Virvatulten tarinoita: Kertomus

Otava, Helsinki, 1898.

Useampia päiviä oli jo raju-ilmoja kestänyt. Raskaat ukkospilvet eivät vuoren-onkaloista mihinkään päässeet. Jylisten kulkivat ne huimaavia polkujansa pitkin jyrkkiä vuorenseiniä, teitä, joita ei rohkeinkaan metsästäjä voinut kiivetä; taikka painuivat ne syviin rotkoihin, jotta jokaisessa kallionkuilussa ja vuorenluolassa niitten jyrinä kumahteli. Raskasta, painostavaa ilmaa huokuivat ne puihin ja pensaisiin, jotka seisoivat liikkumatta, tuskallisesti odotellen. Arat metsän-eläimet olivat paenneet metsien ja luolien suojaan. Ei edes tunturipääskykään, joka vuoren seinämillä pesii, enään uskaltanut yläilmoihin yrittää. Maan tasalla liidellen, siipeinsä tummilla kärjillä melkein heinänkorsia hiipaisten, lenteli se epävakaisissa kierteissä sinne tänne.

Huumaavien sadekuurojen edelläkävijöiksi oli myrsky lähettänyt kiivaita; lyhviä tuulenpuuskia laaksoihin. Vähätpä raju ja julma myrsky siitä välitti, että metsän kauneimmat ja uljaimmat puut rukoillen ojensivat vihannat oksansa sitä kohden. Joskin jossakin paikassa jonkun solakan ja notkean koivahaisen onnistui vahingoittumatta kiertäytyä sen kovakouraisesta syleilystä, niin sai sen sijaan moni tuuhea tammi ja kookas kuusi kovasti kärsiä sen riehunnasta.

Myrskyn siskot, rankkasateet, olivat melkein yhtä rajut ja ilkkuvaiset, kuin veljensäkin. Saman pilven synnyttäminä syöksivät ne yhtä hillitsemättömällä voimalla ja yhtä vallattomasti vuorien ja ketojen kimppuun. Puroja äyräittensä yli paisuttaen ja rotkoissa kuohuen ja kohisten raastivat ne väkisin mukaansa mitä vain tielle sattui, vyörittivät vuorilta pieniä puita ja raskaita kiviäkin ja repivät armotta suuria kaistaleita vanhain kallioitten vihannasta samettivaipasta, jonka kevät säälien oli niiden paljaille hartioille ripustanut. Mutta ennen kaikkia, voi kasvavia viljavainioita, joihin vallaton virta tiensä raivasi! Maahan se vajotti hennot korret, eivätkä ne enää koskaan kostumaan kyenneet. Mudan ja kivien peittäminä, vihantain vesikasvien kietomina saivat ne surkean surman, -- nuo, joille joka auringonsäde oli tulevista voitoista tarinoinut: miten heitä kerran elonkorjuu-aikana kultaisina tähkäpäinä viedään kylään, miten pappi heitä siunaa ja maakansa laululla ja tanssilla tervehtii. [Saksalainen tapa.]

Eipä vaan tahtonut pimeä pilvipeite raskaita poimujansa hellittää, vaikka jo niin viljalti oli vettä taivaasta virrannut. Varjokkaalla vaipallaan verhosi se kokonaan sinitaivaan, joka muuten niin herttaisesti hymyillen lomitse lehtojen ja vieritse vuortenhuippujen nurmen kukkakenttää katseli.

Mutta tänään ei enää sitten aikaisen aamun ollut myrskyn mylvintää kuulunut. Rajut rankkasateet olivat herenneet hopeahuntujansa heiluttelemasta. Hiljalleen pisarteli vain vielä sateen jälkeen vuorilla ja laaksoissa. Tuolla suolammin tyynellä pinnalla metsän reunassa olivat sadekeijut koko jälkeenpuolisen karkeloineet. Vasta nyt he sieltä siirtyivät, kun aurinko jo oli maillensa menemässä ja iltatuuli, joka taistelusta uupuneena oli nurmikolla nukkunut, unestansa heräsi ja avasi aukkoja sinne tänne pilvien väliin. Niiden kautta lempeät auringonsäteet lähettivät ihanan iltatervehdyksensä laaksoon. Ilkkuvien tuulosten ajamina pakenivat sadekeijut korkeaan rantakaislikkoon, kävivät kaislojen töyhtöihin ja kapeisiin lehtiin kiikkumaan, taikka nousivat pitkissä sumusaatoissa vinoja päivänsäteitä myöten pilviemonsa luo takaisin, sen helmassa uusista juhlista uneksimaan.

Pilvien lomitse lankesi leveä valovirta vihantaan aukeamaan metsässä. Se oli noin puoli tiessä laaksoon oleva vuorenrinne, jolta silmä saattoi vapaasti liidellä yli seudun. Käsi kädessä seisoi tuolla ylhäällä kaksi nuorta matkustajaa, säihkyvin silmin katsellen heidän jalkainsa juuressa lepäävää, pilviin ja illan varjoihin verhottua maisemaa.

