Kylmä sydän

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

Ken Schwabissa matkustaa, hän älköön jättäkö katselematta Schwarzwaldia, jonka tuuheat kuusimetsät jo huomiota herättävät, ja vielä enemmän ihmiset sen vuoksi, että he suuresti eroavat koko ympäristön asukkaista. He ovat tavallista kookkaampia, hartevia, vankkajäsenisiä; kuusista aamuisin lähtevä voimakas tuoksu lienee heistä jo nuorina tehnyt vapaampia, selvänäköisempiä, lujempia kuin laaksoissa ja tasangolla asuva väestö on. Paitsi ryhdiltään ja kasvultaan eroavat he myöskin tavoiltaan ja puvuiltaan Schwarzwaldin ulkopuolella asuvista. Erittäin kauniisti pukeutuvat Badenin Schwarzwaldin asukkaat: miehet kasvattavat poskipartaa, käyttävät pukunaan lyhyttä, mustaa takkia, suuria, leveitä polvihousuja, punaisia sukkia ja suippoa, leveäreunaista hattua. Lasin valmistus on heidän pääasiallisimpana toimenaan: kelloseppinäkin ovat he kuuluisia ja myyvät kellojaan puoleen maailmaan.

Schwarzwaldin toisella rinteellä asuu osa samaa väestöä, mutta heidän toimensa ovat heille määränneet toisenlaiset tavat kuin lasisepillä on. He myyvät metsäänsä, kaatavat kuusipuitansa ja uittavat tukkeja, lankkuja ja lautoja Neckaria ja Rheiniä pitkin Hollantiin saakka. Meren rannikolla ovat schwarzwaldilaiset pitkine tukkilauttoineen hyvin tunnettuja, samoin Rhein-virran varrella olevissa kaupungeissa, joihin he pysähtyvät myymään lankkunsa ja lautansa. Pisimmät ja paksuimmat tukit he myyvät meren rannikolla laivanrakentajille. Nämä ihmiset ovat tottuneet karkeaan tukkilais-elämään. Heidän paraimpana huvinaan on liukua lautoillansa virtaa alas ja suurimpana ikävyytenään palata rantoja pitkin takaisin kotiinsa. Pukuna on heillä tummasta liinakankaasta tehty liivi ja tummanahkaiset housut, joiden taskusta messinkinen tuumanmitta pistää esiin kuin kunniamerkki. Heidän varsinaisena ylpeytenään ovat kuitenkin saappaat, jotka lienevät suurinta mallia, mitä missään maailman paikassa käytetään: varret ulottuvat hyvän matkaa polvien yläpuolelle, ja uittomies voi siis kastumatta kahlata kolmen jalan vedessä.

Tämän metsäseudun asukkaat ovat meidän päiviimme saakka luulleet metsäpeikkoja olevan olemassa ja Schwarzwaldin peikot näyttäytyvät muka samoin puettuina kuin lasisepät ja uittomiehet. Niinpä on vakuutettu, että lasiseppien neljän ja puolen jalan pituinen peikko aina näyttäytyy suippo, leveälierinen hattu päässään, lyhyt takki ja leveät housut yllään ja jalassa punaiset sukat. Mutta Hollannin Mikko, joka kummittelee toisella rinteellä, on jättiläiskokoinen; leveäselkäinen mies. Hänen pukunsa on samanlainen kuin uittomiehen, ja monet, jotka ovat hänet nähneet, vakuuttavat, ettei heidän kukkaroihinsa mahtuisi sellaista rahasummaa, jolla maksaisivat hänen saappaannahkansa. »Saappaaseen menee tavallinen mies hiuksiaan myöten», he sanovat ja väittävät, etteivät siinä liioittele.

