Kiusanhenki: Satu

Ensimäinen luku.

Pieni vaihdokas. -- Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui naisluostariin.

Toinen luku.

Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus keksi matkoillaan. -- Kerkon yliopisto. -- Kuinka ylioppilas Heikin pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.

Kolmas luku.

Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. -- Katariina ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. -- Mooses Turnuksen kirjallinen tee-ilta. -- Nuori prinssi.

Neljäs luku.

Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei voinut päästä ulkoasiainministeriöön. -- Tullivirkamiehistä ja kotiin jätetyistä ihmeistä. -- Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.

Viides luku.

Kuinka ruhtinas Barsanuf nautti aamiaisekseen Leipzigin leivosia ja Danzigin viinaa, sai voitahran kashmirihousuihinsa ja korotti sihteeri Sinnoberin salaneuvokseksi. Tohtori Prosper Alpanuksen kuvakirjat. -- Kuinka ovenvartija puri ylioppilas Heikkiä sormeen ja tämä kulki laahustinpuvussa sekä joutui sen vuoksi pilkan esineeksi, Baltasarin pako.

Kuudes luku.

Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti kastekylvyn ruohikossa. -- Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta. -- Erään teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. -- Kuinka neito Ruusunihana valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti hänelle ystävyyttään.

Seitsemäs luku.

Kuinka professori Mooses Turnus tutki luontoa ruhtinaan viinikellarissa. -- Mycetes Beelzebub -- Ylioppilas Baltasarin epätoivo. -- Erään hyvinrakennetun huvilan edullinen vaikutus kotionneen. -- Kuinka Prosper Alpanus antoi Baltasarille kilpikonnankuorisen rasian ja ratsasti pois.

Kahdeksas luku.

Kuinka Heikkiä pidettiin pitkien takinliepeittensä vuoksi lahkolaisena ja metelöitsijänä. -- Kuinka ruhtinas Barsanuf meni uuninvarjostimen taakse ja erotti luonnonasiain ylijohtajan. -- Sinnoberin pako Mooses Turnuksen talosta. -- Kuinka Mooses Turnus aikoi lähteä ratsastamaan perhosen selässä ja tahtoi tulla keisariksi, mutta menikin sitten vuoteeseen.

Yhdeksäs luku.

Uskollisen kamaripalvelijan hämminki. -- Kuinka vanha Liisa aikaansai metelin ja ministeri Sinnober liukastui pakomatkallaan. -- Millä ihmeellisellä tavalla ruhtinaan henkilääkäri selitti Sinnoberin äkkikuoleman. -- Kuinka ruhtinas Barsanuf tuli surulliseksi, ja kuinka Sinnoberin menetys pysyi korvaamattomana.

Viimeinen luku.

Tekijän kaihomieliset pyynnöt. -- Kuinka Mooses Turnus rauhoittui eikä Katariina voinut milloinkaan tulla ärtyisäksi -- Kuinka kultakuoriainen surisi jotakin tohtori Prosper Alpanuksen korvaan, tämä lausui jäähyväiset, ja Baltasar vietti onnellista perhe-elämää.

ENSIMÄINEN LUKU.

Pieni vaihdokas. -- Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui naisluostariin.

Erään viehättävän kylän lähellä tien varrella makasi köyhä, rääsyinen talonpoikaisnainen ojentuneena auringonhehkun paahtamalle maalle.

Nälän ja janon kiusaama nais-parka oli aivan nääntyneenä vaipunut maahan taakkansa painosta. Hän oli nimittäin kokoillut metsästä puiden ja pensaiden alta vasunsa täpösen täyteen kuivia puita. Kun hän uuvuksissaan tuskin voi hengittää, luuli hän aivan yksinkertaisesti kuolevansa. Mutta sittenhän loppuisi kerralla tämäkin loputon kurjuus, ajatteli hän.

