Iloinen poika

Helsingissä, P. Tikkasen kustannuksella, 1862.

Imprimatur: C. R. Lindberg.

Ensimäinen Luku.

Öyvind oli hän nimeltä ja itki synnyttyänsä. Vaan äitinsä sylissä pystönä istuen rupesi hän jo nauramaan, ja iltamassa tulta sytyteltäessä nauroi niin että kaikui, mutta purskahti itkuun, kun ei päässyt kynttilälle. "Tuosta pojasta taitaa tulla jotain erinomaista", sanoi äiti.

Paljasta kalliota kielui hänen syntymäpaikkansa ympäri, mutta vuori ei ollut korkea; hongat ja koivut siitä katselivat alas; tuomet tiputtivat kukkia katolle. Katollapa käyskenteli pienoinen pukki, jota Öyvind hoiteli; se pantiin katolle, ettei muka pääsisi karkuun, ja Öyvind kantoi sille lehtiä sekä ruohoa. Kerran hypätä keikautti pukki kumminkin katolta kalliolle ja nousta kapitti vuoren kukkulalle asti, jossa se ei ollut vielä milloinkaan käynyt. Öyvind päivälliseltä tullessa ei nähnyt pukkia: hänelle juolahti heti kettu mieleen. Koko ruumiinsa sävähti variksi ja katsahtaen yltä-ympärillensä kuulosti hän: "Kili-kili-kili-pukki!" "Bä-ä-ä!" vastasi pukki vuoren reunalta, väänti päänsä väärälle ja katsoa volmotti alas.

Mutta pukin vieressä oli pikkuinen tyttö polvillansa. "Onko tämä omasi, tämä pukki?" kysyi tyttö. Öyvind seisoi avossa suin ja silmin, ja pisti kumpaisetki kätensä liiviniekka-housujensa lakkariloihin. "Kuka sinä olet?" kysäsi hän. -- "Minä olen Mari, äitini armas, isäni ilo, kotini kukka, Heidegaardin Ola Nordistuen tyttärentytär, nelivuotinen syksyllä, kaksi päivää halla-öistä, minä." -- "Vai sinä se olet!" sanoi poika, ja hengähti pitkään, sillä tytön puhuessa hän ei tohtinut henqittääkään.

"Onko tämä omasi, tämä pukki?" kysyi tyttö uudestaan. "Onpa kyllä", sanoi poika ja katsoi ylös. -- "Minun niin tekis mieleni tätä pukkia, -- annatko sen mulle?" -- "Enkä anna".

Tyttö istui jalkojansa suoristellen, katsoi poikaan päin alas ja sanoi: "Entäs jos saat voirinkelin pukistasi, saanko sen sitte?" -- Öyvind oli köyhän lapsi; hän oli syönyt voirinkeliä ainoasti kerran elämässänsä, silloin kun kummisetä kävi talossa, mut ei muulloin milloinkaan, ei ennen eikä jälkeen. Hän luotti silmänsä tyttöön päin. "Näytäpäs ensin sitä rinkeliä", sanoi hän. Tyttö ei ollut siihen hitainen, veti ison rinkelin esiin ja näytti sen kädessänsä; "tässä se nyt on!" sanoi hän ja viskasi sen alas. "Aiai! se meni kappaleiksi", sanoi poika ja kokosi joka palaisen tarkkuudella; ensiksi söi hän kaikkein pienimmän maistimena, ja se oli niin hyvä, että hän ei malttanut olla maistamatta vielä toistakin, ja ennenkun itsekään havaitsi, oli hän jo syönyt koko rinkelin.

"Nyt on pukki minun omani", sanoi tyttö. Pojalla oli viimeinen pala suussa, tyttö nauroi nurmikossa pitkällänsä, pukki, valkea rinta, kallavo harja, seisoi vieressä ja katsoi väärälläpäin alas.

