Gil Blas: Santillanalaisen elämänvaiheet

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1905.

Gil Blas lukijalle.

Ennenkuin alan kertoa elämäni vaiheita sinulle, niin kuule, hyvä lukija, ensin seuraava tarina.

Kaksi ylioppilasta kulki kerran Pennafielista Salamancaan. Uupuneina ja janoisina he saapuivat eräälle lähteelle tien vieressä. He sammuttivat janonsa ja asettuivat levähtämään. Silloin he keksivät sattumalta lähellään maasta pilkistävän kiven, jonka pintaan oli piirretty muutamia sanoja. Ne olivat jonkunverran ajan kuluttamia ja eläinten sorkkain tallaamia, joita käytiin lähteellä juottamassa. He huuhtoivat kiven vedellä puhtaaksi ja lukivat siitä seuraavat sanat: A qui está encerrada el alma del licenciado Pedro Garcias. "Tässä lepää lisensiaatti Pedro Garciaan sielu."

Nuorempi ylioppilaista, joka oli vilkasluonteinen hätikkö, huudahti heti tämän kirjoituksen luettuaan nauraen täyttä kurkkua: "Tämäpä on hassua! Tässä lepää sielu... Tähän on haudattu sielu!... Mikähän hölmö on tuollaisen hautakirjoituksen laatinut." Hänen toverinsa, joka oli ymmärtäväisempi, lausui silloin miettiväisenä: "Siinä täytyy olla jokin ajatus takana; minä jään tähän ja koetan ottaa siitä selvän." Hän antoi siis toisen mennä; ja rupesi heti samassa kaapimaan veitsellään kiven ympärystä ja saikin sen pian irti maasta. Hän löysi sen alta nahkaisen kukkaron ja avasi sen. Siinä oli sata tukaattia[1] sekä paperipalanen, johon oli kirjoitettu latinaksi seuraavat sanat: "Ole sinä minun perilliseni, jolla oli kylliksi älyä selittämään päällekirjoitukseni ja käytä rahojani paremmin kuin minä." Ylioppilas, löydöstä riemuissaan, viskasi kiven entiseen paikkaansa ja läksi taas matkaamaan Salamancaa kohden, lisensiaatin sielu taskussaan.

Lukija-ystäväni, sinäkin olet jommankumman näiden kaltainen, kuka lienetkin, jos luet elämäntarinani välittämättä niistä siveellisistä opetuksista, joita se sisältää, niin se ei ole sinulle vähäksikään hyödyksi; mutta jos sinä tarkkaavaisena luet, niin löydät siinä, Horatiuksen viisaan neuvon mukaan, hyödyllisen huvittavaan yhdistettynä.

Ensimmäinen luku.

Gil Blas'in syntymä ja kasvatus.

Isäni, tunnettu nimellä Blas, palveli pitkät ajat sotilaana Espanjan valtakuntaa ja palasi sitten takaisin synnyinkaupunkiinsa, Santillanaan. Siellä hän nai sievän porvaristytön, joka ei sentään ollut enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, ja minä tulin maailmaan kymmenen kuukautta heidän häittensä jälkeen. Sittemmin he muuttivat asumaan Oviedoon, jossa häätyivät ottamaan kumpainenkin palveluspaikan: äitini rupesi kamarineidiksi ja isästäni tuli kamaripalvelija. Kun heillä ei ollut muuta tuloa kuin palkkansa, olisi kasvatukseni jäänyt aivan laiminlyödyksi, ellei kaupungissa olisi asunut eräs enoni, joka oli hengellinen virkamies. Hänen nimensä oli Gil Perez. Hän oli äitini nuorempi veli ja samalla minun kummisetäni. Kuvitelkaahan mielessänne miestä, joka on pituudeltaan puolineljättä jalkaa, keskiruumiiltaan julman paksu, ja pää hartioitten väliin painunut: siinä on enoni kuva.

Hän otti minut jo lapsena luokseen ja piti kasvatuksestani huolta. En ollut hänen mielestään enää aivan mitätön älyni puolesta, jonkavuoksi hän päätti ruveta sitä kehittämään. Annettuaan itse minulle opin alkeet, hän lähetti minut enemmän oppia saamaan mestari Godinez'in luo, jota pidettiin Oviedon oppineimpana miehenä. Hyödyin hänen opetuksestaan senverran, että viiden kuuden vuoden kuluttua ymmärsin kreikkalaisia kirjailijoita hiukan, ja latinalaisia runoilijoita jotenkuten. Lueksin myöskin logiikkaa, jonka avulla saavutin suuren väittelytaidon, johon innostuin niin, että aloin pysäyttää ohikulkeviakin esittääkseni väitteitäni heille.

Joskus satuin kääntymään juuri sellaisten puoleen, jotka eivät muuta halunneetkaan, ja silloinpa kannatti nähdä meidän kiistelyämme! Niitä käden huitomisia ja naaman väännöksiä! Silmät vihaa puuskuttaen me ottelimme suu vaahdossa: meitä olisi luullut ennemmin raivohulluiksi kuin filosoofeiksi.

Sillä tavalla tulin kaupungissa siihen maineeseen, että olin sangen oppinut mies. Enoni oli siitä riemuissaan, sillä hän toivoi, etten ehkä enää kauan olisi hänen vaivoinaan.

"Kuulehan, Gil Blas, lausui hän minulle eräänä päivänä, lapsuutesi aika on nyt ohi. Olet jo seitsemäntoista vuotias, ja muuten pulska poika; on aika ruveta katsomaan eteesi. Olen miettinyt lähettää sinut Salamancaan yliopistoon; sinun hyville lahjoillesi ei käyne vaikeaksi saavuttaa hyvää paikkaa Minä annan sinulle muutamia pistooleja[2] matkarahoiksi sekä muulini, joka on kanssa kymmenen tai kahdentoista pistoolin arvoinen; myöt sen Salamancassa. Rahoilla koetat sitten tulla toimeen kunnes saat sopivan paikan".

Mitään mieluisampaa hän ei olisi voinut minulle esittää, sillä maita näkemään juuri mieleni paloi.

Otettuani jäähyväiset häneltä menin hyvästelemään isääni ja äitiäni, jotka eivät unhottaneet antaa minulle runsaasti neuvoja evääksi. He kehottivat minua rukoilemaan Jumalaa enoni puolesta, pysymään aina rehellisenä ihmisenä ja karttamaan kaikkea pahuutta ja varsinkin olemaan koskematta toisen omaan. Sitten he antoivat minulle siunauksensa, ja minä nousin muulini selkään sekä läksin matkalle.

Toinen luku.

Jossa kerrotaan siitä säikäyksestä, joka valtasi Gil Blas'in matkalla Pennafloriin; sekä mitä hänelle tapahtui saapuessaan tähän kaupunkiin, ja kenen kanssa hän syöpi illallista.

Olinpa siis tullunna ulos Oviedon kaupunginportista Pennafloriin vievälle tielle, keskelle tasaista tannerta. Olin nyt oma herrani, ja senlisäksi omistin kehnonlaisen muulin ja neljäkymmentä hyvää kultarahaa, lukuunottamatta muutamia realeja.[3]

Ensi työkseni päästin muulini kävelemään mielensä mukaan, toisin sanoen laiskantehkään. Laskin ohjakset sen kaulalle ja vedin rahat taskustani sekä rupesin niitä lukemaan hattuuni, ja tein sitä moneen kertaan.

En ollut vielä milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa; enkä voinut niitä kyllikseni katsella ja käsitellä. Laskin niitä jo ehken kahdettakymmenettä kertaa, kun muulini yht'äkkiä nosti päätään ja pysähtyi korviaan höristäen keskelle maantietä. Katselin ympärilleni, mitä se oli säikähtänyt, ja huomasin maassa hatun ja sen päällä suurihelmisen rukousnauhan ja samassa kuulin surkean äänen ruikuttavan seuraavat sanat: "reissaavainen herra kulta, armahtakaa raihnaista sotavanhusta; viskatkaa muutama lantti tähän hattuun, kyllä Jumala sen teille palkitsee". Käänsin paikalla pääni ääntä kohden ja huomasin muutaman pensaan juurella parin kolmenkymmenen askeleen päässä itsestäni erään sotamiehen näköisen, joka sovitti kahden ristiin asetetun seipään väliin väkipyssyn piippua. Piippu näytti minusta keihään pituiselta ja oli suoraan minua kohden tähdätty. Sen nähdessäni hätkähdin tietysti, mutta maltoin mieleni ja piilotin nopeasti tukaattini; otin sitten taskustani muutamia realeja ja lähestyin hattua, joka odotti säikytettyin kristiveljien lahjoja, ja pudottelin siihen rahat yksitellen, osottaakseni sotamiehelle anteliaisuuttani. Hän oli laupeuteeni tyytyväinen ja antoi minulle yhtä monta siunausta, kuin minä annoin muulini kylkeen tyrkkäyksiä jalallani, päästäkseni pikaisimmasti hänestä vähän ulommaksi; mutta tuo lemmon kuvitus ei ollut jouduttamisestani milläänkään eikä astunut hituistakaan nopeammin; enoani kulettaissaan se oli aina saanut astella laiskassa käymätahdissa, ja pitkä tottumus oli pannut sen tyyten unohtamaan juoksemisen taidon.

En voinut pitää tätä tapausta aivan suotuisana enteenä matkalleni. Johtui mieleeni, että olin vielä kaukana Salamancasta, ja että minun voisi vielä pahemminkin käydä. Enoni oli ollut varsin varomaton, kun ei lähettänyt minua jonkun muulinajajan turvissa matkalle. Se hänen olisi välttämättä pitänyt tehdä, mutta hän harkitsi matkani tulevan huokeammaksi, kun hän antaa oman muulinsa minulle; sillä hän ei niinkään ajatellut matkan vaaroja kuin sen vähintä maksavaisuutta. Päätin siis korjata hänen erehdyksensä; jos onni sallisi minun päästä Pennafloriin asti, niin ottaisin ja möisin siellä muulini, ja jatkaisin matkaani jonkun muulinajajan seurassa Astorgaan ja sieltä samallaisella kyydillä Salamancaan. Vaikken ollut milloinkaan käynyt Oviedon ulkopuolella, niin tiesin kuitenkin niiden kaupunkien nimet, joiden kautta matkani kulki; olin ennen lähtöäni ottanut siitä selon.

Saavuin onnellisesti Pennafloriin; pysäytin erään ravintolan edustalla, joka oli jotenkin siistin näköinen. En ollut vielä ehtinyt maahan hypätä, kun isäntä tuli ylen kohteliaasti minua vastaanottamaan. Hän otti omin käsin matkalaukkuni irti, viskasi sen hartioilleen, ja johdatti minut huoneeseeni; samalla eräs hänen palvelijoistaan vei muulini talliin. Ravintolan isäntä, joka oli tunnettu suurimmaksi suunsoittajaksi Asturiassa, oli yhtä valmis kenenkään kysymättä lörpöttelemään omat asiansa muille kuin utelias urkkimaan toisten salaisuuksia. Hän ilmoitti nimensä olevan Andre Corcuelo; ja kertoi palvelleensa pitkät ajat kuninkaan sotaväessä, ja olevansa kersantin arvossa; viisitoista kuukautta sitten sanoi eronneensa palveluksesta. Sen lisäksi hän jutteli vielä lukemattomia muita asioita, joiden kuuleminen ei minua vähääkään huvittanut. Uskottuaan täten minulle kaikkensa, hän luuli oikeudekseen vaatia minulta samaa; hän alkoi udella, mistä tulin, mihin menin ja kuka olin. Hän pani minun vastaamaan erittäin joka asiaan, sillä hän säesti kaikkia kysymyksiään syvällä kumarruksella ja pyysi niin kunnioittavilla liikkeillä anteeksi uteliaisuuttaan, etten mitenkään saattanut kieltäytyä. Jouduin siten pitkään keskusteluun hänen kanssaan. Kerroin hänelle, kuinka suurella menestyksellä olin harjoittanut opintojani, sitten sanoin aikovani myödä muulini ja kerroin myöskin syyt siihen; lopuksi mainitsin aikomuksestani jatkaa matkaani muulinajajain seurassa. Hän piti aikomustani erittäin onnistuneena, hyväksymistään hän ei vaan ilmoittanut yhdellä sanalla, vaan luetteli samalla kaikki onnettomuudet, mitä minulle voi matkalla sattua, sekä kertoi suuren joukon historioita matkustajista, joille oli huonosti käynyt matkalla. Pelkäsin jo ettei hän aio lopettaa ensinkään. Sen hän sentään teki, mennessään lausuen tuntevansa rehellisen hevoskauppiaan, joka voisi ostaa muulini, jos halusin sen myödä. Lausuin olevani hyvin kiitollinen, jos hän lähettäisi noutamaan sitä miestä, ja silloin hän läksi suurimmalla kiireellä matkaansa.

Tuotapikaa hän tuli takaisin, seurassaan mies, jonka rehellisyyttä oli kehunut. Kaikin kolmen menimme pihalle, johon muulinikin tuotiin. Se sai astella monta kertaa edestakaisin hevoskauppiaan edessä, joka nuuski sitä visusti päästä jalkoihin asti. Hän keksi siinä pian paljon vikoja. Myönnän tosin, ettei muuli paljon kehumista kannattanutkaan, mutta olisipa se ollut vaikka paavin ratsu, niin tämä mies olisi sitä moittinut, sillä hänen sanainsa mukaan sillä oli kaikki mahdolliset ja mahdottomat viat; ja saadakseen minut paremmin uskomaan hän vetosi isäntään, jolla oli epäilemättä omat syynsä olla samaa mieltä hänen kanssaan. "Niinpä niin!" lausui hevoskauppias lopuksi välinpitämättömästi, "paljollako siis möisitte tuon luuskan?" Hänen ylistyspuheensa jälkeen, ja sennor Corcuelon todistuksen johdosta -- pidin nimittäin häntä kunnon miehenä ja asiantuntijana -- olin valmis antamaan hevoseni ihan ilmaiseksi. Senvuoksi vastasin kauppiaalle luottavani hänen rehellisyyteensä; määrätköön hän hinnan omantuntonsa jälkeen; minä lupasin olla siihen tyytyväinen. Silloin hän otti perin rehellisen muodon ja lausui, että omaantuntoon vetoominen koskettaa hänen arinta paikkaansa. Eipä se todella ollut hänen vahvinkaan puolensa, sillä kymmenen tai kahdentoista pistoolin sijaan, joiden arvoiseksi enoni oli muulinsa harkinnut, tuo hävytön tarjosi minulle kolme kultarahaa. Ne otin kuitenkin vastaan suurella mielihyvällä, ikäänkuin olisin hyvänkin kaupan tehnyt.