Pian hän sai kuitenkin kylliksi voimaa avata solmusta köyden, jolla oli kiinnittänyt puuvasun selkäänsä, ja hinata itsensä ruohikkoon, joka oli aivan lähellä. Sitten puhkesi hän äänekkääseen valitukseen:

"Pitääkö sitten", voivotteli hän, "pitääkö yksin minua ja miestäni kohdata kaiken hädän ja kurjuuden? Emmekö me ole koko kylässä ainoat, jotka kaikesta uutteruudesta, kaikesta vaivalla vuodatetusta hiestä huolimatta elämme alituisessa köyhyydessä ja tuskin ansaitsemme kylliksi tyydyttääksemme nälkäämme? -- Kolme vuotta sitten, kun mieheni löysi maasta kultarahat kääntäessään puutarhamaata, luulimme, että onni viimeinkin oli tullut meidän luoksemme ja että hyvät päivät seuraisivat. Mutta mitä tapahtui! -- Varkaat anastivat rahat, koti ja riihi paloivat meiltä, viljan pellolla löi raeilma, ja täydentääkseen meidän sydäntuskamme mitan reunojaan myöten rankaisi meitä taivas vielä tällä pikku vaihdokkaalla, joka syntyi minulle koko kylän häpeäksi ja pilkaksi. -- Pyhän Laurin päivänä on poikanen nyt tullut kahden ja puolen vuoden vanhaksi, eikä voi seisoa eikä kävellä hämähäkinjaloillaan ja sensijaan että puhuisi hyrrää ja naukuu kuin kissa. Ja kaiken lisäksi syö tuo onneton epäsikiö kuten vahvin ainakin kahdeksanvuotias poika, eikä se vähääkään näy hänessä. Jumala armahtakoon sekä häntä että meitä, ettei meidän omaksi kiusaksemme ja suureksi vaivaksemme tarvitse syöttää poikaa suureksi. Sillä pikkukääpiö tulee varmasti syömään ja juomaan yhä enemmän, mutta ei tekemään työtä ikänään! Ei, ei, se on enemmän kuin ihminen voi kestää täällä maailmassa! -- Oi, jospa voisin kuolla -- vain kuolla!"

Näin sanoen alkoi nais-parka nyyhkyttää, kunnes viimein tuskansa näännyttämänä, lopen voimattomana nukahti uneen.

Täydellä syyllä voikin vaimo moittia inhoittavaa vaihdokasta, joka oli syntynyt hänelle kaksi ja puoli vuotta sitten. Se mitä ensi silmäyksellä aivan hyvin olisi voinut pitää omituisen kyhmyisenä puukappaleena, oli nimittäin tuskin kahta vaaksaa korkeampi, epämuodostunut poika; se kieriskeli nyt hyrräten ruohikossa, ryömittyään alas vasun päältä, missä oli maannut poikkipuolin.

Tuon olennon pää oli syvällä hartioiden välissä, selän paikalla oli kurpitsanmuotoinen kasvannainen ja aivan rinnan alapuolella riippuivat sääret, jotka olivat ohuet kuin pähkinäpuun oksat. Pojan ulkomuoto muistutti halkaistua retikkaa. Kasvoista ei ensi silmäyksellä erottanut paljoa, mutta lähemmin tarkastaessa huomasi pitkän terävän nenän, joka pisti esiin mustien pörröisten hiusten keskeltä, sekä parin pieniä mustan säkenöiviä silmiä, jotka yhdessä muuten aivan vanhojen kurttuisten kasvonpiirteiden kanssa muistuttivat pikku noitaa.

Kun nyt, kuten sanottu, vaimo oli mieli karvaana vaipunut syvään uneen ja hänen pikkupoikansa oli kierittänyt itsensä aivan hänen viereensä, tapahtui että neiti Ruusunihana, läheisen luostarin johtajatar, kulki tietä pitkin palaten kävelyretkeltä. Hän pysähtyi, ja hurskas ja säälivä kun oli luonteeltaan, tuli hyviin liikutetuksi nähdessään edessään olevan kurjuuden.