"Etkös voinut odottaa!" vaikeroi poika, ja sydän rupesi tykyttämään hänessä isosti. Tyttö nauroi siihen vielä kovemmin, ja kiepsahti polvillensa. "Eipä muuta, vaan pukki on minun omani", sanoi hän ja jonnahti käsivarsin sen kaulaan, päästi sukkanauhansa ja sitoi sen pukin kaulaan. Öyvind vaan katseli. Tyttö nousi ylös ja alkoi taluttaa pukkia; sepä ei tahtonut lähteäkään matkaan, mutta kuikisti kaulansa alaspäin Öyvindiä kohti ääntäen: "Bä-ä-ä-ä!" Mutta tyttö tarttui toisella kädellänsä karvoihin kiini, veti toisella nauhasta ja sanoi kauniisti: "Tule pois, pukki, niin saat käydä tuvassa ja syödä äitini kipusta ja minun esiliinastani", ja hän lauloi näin:

Käy pikkuinen pälli, Käy pukkini tuo. Käy naukuva killi, Käy äitini luo; Käy keltanen valta, Käy katoksen alta, Tulkaa pienetkin Kanat kotihin, Kiitee kyyhkyseni, Hieno höyheniseni; Kas kastetta maass', Päivä paistavi taas. Ja varhain se paistavi suvella, Vaan syksy jo joutuvi tuulella.

Poika jäi seisomaan. Hän oli nujunnut pukin kanssa jo talvesta asti, jolloin se syntyi, eikä milloinkaan vielä ajatellut, tulisiko hänestä eroa, mutta nyt se jo oli hetkenä tapahtunut, ja hänen ei pitäisi enää nähdä sitä!

Äiti tuli laulellen mäeltä, niittämänsä heinävihko selässä; hän näki poikansa heinikossa istuvan jalat ristissä ja silmät vesissä; hän sen luokse. "Mitäs itket?" -- "Niin pukki, pukki!" -- "Noh, missäs se pukki nyt on?" kysyi äiti katsahtaen katolle. "Ei se tulekaan takasin", sanoi poika. "Kultaiseni, mihinkähän tuo meni?" Poika ei heti tahtonut virkkaa. "Veikö sen kettu?" "Niin, jospa se olisikin ollut kettu!" -- "Viisasteletko sinä?" sanoi äiti, "mihinkä se pukki joutui?" -- "No -- -- -- niin -- -- -- tuota -- -- -- minä satuin -- -- -- myömään sen yhdestä rinkelistä."

Mutta juuri sanoessaan sen ymmärsi hän, mitä pukin myyminen yhteen rinkeliin oli; ennen hän ei ollut sitä miettinytkään. Äiti sanoi: "Mitäs luulet sen pienen pukin ajattelevan sinusta, kun sen saatoit myödä yhdestä rinkelistä?"

Poika ajatteli itsekin sitä ja ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän enää milloinkaan voisi tulla iloiseksi tässä maailmassa; eikä edes Jumalankaan luona, ajatteli hän sitte.

Se huoletti häntä niin paljon, että hän päätti vastapäin ei tehdäksensä minkäänlaista koirankuria, joko rukin nauhoja leikkelemällä tahi lampaita irti päästämällä tahi rantaan yksinänsä menemällä. Hän nukkui paikallensa ja näki unta pukista, että se oli tullut taivaasen; Herra Jumala istui siinä pitkä parta leuvan alla, niinkuin Kuva-pipliassa näkyy, ja pukki syödä nauskutti kuulakan puun lehtiä, mutta Öyvind istui yksinänsä katolla eikä voinut tulla ylös.

Äkkiäänpä tunti korvaansa nykäistävän niin kuin kostealla kädellä, ja hän kavahti ylös. "Bä-ä-ä-ä!" mäkätti nyt pukki takasin tultuansa.

