Elämästä: Runoja

Elämästä. Kansan ääni kuuluville. Ne matasi maassa. Kun kerran! Tuutilaulu. Tää päivä on päivä Herran! Tummaa. Työhön! Runo. Talven tullen. Sitä uutta odotellessa. Toden kuje. Kahden vaiheilla.

V.

Ilmesty iloni impi. Eri osat. Illalla uneksin kerta. Ennen ja nyt. Metsätiellä.

"Toista on soitella somasti kesken viinin viljelysten, kera kukkien keväimen, alla täyden päiväntähden. Toista laulella runoja, pystyttää pyhätulia, kesken kiljuvain kinosten --"

Eino Leino.

I.

NYKYAIKAAN.

Nyt maailmaa kuiskehet kummat käy ja ilmoja oudot aaveet, udut uudet aikoja hämärtäy ja päivän pilkettä ei nyt näy. Nyt syntyvät hullut haaveet.

On niinkuin murskana maa nyt ois ja valoa taivas vailla, ja on kuin kuoleman virret sois. Nekö maailman kuoloa soida vois? Ikiyökö jo onkin mailla?

Joko sammuvat päivä ja aurinko ja näy ei kohta kuuta ja taivaan tähtien karkelo, ne kaikkiko mennyttä oisi jo, ja saammeko sijahan muuta?

Ei kenkään vastata taida nyt, ei ihmiset, maa, ei meri. Oi, onnekas äidistä syntynyt, mikä milloinkaan ei etsinyt, vain hällä on tyynnä veri.

Epätiedon ei tunne hän tuskia ja elo on helppoa hällä. Mut etsijän päivät on kurjia, tulisia hän kärsii tuskia ja raskast' elo on tällä.

Hän tietää: kohta se tapahtuu! Mut mikä se oisi, mikä? Joko maailman loppu tai joku muu; sitä tuskin lausua tohtii suu: Joko täys ois maailman ikä?

Ei! Elää ihminen tahtoisi. Niin lyhythän elon on aika. Hidun onnea vielä hän kaipaisi. Uus' etsintä vieläkin alkaisi. Moni jälellä viel' on taika.

Elon oikean taikaa vaan ei lie. Sen vienehet Hiiden on peikot. Ja ihminen syntyy, kuolee. Tie, tie aina se vainen Tuoneen vie. Elon-onnen ohjat on heikot.

Elon-onni on merehen heitetty tai oisko se taivahalla eli oisko se multaan peitetty? Sitä turhaan kauvan on etsitty. Ovat etsijät murheen alla.

Nyt ihmiset sanovat toisilleen: Voi murheen alhoa tätä! Ja ajat ne hiipivät hiljalleen ja vuodet ne vierivät verkalleen, mut ainapa vain on hätä.

Ja ihmiset elää tahtovat. Mitä varten? Eivät he tiedä. Ja vaikka he kurjina kulkevat sekä onnettomina astuvat, ei kuolon sanaa he siedä!

Oi, jospa nyt syntyis sankari uus', mies voittoja varten luotu, joka tietäis, mikä on vastaisuus ja untako oisikin onnekkuus, mit' on ihmisen onneks' suotu?

Koko maailma miestä nyt tarvitseis. Hän saapuu! Koska, milloin? -- Ja jospa hän täällä jo kierteleis, surut, murheet, tuskat, vaivat veis, niin -- oiskohan onnea silloin?

OI KANSANI KALLIS!

Joko kuolintautia sairastaa tuhatjärvien kansa kallis? Joko Jumala sairahan Suomenmaan näin kuolohon käydä sallis? Oma heimoko hylkäsi kansan tään ja syöksi sen suruhun, kärsintään, ylenantoi ja tappoi tahallaan, tämän kalliin ja kauniin maan?

Ken taitaa vastata? Vastatkoon joku, jolla on siihen voimaa! Mut valhetta vailla hän haastelkoon. Ja jos kansoa ei hän soimaa, vaan syyttävi surmasta vierasta, niin huulilla hällä on valhetta; hän pettävi muita ja itseään. -- Näit' täällä mä monta nään.

Sadattuhannet täällä nyt ruikuttaa: Oi voi sua kansa parka! Mut hyväks' sen jotakin uskaltaa joka nahka on liian arka. Maan pylvähät kaikk' ovat katkenneet ovat uljahimmatkin jo uupuneet, maan nouseva nuoriso karkeloi, remu ympäri maata soi.

