Herraskartano: Romaani

"Täällä on vielä lisää takasivulla. Vihreä huone, oikea siipi -- tuo Foxleigh; ikävä otus. Tuota 'ota niin paljon kuin suinkin äläkä anna mitään' lajia. Mutta ampua hän osaa. Siksi hänet pyydetään mukaan."

Tumman puurivin takaa juna syöksyi asemalle.

Laituria myöten tulivat ensimmäiset matkustajat -- kaksi karjanhoitajaa pitkine sauvoineen; he kompuroivat ohi nukkaisissa nutuissaan, uhoten karjan ja mustan tupakan hajua; sitten muuan pariskunta ja yksinäisiä henkilöitä, jotka niin paljon kuin suinkin pysyttelivät erillään toisistaan, ne olivat mr Horace Pendycen vieraat. Hitaasti he tulivat toinen toisensa jälkeen häämöttävien vaunujen luo ja seisoivat paikoillaan, kiinnittäen katseensa tarkoin eteensä, kuin peläten tuntevansa toinen toisensa. Pitkä turkkiin pukeutunut herra, jonka pitkällä rouvalla oli kädessä pieni hopealla kirjailtu nahkalaukku, puhutteli kuskia.

"Päivää, Benson. Mr George kertoo kapteeni Pendycen sanoneen hänelle, ettei hän ehdi tulla ennenkuin 9.30 junalla. Luullakseni voisimme -- --"

Tuulispään lailla, joka soinnahtaa sumun kolean hiljaisuuden läpi, kuului korkea heleä ääni:

"Ei, kiitos; minä nousen vaunuihin."

Ensimmäisen palvelijan saattamana, joka kantoi hänen päällysvaatteitaan, ja verhottuna valkeaan harsoon, jonka läpi Geoffrey Winlow'n kiirehtimättä kääntyvä katse tavoitti välähdyksen silmistä, astui nainen esiin ja luoden silmäyksen taakseen hävisi vaunuihin. Hänen päänsä ilmestyi taas näkyviin harsokääreen takaa.

"Täällä on hyvä tila, George."

George Pendyce astui nopeasti eteenpäin ja hävisi hänen viereensä. Kuului pyörien ratinaa, vaunut vierivät pois.

Hänen armonsa Geoffrey Winlow kohotti kasvojaan taas.

"Kuka se oli, Benson?"

Kuski kumartui tuttavallisesti alas ja teki kunniaa paksulla valkohansikkaisella kädellään Geoffreyn hatun tasalla.

"Mrs Jaspar Bellew, herra. Kapteeni Bellew'n rouva The Firsistä."

"Mutta minä en luullut heidän olevan -- --"

"Ei, herra, eivät he olekaan."

"Aha!"

Tyyni ohut ääni kuului omnibussin ovelta.

"No, Geoff!"

Hänen armonsa Geoffrey Winlow seurasi vaimoaan, Foxleigh'ta ja kenraali Pendyceä omnibussiin, ja taas kuului mrs Winlow'n ääni:

"Sopiiko, että kamarineitsyeni tulee tänne? Tule sisään, Tookson!"

Mr Horace Pendycen valkea, pitkä ja matala ympäristöön oivasti sopeutuva kartano oli tullut suvun haltuun viisi polvea aikaisemmin, avioliiton kautta, joka oli solmittu viimeisen Worstedin kanssa. Oltuaan alkuaan oiva tila, mikä pienehköinä palstoina oli jätetty vuokraajien haltuun -- jotka kenenkään heitä tarkkaamatta menestyivät mainiosti ja maksoivat erinomaisia vuokria --, viljeltiin sitä nyt mallikaavan mukaan pienellä tappiolla. Aika ajoin mr Pendyce tuotatti uudenlaisia lehmiä tai peltopyitä ja rakensi kouluja lisää. Hänen tulonsa olivat onneksi riippumattomat tiluksesta. Hänen ynnä kirkkoherran ja terveydenhoito-viranomaisten välillä vallitsi täydellinen yksimielisyys, ja hän valitti varsin useasti, etteivät hänen vuokralaisensa pysyneet konnuillaan. Hänen vaimonsa oli sukuaan Totteridge ja hänen metsästysmaansa suurenmoiset. Tarpeetonta on sanoa, että hän oli vanhin poika. Hänen individuaalinen vakaumuksensa oli, että individualismi oli hävittänyt Englannin, ja hän oli päättävästi ryhtynyt kitkemään tätä vikaa pois vuokramiestensä luonteista. Asettamalla heidän yksilöllisyytensä sijaan oman makunsa, omat suunnitelmansa ja tunteensa, saattaisi melkein sanoa: oman yksilöllisyytensä, ja hukkaamalla siihen rahaa, oli hänen onnistunut suuressa määrässä osoittaa oikeaksi mieliteoriansa: kuta voimakkaampi yksilöllisyys, sitä hedelmättömämpi yhteiskunnan elämä. Mutta jos asia esitettiin hänelle tässä valossa, niin hän kuitenkin sekä närkästyi että kävi puheliaaksi, sillä hän ei pitänyt itseään yksilöllisyyden harrastajana, vaan "torykommunistina", kuten hän suuntaansa nimitti. Maanviljelysharrastustensa mukaisesti hän tietenkin oli suojelustullien kannattaja; hän tiesi, että viljatullista riippui koko Englannin vauraus. Kuten hän usein sanoi: "Kolmen tai neljän shillingin tulli viljalle, niin minun maanviljelykseni tuottaisi voittoa."