Näiden peikkojen kanssa kuuluu eräs nuori schwarzwaidilainen kerran joutuneen tekemisiin, ja tätä eriskummallista juttua käsittelee kertomuksemme. Schwarzwaldissa eli eräs leski Barbara Munk; hänen puolisonsa oli ollut sysien polttaja, ja tämän kuoltua totutti hän kuusivuotiaan poikansa vähin erin samaan ammattiin. Nuori Pekka Munk, nokkela poika, tottui istumaan päivät pääksytysten sysihaudan ääressä ja kuljettamaan sysiänsä kaupunkiin myytäväksi, mustana ja nokisena ja ihmisten inhona. Mutta sysimiehellä on aikaa syventyä itseensä ja pohtia toistenkin tuumia, ja kun nuori Pekka sysihaudallansa istui, hellytti jylhän kuusiston synkkyys ja mahtavan metsän hiljaisuus hänen sydämensä kyyneliin ja haaveelliseen halajamiseen. Jokin asia hänet teki surulliseksi, mutta mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Lopulta hän sen sai selville, ja se oli — hänen säätynsä, »Nokinen, yksinäinen sysien polttaja!» huokasi hän itsekseen. »Tämä on kurjaa elämää! Kuinka kunniassa pidettyjä ovat lasisepät ja kellosepät ja vieläpä musikantitkin, jotka sunnuntai-iltoina soittelevat! Mutta kun Pekka puhtaaksi pestynä, isänsä hopeanappinen takki yllään ja ihka uudet punaiset sukat jalassaan näyttäytyy, ja kun silloin hänen jälessään kulkee toinen ja tuumii: kuka lienee tuo siro nuorukainen, ja ihailee sukkiani ja ryhdikästä käyntiäni, niin — annappa hänen ohitseni kulkea ja vilkaista minuun —, hän varmaankin hymähtää: hm, vain Noki-Pekka!»

Myös toisen metsärinteen uittomiehet olivat hänen kateutensa esineinä. Kun nuo suuret miehet kävivät hänen kotikylässään, pukeutuneina komeihin pukuihin, joissa nappeja, solkia ja vitjoja kiilteli ainakin puolen sentnerin painosta, ja kun he hajasäärin seisten tärkeän näköisinä katselivat tanssin kulkua, hollanninkielellä kiroilivat ja savuja tupruttivat kyynärän pituisista kölninpiipuista, niin tuntui hänestä, kuin olisivat nämä onnellisen ihmisen täydellisiä perikuvia. Ja kun nuo miekkoset sitten taskuistansa vetivät esiin kouran täydeltä suuria taalareita ja heittivät rahaa kuuden batzenin päältä kerrallaan, niin tuskin saattoi Pekka tätä käsittää; hän lähti suruissaan astuskelemaan majaansa. Sillä usein oli hän vapaailtoinaan nähnyt milloin minkäkin näistä »tukkiherroista» menettävän pelissä rahojansa enemmän kuin köyhä Munk vuodessa oli ansainnut. Hän ihaili erittäinkin kolmea näistä tukkiherroista eikä tiennyt, kenenkä heistä parhaimmaksi arvostelisi. Yksi heistä oli suuri paksu mies: hänellä oli punaiset kasvot, ja häntä pidettiin seudun rikkaimpana miehenä. Sanoivat häntä paksuksi Hesekieliksi. Kahdesti vuodessa hän kuljetti puutavaraa Amsterdamiin ja hänen onnistui aina myydä se kalliimmasta hinnasta kuin muiden. Senpätähden ei hänen myöskään tarvinnut jalkapatikassa kotia palata kuten toisten, vaan matkusti komeasti laivalla. Toinen kolmesta oli paikkakunnan pisin ja laihin mies. Häntä nimitettiin Hongankolistajaksi, ja häntä Pekka kadehti hänen suuren rohkeutensa tähden. Hän uskalsi puhua suunsa puhtaaksi vaikka kenelle, ja kun kylän ravintola oli täpösen täynnä väkeä, valtasi hän yksin itselleen niin suuren tilan, kuin neljä paksuinta miestä tarvitsi; hän nimittäin veti pitkät säärensä penkille, eikä kukaan uskaltanut hänelle siitä hiiskua sanaakaan, sillä hänellä oli rajusti rahaa. Kolmas oli kaunis nuori mies, tanssissa aina mestari, ja senvuoksi hän saikin Tanssikuninkaan nimen. Hän oli ollut köyhä mies ja oli palvellut erään tukkiherran työssä; mutta hänestä tuli yhtäkkiä upporikas. Toiset sanoivat hänen erään vanhan kuusen alta löytäneen ruukun, joka oli täynnä rahaa, toiset taas kertoivat hänen Bingensin luona noituneen Rhein-virrasta kultamöhkäleitä täynnä olevan arkun, joka oli osa siihen paikkaan kätketystä Nibelungen-aarteesta! Sanalla sanoen, hänestä oli tullut rikas, ja sekä nuoret että vanhat kunnioittivat häntä kuin prinssiä.