"Noh, palasitkos takasin!" Hän kavahti seisallensa, sieppasi sen kumpaisetkin etujalat ylös ja tanssia leippasi sen kanssa kun veikko; hän nyki sitä parrasta ja lähti menemään sen kanssa äitinsä luo alas, kun kuuli jonkun olevan takanansa, ja näki tytön vieressänsä istuvan nurmikolla. Hän ymmärsi nyt kaikki, ja heitti pukin irti; "Sinäkö tulit sen kanssa?" Tyttö istui ja nyhti nurmea kädellänsä: "Minun ei luvattu pitää sitä; ukkovaari istuu tuolla ylempänä ja odottaa." Poika vielä seisoi ja katseli tyttöä, kun kuuli karkean äänen vuorelta päin huutavan: "No!" Tyttö mietti, mitä nyt tekisi; hän kiepsahti ylös ja meni Öyvindin luo, pisti toisen multaisen kätensä pojan käteen ja sanoi: "Anna anteeksi!" Mutta siihen loppuikin hänen rohkeutensa, hän kavahti pukin kaulaan ja itki.

"Minä sanon, että sinä saat pitää pukin, minä", virkkoi Öyvind lemmestä heltyneenä.

"Joudu nyt pois!" sanoi ukkovaari mäeltä. Mari nousi nyt ylös ja alkoi käydä juntustaa mäelle päin. "Mari! sukkanauhasi unohtuu", huusi Öyvind jälestä. Tyttö kääntäysi ja luotti silmänsä ensin pukin kaulassa riippuvaan nauhaansa, ja sitte poikaan. Viimen teki hän lujan päätöksen ja sanoi päätänsä nyökäyttäen: "Sen saat pitää". Öyvind meni tytön luokse ja sulki kätensä sen käteen. "Kiitoksia paljon!" sanoi hän. "No, vieläpä siinä on kiittämistä", vastasi tyttö, huokasi hyvin pitkään ja alkoi uudellensa käydä.

Öyvind istuikse taas nurmikolle, pukki käveli vierellä, mutta se ei häntä enää iloittanut niin kuin ennen.

Toinen Luku.

Pukki käydä töpötteli tuvan seinämällä nuorassa, mutta Öyvind käyskenteli katsellen vuoren yli. Äiti tuli tuvasta ja istuikse poikansa luo; tämä tahtoi kuunnella tarinoita kaukaisista retkistä, sillä pukki ei nyt enää viihyttänyt häntä kyllin. Siten sai hän kuulla, että kaikki kappaleet olivat kerran olleet haastelevia; vuoret puhuivat puroille, purot virroille, virrat merille ja meret taivaalle; mutta nytpä hän kysäsi, tokko taivas puhui kellenkään, ja taivas puhui pilville, pilvet puille, puut nurmelle, nurmi kukille ja kukat eläimille, mutta eläimet lapsille, ja lapset taas aikaihmisille; ja siten se meni vieläkin ympäri lumperoisiansa, eikä kukaan tiennyt kestä se alkoi. Öyvind katseli vuorta, puita, merta ja taivasta, eikä ollut ennen milloinkaan niitä siten tarkastanut. Kissa juosta viipotteli nyt esiin ja vätkähti kalliolle päiväpaisteesen. "Mitäs kissa sanoo?" kysyi Öyvind. Äiti lauloi:

Iltarusko on ihana, Kissa kalliolla makaa. "Kahden hiirenki kapina Kuuluvi nyt kopsan takaa, Mut en minä jaksa juosta Noita tappamahan tuosta.

Sillä koska ma kodassa Hauki-astiata haistoin, Niin mä olleni nälässä Niistä neljää jo maistoin, Enkä siis nyt ensinkänä Huoli hiiristä mitänä."

sanoo kissa.

Mutta kukko tuli koko kanaparven kanssa. "Mitäs kukko sanoo?" kysyi Öyvind ja räpsäytti kämmeniänsä yhteen. Äiti lauloi:

Pienet poikaset Kanat kynikset Siipiänsä siiristellen, Lintu lentelee, Kukko katselee Arvellen ja ajatellen:

"Hanhi Harmaja, Vaiko valkea, Kiitää kyllä korkealle, Vaan kas, tokko toi Viisaudessa voi Vetää vertoa kukolle.

Kanat kultani! Pienet poikani! Käykääte katoksen alle. Mielelläni mä Tänäpäivänä Annan luvan auringolle."

sanoo kukko.