Mr Pendycellä oli toisia erikoisuuksia, joihin nähden hän ei ollut ylen yksilöllinen. Hän vastusti kaikkea olevien olojen muutosta, laati luetteloja kaikenmoisesta eikä koskaan ollut oikein onnellinen, ellei hän puhunut itsestään tai tiluksistaan. Hänellä oli musta lintukoira, nimeltä John, jolla oli pitkä kuono ja vielä pitemmät korvat; hän itse oli kasvattanut sen, niin ettei koira ensinkään viihtynyt muiden kuin hänen seurassaan.

Ulkomuodoltaan mr Pendyce oli suunnilleen vanhaa kantaa, suora ja puuhakas; hänellä oli ollut poskiparta, johon muutama vuosi sitten oli tullut lisäksi riippuvat, nyttemmin harmahtavat viikset. Hänellä oli leveä kaulaliina ja lievetakki. Hän ei tupakoinut.

Kukilla ja hopealla katetun päivällispöydän päässä hän istui mrs Winlow'n ja mrs Jaspar Bellew'n välissä, eikä hän olisi saattanut toivoa itselleen sen räikeämmin vastakohtaisia pöytäkumppaneita. He olivat molemmat pitkäkasvuisia ja uhkeavartaloisia, mutta luonto oli näiden kahden naisen välille asettanut kuilun, jota hintelähkö mr Pendyce turhaan koetti täyttää. Se erikoinen levollisuus, joka tavataan Englannin ylimystön vaaleaverisessä tyypissä, viipyi alituisesti mrs Winlow'n piirteillä kuin pakkaspäivän auringon häivä. Ne olivat siinä määrin ilmeettömät, että ne heti vakuuttivat katsojan siitä, että hän oli mitä parhaimman kasvatuksen saanut nainen. Jos näille piirteille joskus olisi herännyt jokin ilme, on mahdoton sanoa, mikä siitä olisi saattanut olla seurauksena. Hän oli noudattanut hoitajansa kehoitusta: "Älkää millään muotoa, miss Truda, vääntäkö kasvojanne! Ne voivat jäädä sellaisiksi!" Koskaan sittemmin ei Gertrude Winlow, joka oli "armo" sekä oman että miehensä sukuperän kautta, ollut vääntänyt kasvojaan, ei edes poikansa syntyessä, kuten väitetään. Ja sitten oli mr Pendycen toisella puolen nähtävänä tuo arvoituksellinen mrs Bellew vihreänharmaine silmineen, johon hänen oman sukupuolensa valiot katsoivat vaistomaisesti paheksuen! Hänen asemassaan olevan naisen pitäisi välttää kaikkea huomiota herättävää, ja luontohan oli hänelle antanut liian silmäänpistävän ulkomuodon. Ihmiset sanoivat, että kun hän toissa vuonna oli tehnyt pesäeron kapteeni Bellew'sta ja lähtenyt The Firsistä, oli siihen syynä yksinkertaisesti se, että he olivat kyllästyneet toisiinsa. Sanottiin myös, että hän kovin kernaasti suvaitsi Georgen, mr Pendycen vanhimman pojan liehittelyä.

Ennen päivällistä oli lady Maiden huomauttanut mrs Winlow'lle salongissa:

"Mitenkä on oikeastaan tuon mrs Bellew'n laita? Minä en koskaan ole pitänyt hänestä. Hänen asemassaan olevan naisen pitäisi olla varovaisempi. Minä en ymmärrä, miksi hänet ensinkään on kutsuttu tänne, kun hänen miehensä vielä on The Firsissä, vain tuollapuolen tien. Sitä paitsi hän on jokseenkin niukoissa oloissa. Hän ei yritäkään salata sitä. Minä melkein nimittäisin häntä seikkailijattareksi."