Näitä kolmea miestä Pekka usein muisteli istuessaan yksin kuusimetsässä. Tosin heillä kaikilla oli yksi yhteinen vika, jonka vuoksi heitä ihmiset vihasivat, he olivat äärettömän itaria ja kerrassaan tunteettomia velallisiaan ja köyhiä kohtaan. Mutta vaikka heitä itaruutensa vuoksi vihattiin, pidettiin heitä kuitenkin suuressa arvossa rahojensa vuoksi. Sillä kukapa saattoi heitellä taalareita heidän laillaan, ikäänkuin niitä kuusista puisteltaisiin!

»Tällaista elämää en enää siedä», huudahti Pekka eräänä päivänä sen jälkeen kun oli ollut ravintolassa ja siellä nähnyt jumaloimansa miehet. »Ellen pian pääse varakkaaksi mieheksi, niin teen itselleni pahaa. Kunpa olisin niin arvossapidetty kuin rikas ja paksu Hesekieli tai niin rohkea ja väkevä kuin Hongankolistaja tai yhtä ylistetty kuin Tanssikuningas ja voisin hänen tavoin musikanteille heitellä taalareita vaskilanttien sijasta! Mutta mistä ottaa rahat?» Kaikenlaisia keinoja rahojen hankkimiseksi hän mietiskeli, mutta ei niistä yksikään häntä tyydyttänyt. Vihdoin muistuivat hänelle mieleen myös tarut ihmisistä, jotka Mikko peikko ja lasipeikko olivat rikkaiksi tehneet. Niin kauan kun isä eli, kuuli hän kotona käyvien köyhien ihmisten usein puhuvan rikkaista ja siitä kuinka ihmiset olivat rikastuneet. Lasipeikko mainittiin alituiseen näissä puheissa, ja Pekka muisti vielä erään loitsun, joka kuusen kummulla oli luettava, jos mieli saada peikko esille. Se alkoi:

Aartehitten tallettaja Kuusimetsän omistaja Peikko satavuotias —

Enempää hän ei muistanut, vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut, Milloin miltäkin henkilöltä hän aikoi tiedustella jatkoa loitsullensa, mutta pelko, että hän siten tuumansa ilmaisisi, pidätti häntä sitä tekemästä. Hän luuli aniharvojen tuntevan tarinan peikosta, sillä vähän oli rikkaita koko Schwarzwaldissa. Mutta miksi eivät isä ja muut köyhät ihmiset olleet onneansa koettaneet? Vihdoin hän urkki äidiltänsä, mitä tämä tietäisi peikosta. Noita loitsusanoja ei äitikään enempää muistanut, mutta sanoi peikon ilmaantuvan vain sille, joka oli syntynyt sunnuntaina kello yhdentoista ja kahden välillä, Pekka oli syntynyt kello kaksitoista päivällä ja hänen pitäisi senvuoksi onnistua yrityksessään, kunhan vain taitaisi koko loitsun.