Eteläpuolelta äkkijyrkkä vuorenselänne työntää pohjoiseen kaksi valtavaa haaraa, jotka sulkevat syliinsä parin peninkulman alan aina kaukaiseen virtaan asti ulottuvaa, hedelmällistä tasankoa. Vihanta, herttainen maakaistale on tuo mahtavien selänteiden syleilemä, vanhojen vuorten välissä piilevä laaksonen, johon ei pohjois- eikä itätuulet pääse puhaltamaan. Lähteittensä kostuttamana, yhä kukoistavammaksi kehittyen, niittyjen ja vainioiden, metsäisten kunnaitten ja hedelmätarhojen kaunistamana, katselee se kiitollisesti hymyillen hohtavia vuorenhuippuja, työntää tuoresta vihanuuttansa synkimpiinkin rotkoihin, kiipeää rohkeasti jyrkimpiäkin rinteitä, niille tuoksuvia lehtoja kasvattaen, hypähtää uskaliaasti yli kauheitten kuilujen ja syvyyksien, pistääkseen yksinäiselle kalliolle pari tummaa petäjää, tai vaaleanvihreän, hennosti huojuvan koivahaisen, taikka astuu se ystävällisesti syrjään ja laskeutuu rauhallisesti levolle, vallattomien vuorivesien sitä loiskinnallaan viihdyttäessä.

Mutta eipä ainoastaan illanrusko noihin molempiin vuorenrinteellä viivähtäviin nuorukaisiin loistettansa luonut. Heidän kukoistavilla kasvoillaan kuvastui vasta-alkavan kesäluvan hurmaava päivänpaiste, heijastus siitä koulupojan innokkaasta ilosta, joka pitää paria koulupakosta vapaata viikkoa, jolloin vapaasti saa liidellä metsissä ja kedoilla, loppumattomana riemun aikana. Ja varsinkin, jos on kysymyksessä matka kaukaiseen kotiin, jossa saa tavata vanhemmat ja siskot, nähdä kaikki rakkaat paikat talossa ja puutarhassa, joita hämärästi häämöittävät lapsuuden ensimmäiset muistot kultaavat, -- kuinka sykähtääkään silloin riemusta nuori sydän!

Molemmat pojat, jotka jo olivat nuorukaisiksi varttumaisillaan, tulivat vuoren toisella puolella olevasta suuresta kaupungista. Raskaat postivaunut, joissa he matkustivat, kulkivat kovin hitaasti eteenpäin sateen huuhtomilla vuoriteillä. Kun ne jäivät viimeiseen majataloon kyytiä odottamaan, oli toinen pojista poistunut kuumasta vierashuoneesta ja kiivennyt tuttua polkua tänne ylös. Jälessä rientävä ystävä oli vasta täällä ylhäällä hänet saavuttanut ja seisoi nyt huohottaen hänen vieressään, katsellen häntä hehkuviin kasvoihin.

"Kuinka poskesi palavat!" virkkoi hän hymyillen. "Kiipeäthän kuin vuorikauris! Oikeinpa oli vaikeata pysyä perässä!"

"Oi, täällähän olen kuin kotonani!" huudahti hilpeästi toinen. "Tunnenhan täällä joka puun, joka kiven. Täällä en yölläkään eksyisi. Olenhan usein yöperhosia pyytäessäni auringon laskettuakin näillä kallioilla kiiveskellyt. Matkaseuramme on minua koko päivän ikävystyttänyt. En ole koskaan voinut noita poikia sietää ja tuolla ummehtuneessa majatalossa oli heidän hurja rähinänsä minulle kerrassaan vastenmielistä!"

"Mutta ovathan he kelpo poikia," vastasi ystävä, "tosin hiukan vallattomia ja sivistymättömiä, mutta pohjaltaan rehellisiä. Luulenpa, että he mielellään olisivat pyytäneet meitä mukaan kortinpeliin, mutta sinä katselit heihin niin ylpeästi, etteivät uskaltaneet."

"No, olipa hyvä, etteivät uskaltaneet! Mutta vilkaise toki ympärillesi, mies! Harmittaako sinua todellakin, ett'et jäänyt tuonne alas?"

"Ei suinkaan!" sanoi toinen. "Täällä ylhäällä on ihanata ja laaja näköala palkitsee runsain määrin kiipeämisen vaivan ja kostuneet vaatteet. Onpa sadekin jo kokonaan tauonnut. Auringonsäteet loistavat suoraan metsäisiin rotkoihin, joiden pohjalla vuoripuroset kimaltelevat. Katsoppas vaan taota vanhaa, pientä kirkkoa tuolla kunnaalla! Kultainen risti sen tornissa säkenöi, kuin tulessa ikään!"

"Se onkin Nordingenin kirkko," kuului iloinen vastaus. "Tuolla vasemmalla, syvällä laaksossa, metsänlaidassa, saattaa erottaa meidänkin talomme harjan. Nuo kaksi akkunaa, jotka juuri nyt niin kirkkaasti kimaltelevat, ovat meidän vierashuoneemme akkunat. Siellä sinä saat asua, kun ensi vuonna meille tulet. Oi, jospa nyt kohta voisin viedä sinut kanssani! Mitäpä se sinun sisaresi juuri lupa-aikana häitänsä viettääkään!"

