Runoja

5. II. 1904. Minna Canthin muistolle. Viimojen vinkuessa. Heikkoa verta. Kuulas, kalpee kevät-yö. On niinkuin --. Koska koitti päivä sees? Pois ruikutus! Yölepakoiden aikana.

II.

En tahdo --. Tuli kuolema --. Mitä olet minulle neiti? Kevät-huokaus. Aalloilla. Kevät ehtii. Lainehtii laiho --. Nukkuos mieronmies. Aikainen vuokko. Sonetti I. Sonetti II.

III.

Murrosaikana. Remuaville. Niin monta --. Pajassa. Hän. Kankurin virsi. Kappale eräästä juhlarunosta. Milloinka?

IV.

Katri.

I.

5. II. 1904.

Maa, tämä Suomenmaa oli sorrantaa ylen kauvan kärsinyt vainoojain, sodan, hallan ja puuttehen inhan, vaipunut vaivoihinsa ja sortua uhkasi kohta, kun oli uupunehet sen lapset, poiss' oli päivä, nouseva aamunkoi, joka toivoa antanut oisi, poiss' oli urhokkuus, taka-aikain intosa mieli, poiss' oli uskokin tuo, joka siirtää vuoria voipi, usko ja luottamus tään tuhatjärvien maan elinvoimaan. Kansoa uhkasi näin iki-yö sekä kuolema kylmä: haut' oli luotu jo sen, sitä peijaat valmihit vartos. Silloin kuulevi maa kevätlaulua sointuavaista, laulua kauniimpaa, ihanampaa kuin oli konsaan kuullut se lapsiltaan, ilon murheen aikojen vierren.

Laulupa kertovi kuink' ihanainen ja suuri on Suomi, kuinka on kauniit tuon suvipäivät ja talviset illat, maa miten kukkivi, kuin salot sillä on suuret ja laajat, lintujen laulua täys joka honka ja kukkea koivu, kuinka on mahtavat tuon joet, järvet ja vyöryvät virrat, peltoa kuinka on tääll' erä viljava kullekin suotu, maat' ihan yllin kyliin, honkia pirttejä varten. Vierisi virsi ja sen sävelet näin virkkasi vielä: Tääll' isät taistelivat vihamiestä ja vainoa vastaan, hurmeellaan tämän maan vapahaks', omaks ostivat meille, taistelivat petojen: sutten ahnaan, kontion kanssa, hautahan astipa myös syyshallojen huuruja kärsein soita he kaivoivat, ojat ympäri korpia loivat, kyntivät, kylvivät maan "Jumalaltaan kasvua toivoin", uskoen siunaukseen käden työn sekä uutteran mielen, vaikk olikin petäjää tahi olkea leipänä joskus, raunio vaan tupa maan vihamiehien vainojen alla.

Laulu ja laulaja vaan näin jatkoi sointua tuota: Suomi on armain maa, isänmaamme ja siksipä Suomi saakohon lapsiltaan sydämet sekä rakkaudenkin, jolla se hallaisestaki maaperästään ihanaiset nostavi heelmät, kukkia kasvattaa sekä siittää. Kenp' olis siis kotimaataan, Suomea suojelematta rakkaudellaan? Voisiko kenkään hyljätä, heittää syntymämaata ja rantoja rakkahan, kallihin Suomen?

Suora on Suomen mies; sitä peljätä ei takatalvi, ei vihamies, ei vainojen, vastusten suruvuodet. Siksipä Suomenmaa ajan aaltojen kuohujen tullen hyrskyhyn sortua ei voi, vaikka se vaappuvi joskus. Vaivojen vaikeuteen tämä maa on tottunut aina; pälkähästään pahemmastaki pääsi ja nous joka kerta, suorana, nuorena taas ylös nostaen taivohon päätään, kun syvät sillä on juuret ja sitkeä, jäykkä sen runko.

Maa karu, pieni ja köyhäki suur', ihanainen on sille, ken sitä lempivi vaan sekä kutsua kuulevi hellää!