Kun Noki-Pekka tämän sai kuulla, joutui hän ilosta ymmälleen ajatellessaan tulevaa seikkailuansa. Hänestä riitti se, että hän taisi loitsun alun ja oli sunnuntaina syntynyt; hänelle peikko varmasti näyttäytyisi. Kun hän eräänä päivänä oli myynyt poltetut sydet, ei hän enää uutta hautaa sytyttänyt, vaan veti yllensä isän kirkkotakin ja jalkoihinsa uudet punaiset sukat, pisti päähänsä parhaan hattunsa ja jätti hyvästit äidillensä. »Minun täytyy lähteä asioille kaupunkiin», — hän sanoi —, »sillä pian on sotaväkeenotto ja minä tahdon käydä selittämässä, että te olette leski ja minä teidän ainoa poikanne.» Äiti oli mielissään Pekan päättäväisyydestä, mutta tämä lähtikin kuusimetsään Schwarzwaldin korkeimmalle kohdalle. Kahden tunnin matkan päässä mainitulta paikalta ei ollut kylää ei taloa, sillä kukaan ei uskaltanut niin lähellä peikon olopaikkaa asua. Kaatamatta jätettiin metsäkin, vaikka sillä kohtaa suurimmat ja kauneimmat kuuset kasvoivat. Oli näet ennen usein sattunut, että metsänkaatajilta kirveen terä oli irtaantunut varresta ja lentänyt jalkaan, tahi että puut olivat äkkiä kaatuneet ja vahingoittaneet, jopa tappaneetkin miehiä. Tällaisten sattumien vuoksi oli metsikkö jätetty rauhassa kasvamaan, ja se oli niin tiheää, että siellä kirkas päivä tuntui yöltä. Pelko valtasi Pekan, kun hän metsässä kuljeskeli eikä nähnyt mitään liikettä, ei kuullut rasahdustakaan, vaan ainoastaan oman äänensä; linnutkin olivat jättäneet metsän rauhaan.

Noki-Pekka oli saapunut kuusikon korkeimmalle kohdalle ja seisoi suuren ja vankan kuusen juurella, josta hollantilaiset laivanrakentajat olisivat maksaneet monta sataa guldenia. »Tässä varmaankin peikko aarteineen asuu», hän itsekseen mietti, paljasti päänsä ja teki puun edessä syvän kumarruksen, kakisteli kurkkuansa ja alkoi vapisevalla äänellä puhua: »Hyvää iltaa, herra lasipeikko.» Vastausta ei kuulunut ja entinen hiljaisuus jatkui. »Minun täytynee lukea loitsuni», tuumaili Pekka ja mutisi:

"Aartehitten tallettaja Kuusimetsän omistaja Peikko satavuotias —"

Lausuessaan nämä sanat hän kauhukseen näki pienen eriskummallisen olennon katselevan kuusen takaa. Pekka oli näkevinään peikon sellaisena, joksi häntä oli kuvailtu, yllään musta takki ja jalassa punaiset sukat; luulipa hän vilaukselta nähneensä peikon viisaat kasvotkin, joista niin paljon oli kerrottu. Peikko hävisi silmänräpäyksessä Pekan suureksi harmiksi. »Herra lasipeikko», huudahti Pekka havahdettuaan ällistyksestään, »älkää pitäkö minua narrina. — Herra lasipeikko, jos luulette etten ole teitä nähnyt, niin petytte suuresti; näinhän teidät juuri kuusen takana.» — Ei mitään vastausta! Ainoastaan hiljaista kitinää oli hän silloin tällöin kuulevinaan puun takaa. Hänen kärsivällisyytensä loppui. »Odotas, peikkoseni», hän huudahti, »sinut saan pian kynsiini.» Hän juoksi puun taakse, mutta aarteiden haltiaa hän ei löytänyt sieltä, ainoastaan pienen oravan, joka häntä säikähtäen pakeni puun latvaan.