Mutta kaksi pienoista lintua istui laulellen harjavuolen nenällä. "Mitäs linnut sanovat?" kysyi Öyvind naurahtaen.

"Herra Jumala! Sen on hyvä eleskellä, Jonk' ei tarvitse työskennellä."

sanoo linnut.

Ja hän sai kuulla, mitä kukin sanoi, kaikkityyni, mitä kusiaisetkin sammalikossa suikkelehellessansa sekä lesiäiset kuoren alla takuttaissansa virkkoivat.

Samana kesänä alkoi äiti opettaa häntä lukemaan. Kirjoja oli hänellä ollut jo kauvan aikaa, ja hän oli jo paljon miettinyt, mitenkä se kävisi laatuun, että nekin rupeisivat puhumaan. Kirjaimista tuli nyt eläimiä, lintuja ja kaikkia, mitä vaan löytynee; mutta nepä alkoivat kohta kävellä yhdessä, kaksittain; a seista törötti b-nimisen puun juurella, c teki samoin, mutta kun niitä koontui kolmeen ja neljään asti, niin ne näyttivät vihastuvan toisiinsa eivätkä lähteneetkään käymään. Ja kuta etemmäksi hän joutui, sitä enämmin hän unoutti, mitä ne olivatkaan; kauvimman hakeli hän a:ta, joka oli hänestä mieluisin; se oli hänestä pienoinen musta vuonna, joka oli kaikille ystävänä; mutta kohta unoutti hän a:nki eikä kirja, mutta leikittely-aika tuntui vaan somalta.

Muutaman päivän kuluttua sillä lailla tuli äiti kerran ulkoa ja sanoi hänelle: "Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinun pitää lähteä kanssani ylätaloon". Öyvind oli kuullut koulun olevan semmoisen paikan, jossa monta poikaa leikittelevät, ja sitä hän ei ensinkään paheksinut. Hän oli vaan hyvin iloissansa; ylätalossa oli hän käynyt usein, mutta ei koulun ajalla milloinkaan, ja hän juosta leppasi nyt vasta mäetkin sukkelammin kun äitinsä käyden, sillä hänellä oli mieliteko. He tulivat ylätalon porstuaan, ja kauhea porina niinkuin kotona myllystä kuului nyt, ja hän kysyi äitiltänsä, mikä se oli. "Se on lapsien lukeminen", vastasi äiti, ja Öyvind ihastui hyvin, sillä hänkin oli lukenut sillä lailla, ennenkun hän tunti kirjaimiakaan. Ne tulivat tupaan, ja siellä istui niin paljon lapsia pöydän ympärillä, ettei kirjassakaan ollut enempätä; toiset istuivat eväsarkkujensa päällä seinävierillä; muutamia seisoi taulun ympärillä. Koulumestari, vanha harmapää mies, istui rahilla pankon luona ja pani tupakkata piippuunsa. Kun Öyvind äitinensä astui sisälle, kääntyi jokainen niitä katsomaan, ja myllyn jyrinä taukoutui, ikään kun olisi sulku rännissä tupattu kiini. Äiti teki hyvän päivän Koulumestarille, joka vastasi jälleen.

"Nyt minä tuon tänne pienoista poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan", sanoi äiti. "Mikä tämän miehen nimi on?" kysyi Koulumestari, kaivaen tupakkata kukkarostansa. "Öyvind", sanoi äiti; "se tuntee jo kirjaimet ja tavaakin". "Jokohan?" mietti Koulumestari; "no tulepahan tänne valkopää!" Öyvind meni Koulumestarin luokse; tämä nosti pojan polvellensa ja otti siltä hatun pois päästä. "Katsopas sitä kaunista poikaista!" sanoi hän, silittäen sen päätä. Öyvind katsoi naurussa suin häntä silmiin. "Minullako sinä naurat?" kysyi Koulumestari silmänluomiansa kiristäen. "Niinpä kyllä", vastasi Öyvind ja nauraa vilmotti vaan. Tällöin nauroi Koulumestarikin, äiti nauroi, lapset nauroivat, ja siten nauroi nyt jokainen.