"Ohoi! Onhan se päinvastoin erittäin ystävällistä, että hän viettää häitänsä juuri lupa-aikana, jotta minäkin saan olla mukana. Mutta hyvin mielelläni olisin sinunkin luoksesi tullut. Kyllä meille ensi kesänä tulee hauskaa. Kuuluvatko nuo pienet rakennukset tuolla kauvempana myöskin Nordingeniin?"

"Kuuluvat. Talonpoikien ja kankurien pienet asunnot ovat hajallaan siellä täällä puutarhojen ja peltotilkkujen keskellä. Herraskartanon päärakennuksen voisi kyllä myöskin täältäkäsin nähdä, mutta jalavat ja lehmukset puistossa ovat kasvaneet niin korkeiksi, että aivan peittävät aution, synkän kartanon."

"Eikö siellä sitten nyt asu ketään?"

"Sivurakennuksessa asuu vouti vaimoineen ja lapsineen, mutta päärakennus on kylmillään. Harvoinpa siellä luukkuja ja esirippuja avataan. Isäni menee usein sinne katsomaan, että kaikki pysyisi hyvässä kunnossa, eikä pääsisi rappeutumaan."

"Tuleeko nuori perillinen sitten aina oleskelemaan Englannissa?"

"Ei suinkaan. Hänet kasvatetaan vaan siellä isänsä sukulaisten luona ja hän palajaa tänne, niin pian kuin täysi-ikäiseksi tulee. Tuolla toisella puolella, aivan kirkon vieressä, missä korkeat kuuset yli katon harjan kohoavat, ovat hänen esivanhempainsa haudat. Isäni rakasti vanhaa herrasväkeä suuresti. Kotona ollessani antoi hän minun aina kesäisin joka sunnuntaina viedä tuoreita kukkia heidän haudoilleen ja hän itse, tai vanha Pirkko, tuli usein kanssani. Kunnaan toisella puolella ulottuu hautausmaa aivan kartanon puistoon saakka. Olen nähnyt jo monen arkun sinne kätkettävän."

"Äitisi kai myöskin on sinne haudattu?" kysyi ystävä hiljemmin.

"Oi ei!" vastasi surunvoittoisesti toinen. "Äitini kuoli matkalla, kaukana täältä, minun ollessani vielä aivan pieni. Hän ei edes lepää Saksanmaan povessa."

Jos sinä, rakas lukijani, koko päivän olisit istunut postivaunuissa noiden poikien vastapäätä ja kuunnellut heidän iloista keskusteluaan ja jos nyt myöskin olisit kuullut tämän yksinkertaisen vastauksen ja saattanut samalla vilkaista puhujan yhtäkkiä synkkeneviin kasvoihin, niin ehkä sinulle olisi selvinnyt, miksi juuri nämä kasvot sinua niin suuresti miellyttivät, miksi et malttanut olla katsomatta noita säännöllisiä, hienoja piirteitä, vakavata suuta ja haaveksivia, tummia silmiä, joista loisti lapsellinen puhtaus ja viattomuus, ikäänkuin heijastuksena puhtauden maailmasta. Niinkuin keväisenvihannalla maisemalla pilvenvarjo, niin asui näillä nuorilla kasvoilla kaihomielinen, vakava ilme. Se kertoi jostakin muusta, kuin kukoistavan nuoruuden hymyilevistä päivistä ja vasta-alkavan kesäluvan hauskuuksista, jostakin muusta, kuin kokemuksista tavallisen koulupojan, joka kotiansa tuo hyvän todistuksen, ehkäpä palkinnonkin. Kun lapsen kasvoissa näemme tuommoisen henkevän ilmeen, joka ei ole oikein sopusoinnussa nuoren ijän kanssa, on meillä tapana kysyvästi ja huolekkaasti silmäillä kohti lapsen tulevaisuutta ja ennustaa tuolle hennolle olennolle ennenaikuista kuolemaa. Mutta usein näemmekin silloin vain elämää synkistäviä varjoja surullisesta menneisyydestä, merkkejä lukemattomista, kuumista, ehkä jo lapsen kehtoon vuotaneista kyyneleistä, heijastuksen vakavista, surullisista katseista, joita kohdatessaan lapsiraukka on harjoittanut ensimmäistä hymyilyänsä, ensimmäisiä sanojansa. Ja yksinäisen, surevan sydämen ainoaan, kalliiseen aarteeseen, lapseen, jota äitivainajan tähden ja hänen rakkautensa puutteessa sitä suuremmalla rakkaudella hoidetaan ja hellitään, -- siihen painaa taivaan Herra sellaisen leiman, että jokaisen hyvän ja tunteellisen ihmisen sydän sitä nähdessään heltyy. Tämä lause otsallaan ja kasvoissaan olisi vieras poika voittanut sinunkin suosiosi, rakas lukija, etkä enään olisi kysynyt, miksi hänestä pidit, kun kerran sait kuulla, että hän oli äiditön orpo.