"Oi laupias taivas", säälitteli hän itsekseen, "kuinka paljon surkeutta ja hätää onkaan tässä maailmassa! Onneton nais-parka! Tuskin on hänellä henkipoloinen tallella, kun on saanut tehdä työtä yli voimiensa. Tuohon on nyt raukka vaipunut nälän ja huolien painamana. Nyt vasta oikein selvästi tunnen oman köyhyyteni ja voimattomuuteni. Oi, jospa minulla olisi yhtä paljon kykyä kuin tahtoa auttaa. Mutta sitä, mitä minulla vielä on jälellä, niitä vähäisiä lahjoja, joita vihamielinen kohtalo ei voinut ryöstää ja hävittää minulta, niitä tahdon käyttää pontevasti ja uskollisesti poistaakseni tämän surun. Raha, jos minulla olisikin sitä käytettävänäni, ei auttaisi ollenkaan sinua, nais-parka, vaan ehkä vielä pahentaisi sinun tilaasi. Sinulle ja miehellesi, teille molemmille ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta, ja siltä, jolle ei ole suotu rikkautta, katoavat kultakolikot taskusta hänen itsensä tietämättä miten. Hänellä on niistä vain pelkkää kiusaa ja hän tulee vain sitä köyhemmäksi mitä enemmän rahaa hänelle virtaa. Mutta tiedän kyllä, että enemmän kuin kaikki köyhyys, kaikki puute, kalvaa sydäntäsi se seikka, että sinulle syntyi tuo pieni hirviö, joka riippuu sinussa kuin ilkeä, salainen pahe, jota sinun on kannettava läpi elämäsi. Suuri, kaunis, voimakas, viisas, niin, mitään kaikesta tuosta ei pojasta voi milloinkaan tulla, mutta häntä voi ehkä vielä auttaa toisella lailla."

Näin sanoen istuutui neito ruohikkoon ja otti pienokaisen helmaansa. Ilkeä pikku velho rimpuili ja ponnisteli vastaan, murisi ja yritti purra neitoa sormeen. Mutta tämä puhui:

"Siivolla, siivolla, pikku herhiläinen!" ja siveli hiljaa ja lempeästi kämmenellään hänen päätään otsasta niskaan. Hänen näin silitellessään oikenivat vähitellen pienokaisen pörröiset hiukset, niin että ne otsalta ylöspäin pään mukaan kammattuina valuivat sievinä pehmeinä kutreina korkeille olkapäille ja kurpitsanmuotoiselle selälle.

Pienokainen oli tullut yhä rauhallisemmaksi ja viimein nukahtanut sikeästi. Silloin asetti neiti Ruusunihana hänet varovaisesti aivan äidin viereen ruohikkoon, pirskoitteli vaimon päälle väkiviinanpitoista vettä pienestä hajuvesipullosta, jonka oli ottanut taskustaan esille, sekä poistui nopein askelin.

Kun vaimo pian senjälkeen heräsi, tunsi hän itsensä ihmeellisen virkistyneeksi ja vahvistuneeksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän nauttinut tukevan aterian ja juonut hyvän siemauksen viiniä.

"Oi", huudahti hän, "kuinka paljon lohtua ja iloisuutta onkaan tullut osakseni lyhyessä unessani! Mutta aurinko on jo pian laskeutunut vuorten taa. Nyt pian kotiin!"

Näin sanoen aikoi hän ottaa vasun selkäänsä, mutta silmätessään siihen huomasi pienokaisen olevan poissa. Tämä nousi kuitenkin samalla ylös ruohikosta ja ruikutti haikeasti. Kun äiti nyt kääntyi katsomaan häneen, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja huudahti:

"Sakeus, pikku Sakeus, kuka on tällä välin kammannut hiuksesi noin kauniisti? Sakeus, pikku Sakeus, kuinka hyvin pukisivatkaan hiukset sinua, jos et olisi tuollainen ilkeä ja ruma viikari. No, tulehan nyt, tule vasuun!"

Hän aikoi tarttua poikaan ja asettaa hänet poikkipäin vasun päälle, mutta pikku Sakeus sätkytteli koipiaan, irvisteli äidilleen ja naukui aivan selvästi:

"En tahdo!"