Unelmia takkavalkean ääressä

"Mitäs tämä hessu, Pikku paitaressu, Joll' on sukka toinen vaan? Se jos sattuu hukkumaan, Palellappa alkaa Silloin pientä jalkaa, Juokse kotiin joutuisaan Sukat, kengät noutamaan."

Mutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta päästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta poikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan keltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän Sydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan kuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan kulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:

"Eikös kaakatus jo piisaa, Sinä sorsa Lörppöliisa?"

"Äh", sanoo ankka, "sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua tunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse meitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja arvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet meitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut ylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä? Ihana seutu, eikö totta?"

Kun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: "Sanoppas ankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?"

"Kanarialintua?" toistaa ankka. "Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne vaan ovat."

"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan ainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat syödäkseen?"

"Ne juovat kirkasta vettä ja syövät hienoa hiekkaa."

"Mutt'eiväthän ne mitenkään jaksa semmoisella ruualla kasvaa."

"Toki, toki", sanoo ankka, "hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja onhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka."

"Noh, eikö teillä olekkaan siltaa?" kysyy Sydänkäpynen edelleen.

"Ei", sanoo ankka, "siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan. Mutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut kernaasti toiselle puolen."

Sitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa Sydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen toiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi hänen ympärillään.

"Sulimmat kiitokseni, ankka!" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt toiselle rannalle.

"Ei kestä", sanoo ankka. "Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin palvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!"

Lammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee Sydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän haikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. "Hyvää huomenta, haikara", sanoo hän; "mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka niin somasti kurnuttaa?"

"Rimpuilevata", vastaa haikara, "rimpuilevata, Sydänkäpynen!"

"Anna minullekin vähäsen, minulla on nälkä!"

"Rimpuileva ei ole sinua varten", sanoo haikara, käy sitten puron rannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin kultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän toista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen ei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on kylläinen, sanoo hän:

"Kiitos kaunokainen Sulle haikarainen!"

Sitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä pieni sininen perhonen. "Pikku sinisiipi", sanoo silloin Sydänkäpynen, "emmekö rupea hippasille?" "Ruvetaan vaan", vastaa perhonen, "mutta sinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä karvaani."

Nyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun alkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on aika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän, että kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku satakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi, katselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää päätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen äitinsä) ja sanoo:

"Kaadut noin sä torkkuen Pikku satakaunonen!"

"Pane maata lapseni!" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen. Pieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät kasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.

Kun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin silmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa juoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja itkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen sängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon asti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut päästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista sopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle. Tehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti. Sitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä enemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja tiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.

Mutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista enkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan jos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen takaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen siinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä ja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki. "Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu", sanoi enkeli, kun se näki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo vielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä ja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan pöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven, pani lapsen portaitten alle ja lensi pois.

Ja vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo ylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki sopet ja sopukat ja sängynalaiset.

"Vaimoni", sanoi mies surullisena, "olethan sinä jo niin usein turhaan tähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata! Sydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut."

Mutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun hän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin huudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli juoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten häntä vastaan.

"Missä se oli? Missä se oli?" huusi isä.

"Portaitten alla se oli ja nukkui", vastasi vaimo, "ja minä olen kumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle."

Silloin pudisti mies päätään ja sanoi: "Oikein eivät nämät asiat ole, äiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme jälleen!"

Näkymätön kuningaskunta

Pienessä tuvassa, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä syrjässä muusta kylästä ja puolitiessä vuorenlaelle, asui vanhan isänsä kanssa nuori talonpoika nimeltä Jaakko. Heillä oli niin paljon peltomaata, ettei heiltä elatuksestaan huolta ollut. Juuri tuvan takana alkoi metsä tammineen ja pyökkeineen, ja se oli niin vanha, että niitten lapsenlapset, jotka olivat puut istuttaneet, olivat olleet kuolleina jo satoja vuosia; tuvan edustallapa oli vanha haljennut myllynkivi -- kuka tiesi, miten se siihen oli joutunut. Sen silmien eteen, joka siihen asettui istumaan, levisi ihmeellisen kaunis näköala alas laaksoon ja joelle, joka virtasi laakson läpi ja vuorille, jotka kohosivat korkealle joen toisella puolen. Tässä istui Jaakko iltasin, kun hän oli lopettanut työnsä pellollaan, pää käsien varassa, kyynärpäät polvien nojassa uneksien usein monta tuntia perätysten ja koska hän välitti vähäsen kylän ihmisistä ja liikkui heidän seurassaan hiljaisena ja umpimielisenä, niinkuin se, joka kaikenlaisia mietiskelee, niin kutsuivat ihmiset häntä pilkallisesti Uni-Jaakoksi.