Tääll' aatteen myllyt ne jauhavat himoruokia, nautinnoita; näät, "ihanteen"-ihmiset nauttivat omantunnon tuskiin noita. (Ne myllyt on seuroja aatteiden, pesäpaikkoja kurjien raukkojen, jotk' kulkusin teuhata tahtovat ja naivat ja huolivat!)

Karusellit ja markkinasirkukset ovat täynnä polvea nuorta. Ihanteet sekä "suuret" aattehet ovat saippuakuplain kuorta; ei jaksa ne kansoa kasvattaa, vaan alemmas aina sen vaivuttaa; ne raukoiks' saattavat nuoret maan. -- Maa kärsi ja kestä vaan.

Koko kansa kun tanssii nuoralla vetelehtien nautinnoissa, niin -- kuin voi seistä se vankkana ajan ankaran taisteloissa?! Se kansa on päättänyt päivänsä ja se itse surmasi itsensä; omin käsin se ratkoi suonensa; loi itse se hautansa.

Oi kansani kallis! Etkö sä nää: ties loppuu, eessäs on hauta. Nyt aika jo sunkin on ymmärtää, ett'ei sua leikit auta. Toden aika on tullut. Jääkööt jo pois hulluus, nauru ja karkelo. Yks ainoa aate me tarvitaan: On tehtävä terveeks maa!

3/1 04.

YLÖS!

Ylös kaikki ja kiini jo ohjaksiin, ajanvarsa kun vauhkona kiitää. Ei aik' ole itkuhun, murheisiin. -- Yli vanhan jo kaarneet liitää. Pois pelko ja huonous, heikkous! Pois velttous, untumus, raukeus! Joka jälkeen jää, kuka viivähtää, sen yllepä kaarnehet kiidättää.

Pois alta te häilyvät houkkiot, jotk' kuljette teiden vartta. Pois alta nyt joutilas-joukkiot, tätä kulkua paras on karttaa. Ken kysyvi mikä on määränpää, saa vastuun selvän ja tiedon tään: mihin taival vie ja kun päättyy tie, niin siellä se määräkin matkan lie.

Tätä tärkeint' ei ole kysyä, vaan paras on antaa mennä, hyvä katsoa, mukana pysyä, tien vierehen ettei lennä. Ja hyvä on varoa ettei vaan jää jälkijoukkohon samoamaan. Voi sattua näin, että viivähtäin se kääntyvi, kulkevi toisapäin.

Se että me kuljemme taaksepäin, on kirottua jos mikään. Jos yhdessä taipuu, niinpä jo näin käy taantumus ijästä ikään. Eturintaan paras on pyrkiä. Paras tulta ja taistoa etsiä kukin itsenä, kaikk' yhtenä, koko joukkio yhtenä miehenä.

Ja yks' jos jossakin kompastuu, sitä muiden on nostettava, ja unehen jos joku unhoittuu, sitä toisten on tuettava. On yhdellä voimia vähemmän, vaan toiselle suotu on enemmän. Mut mahtius pois! Ken kerskata vois? Kuka parhain täällä ja suurin ois?

Yks kantaa taitavi tapparaa, yks luotu on varten jousta, yks kannelta taitaa kaiuttaa, yks tietojen urhona nousta; joku joukosta lippua liehuttaa, vaan toinenpa lauluhun laikahtaa, kukin kunnollaan, eri voimallaan, jok'ainoa varmalla uskollaan.

On uutta nyt luotava jokaisen, kun vanha on vallan mätää. Nyt aika on väistyä varjojen, on meillä jo kyllin hätää. Nyt vuodet on väistyä valheiden ja aika on tuntea totuuden, joka puhdistais, mikä uudistais sekä lepohon kärsivät tuudittais.

TIETÄJÄT.

Epäuskon ja epäilyksen yö verhosi maailman. Kavaluuden ja vihan ja valheen hämär häivytti taivahan. Erämaat' oli maa ja vierait' eläjät myös päällä sen. Nous heimoa vastaan heimo, veli surmana veljyen.

Ja kauneuttansa luonto suri orjana, onneton, pyhä pilkkaan painuen hukkui, toden ään' oli kaiuton, sekasortoa, surmaa, hätää vapis, vaikerti avaruus, mädännytt' oli vanha ja uutta epätoivoin aika jo huus'.