljon puhui äiti vielä pahain haluin vallasta ihmisessä, mutta myöskin Jumalan voimasta auttamassa heikkoja näitä haluja vastaan, ja että ihmisen pitää Jumalalta apua lakkamatta rukoileman, hän selitti itsepäisyyden, valhettelemisen olevan vikoja, jotka saattavat ihmisen turmellukseen; hän sanoi pojalleen sydämen olevan ikään kuin valkean lehven, joka kerran saastutettu, työläästi takaisin saapi entisen puhtaudensa. -- Näitä äitinsä pyhiä sanoja kuunteli poika tarkasti, ja ne kätkeytyvät syvästi hänen sydämeheensä.

Pääkaupungissa asui muuan isä-vainaansa omainen, ainua jolla oli sen verran varaa, että taisi ottaa äitin kuoltua pojan luokseen. Hän oli suutari. Tälle kirjoitti se kovin sairastava vaimo ja rukoili häntä rupeemaan lapsensa hoitajaksi ja pitämään huolta sen kasvatuksesta, niin kohta kuin lapsi jäi äidittömäksikin. Naapuri, eräs leipuri, lupasi joko itse saattaa pojan pääkaupunkiin eli laittaa hänet sinne jonkuun toisen luotettavan miehen keralla. Näin pääsi äiti siitä huolesta; hän oli poikansa edestä tehnyt mitä voi; lopun huolen heitti Jumalan haltuun. Moniaita päiviä sen perästä kuin olivat hautaus-maalla täytyi hänen, ehkä vastenmielisesti, sioittua vuoteesen, -- josta ei enään noussut. Pappi kävi ripittämässä ja antoi hänelle Herran ehtoollisen. Hellästi rakastetun äidinsä tätä pyhää ja sydäntä virvoittavaa ateriaa nauttiessa sai Wille laskeita polvilleen sängyn viereen. Pojassa vaikutti tämä paljon; se ei koko elämänsä ajalla mielestä haihtunut, mitä tässä näki ja tunti. Täydestä sydämmestä kiitti hän Jumalata siitä lohdutuksesta, jonka poteva, kuoleva äidinsä sai papin suun kautta.

Wille oli vasta kahdeksan vuotinen; tosin aivan nuori, mutta hetkiä löytyy lapsen elämässä, joina hän selvästi käsittää ymmärryksen Jumalan vakaasta, syvällisestä sanasta. Äidin maahanlaskiaispäivänä ilmoitti leipuri pojalle, että hänen kohta oli lähdettävä suutarin tykö. Tämä ilmoitus teki pojan surumieliseksi; mielellään olisi jäänyt pieneen koto-kaupunkiinsa, sillä siinä olisi toisinaan päässyt käymään vanhempainsa haudalla. Siinä oli hänellä myöskin pieni ystävä, leipurin poika. Tämä hyväluontoinen poika piti Willestä paljon ja autti häntä usein pienissä asioissa.

Kuin kävi eräässä koulussa, jossa opetettiin viivanto-taiteessakin, ja tietäin Willen tätä erinomattain rakastavan, niin oli sen oppimisessa tarkka, Pani mieleensä kaikki temput, taitaakseen sitte kotona neuvoa Willeä.

Näin sai hän Willen joka päivä koko tuntikaudeksi vetämään suoria viivoja, tekemään kolme- ja neljäkulmioita, ja harjoittamaan itsiänsä viivannossa, aivan niinkuin koulussakin tehtiin, joten Wille tulikin tässä hyvin osaavaksi, vaikka hänellä ei ollut sen parempaa oppimestaria.

Erota tästä pienestä ystävästä, Juliuksesta, oli Willelle järin raskasta. Mutta hänen piti jättämän kaikki, kuin oli hänelle rakkahinta maan päällä, ja matkata vento-vieraan miehen tykö.

Lähtö-päivä kodista oli määrätty ja aamulla varhain päivää ennen meni hän jäähyväisille vanhempainsa haudalle. Haudan-kummulla oli kauniita kukkasia. Äidin tapa oli ollut jokaisena merkillisenä päivänä istuttaa ruukkuun pienen puun eli kukan, muistoksi semmoisesta päivästä; niin teki hän kuin poikansa kastettiin, samoin kuin isä haudattiin, kuin Wille rupesi puhumaan ja niinikään silloin kuin pani ensimmäiset rahat säästökassaan, johon aikoi koota varoja, niillä kustantaaksensa Willeä maalaus-taiteen koulussa. Näitä kasvia oli äiti huolellisesti vaalinut, että tarpeeksi saivat sekä kostuketta että päivän-paistetta. Ikään kuin kiitollisina tästä huolenpidosta kukoistivat ne ihanasti joka kesä, ja olivat hoitajansa kuollessaki kukkia täynnä.

Wille oli pannut ruukut maahan, jonka alla vanhempansa lepäsivät. Jokapäivä keräsi hän kukkia läheisiltä nurmeilta, ja teki niistä seppeleitä, joilla myös koristi haudan. Hyvältä hajahtivat kukat, ja niiden päällitse lenteli lintuja ja perhosia. Kun tämä orpo-poika nyt tuli viimeisen kerran kukka-tarhaansa, lankesi hän itkein polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalata. -- Sitte nousi hän ylös, istuikse toiselle haudan-kummulle, otti taskustaan paperia ja lyijys-pännän ja piirusi kuvan vanhempainsa haudasta. Saatuaan sen valmiiksi, suuteli hän sitä ja ratkesi taas itkemään haikiasti. Äkillinen rapaus säikäytti häntä. Hän katsoi taaksensa, siinä seisoi vieras herra, joka jo kauan oli pitänyt poikaa silmällään. Wille nousi seisalleen, herra nyykähytti hänelle ystävällisesti päätään ja kysyi:

"Ken lepää tuon kukka-kummun alla?"

"Isäni ja äitini!" vastasi poika.

"Isäsi ja äitisi?" sanoi vieras vesi silmissä ja lisäsi: "Poika-parka, minkä rakkauden aarteen ovat tuohon sinulta haudaneet; -- kuka nyt pitää huolen sinusta?"

"Huoltajani!" vastasi poika.

"Se on hyvä lapseni; Jumala on niinmuodoin antanut sinulle johdattajan. Pyydä aina noudattaa hänen mieltään ja ole kuuliainen sekä ahkera!"

"Niin, hyvä herra, mielin ollakin!"

"Sitte iloitseevat sinusta vanhempasikin taivaassa, sieltä nähdessään olevasi hyvä lapsi."

"Jaa, tiedän sen!" sanoi Wille. "Äitilleni lupasinki ennen kuolemataan aina olla hyvä!"

Vieras herra katsoi liikutuksella pojan silmiin, joiden kirkkaus osoitti hänen puhuvan täyttä totta, ja laski siunaten kätensä lapsen pään päälle ja sanoi:

"Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu!"

Iloisella hämmästyksellä silmäili poika vierasta; äiti oli usein pannut siunavan kädensä hänen kähära-tukkaisen päänsä päälle; se oli hänestä niin hyvää taas tuntea käden siinä; mutta sanoja ei ymmärtänyt.