Laulaja lauleli näin. -- Sydämet suli, kuin kevättuuli henkäsi Suomenmaan yli, nostihe kukkia tänne. Virkosi kansa jo, nous inehmoisien toivo ja usko, ett' elonaamu jo taas oli Suomehen valkenemassa, poistuu pilvinen sää, takatalvi ja halla jo haipuu. Nous isänmaa, kevät koitti ja selkeni seesteä huomen, nuoriso valveutui, heräs vanha ja kiirehin kohta toimehen tartuttiin sekä hengen toukoja tehtiin.

Suurtapa työt' teki hän, isänmaan tuki, sankari, urho, taikuri taitava, mies ihanteen, tosityön sekä tarmon, kyntäjä, kylväjä, tien, uran uurtaja, syttäjä soihdun. Kiittävi hänt' tupasen matalan mies, haltija linnan. Nuor' sukupolvi ja hautaan horjuva, vaipuva vanha kukkia kummulleen ihanaisin tuntehin laskee, kiittävi laulajataan sekä kaipuut' itkevi hiljaa, painaen pään rukoukseen tän ajan ankean alla, uottaen auvoa taas sekä huomenishetkeä Suomen.

Minna Canth'in muistolle.

Sa annoit syvän sydämen ja poves tunteen totisen edestä heikon, horjuvan, suruunsa sortuvan.

Sa tunsit voimat inhan yön ja väkevämmän vainotyön ja valheen ansat ahtahat, ikehet katalat.

Mut luotit toden taikahan ja rakkauden voimahan, kun oikeus ne aateloi, vapaus ihannoi.

Ja aattehesi eestä sa sait omat voimas uhrata ja tuta tulta taistelon, mi johti voittohon.

Oot itse alla multien; vaan aattehesi ijäinen elää ja heelmät siittävi. -- Sua Suomi kiittävi!

Viimojen vinkuessa.

Käy voimatöiden kohu kautta maiden kuin rajun viiman viuhu, myrskysää, ja heikot vapisee, kun voimakkaiden, päämiesten miekat maassa heläjää.

Ja sekasorron turmahenki havaa, hävittää sovun, rauhan raatelee ja syvät, umpeen menneet haavat avaa ja hävityksen työlle hymyilee.

Nyt vanha valittaa ja vaikeroipi, vaan uusi uljana kohoaa, ja yli kaiken toden torvi soipi niin että avaruudet kajahtaa:

Pois valhenaamarit ja valhevaatteet, pois petos, vilppi, aseet alhaiset, pois halvan itsekkyyden inhat aatteet! Syyt tekojen ja teot ylhäiset!

Heikkoa verta.

Niin pimeä nyt ompi laaksoloissa, ett' inehmoiset heikot raukat noissa ei käydä tohdi eteenpäin, ei taa, kun salakuiluja on täynnä maa, vain harvat jalallensa pohjaa saa.

Ja jakseta ei nousta kukkuloille, korkeelle ylös valon valkamoille, joiss sädehtivä ain on aurinko, käy valonlasten leikki, karkelo, uljaana astuu aina inehmo.

Niin korkea on valon valtavuori ja jyrkkä sinne vievä polku suorin, ett tuota katsoakin kartetaan, se liian korkeaksi uskotaan ja ennen käydään kuiluun kuolemaan.

Inehmo pelkää päivää -- pimeätä, ja kupeellansa kulkee kauhu, hätä; mut on kuin ei hän siitä milloinkaan vapaaksi tyyten tahtois päästä, vaan kaipaisi kahlettansa ainiaan.

Miks murskata ei epäuskon kyytä, pois heitetä jo heikkouden syytä, ylväinä, uhkamielin, pystypäin, varmoina viimeinkin jo käydä näin kuiluista kukkuloiden valoon päin?

Kuulas, kalpee kevät yö.

Kuulas, kalpee kevät yö, taivahalla tähtivyö,

Pohjantähti, Otava, Väinämöisen miekka ja

kaikki, kaikki tähtöset, Luojan silmät valoiset

luovat katseen päälle maan. Maassa yötä nukutaan,

nukkuu vanhat, nuoremmat, valveill' on vain virkummat

ja ne, jotk' ei unta saa, joita suru ahdistaa: