Rannikon ratsastaja: Pohjoisfriisiläinen tarina

Suurten kertojain teoksia XIII.

WSOY, Porvoo, 1903.

Hans Theodor Woldsen Storm syntyi syyskuun 14 p:nä 1817 Husumin pienessä kauppakaupungissa Slesvig-Holsteinin länsirannalla. Isänsä, Kasimir nimeltään, oli lähtöisin rahvaasta, myllärin poika, käynyt lyseon sekä opiskellut yliopistossa ja oli sittemmin mennyt naimisiin erään husumilaisen patriisitytön Lucie Woldsenin kanssa. Ammatiltaan hän oli asianajaja ja sellaisena kuului pikku rantakaupungin vallassäätyyn. Vanhoillista väkeä ne ovat senaattorit ja kauppaherrat ja pormestarit ja muut säätyläiset tämmöisissä Pohjois-Saksan pikkukaupungeissa. Aivan kuin ruhtinassuvuilla on heilläkin historiansa, joka usein ulottuu moneen sukupolveen taaksepäin ja säilyttää muistot esi-isistä kallisarvoisena aarteena vastaisille jälkeläisille. Mutta toisakseen monenlaatuiset harrastukset liittävät tämän ylimystön varakkaisiin amattilaispiireihin, joista ylimystö vuorostaan saa terveellisiä aineksia. Jos kaupunki sitäpaitsi, kuten esim. Husum, on meren rannalla, on se alttiimpana uusille kosketuksille kuin Saksan sydämessä sijaitsevat maanviljelyskaupungit: ei enää olla niin erillään suuresta maailmasta: kaukaisista maista pohattain laivat tuovat uutta ja intressanttia yllin kyllin, moni henkinen nautinto ja pyrintö saa alituista virikettä ja yleisen varallisuuden vallitessa kehkeytyy sangen vilkas elämä. Täällä on oma viehätyksensä luonnollakin, tuolla salaperäisellä "marskilla", merenjättömaalla erikoisine ilmakehineen, joka tosin turistiin vaikuttaa yksitoikkoisesti ja alakuloisesti, mutta johon ehdottomasti viehättyy paikkakunnalle asukkaaksi asettunut vieraskin; ei hän sitä enää heitä eikä se häntä enää päästä.

Näissä oloissa kasvoi Theodor Storm ja oppi rakastamaan ympäristöään. Hän sai oivallisen kasvatuksen. Sittemmin hän, niinkuin isänsäkin, antautui lakimiehen uralle asettuen kotikaupunkiinsa asianajajaksi. Virkansa ei painanut hänen mieltänsä kovin raskaasti. Hänelle, joka jo poikana oli noussut runoratsun selkään, oli pääasiana saada tutustua ihmisiin ja maailmaan. V. 1847 hän perusti oman onnekkaan kodin kauniin ja viisaan Konstance Esmarchin kanssa. Mutta jo 3 vuotta myöhemmin kohtasi tätä kotia kova kolahdus: tanskalais-holsteinilaisen sodan päätyttyä, jolloin Slesvig joutui Tanskan vallan alaiseksi, menetti Storm virkansa. Hän läksi pois Husumista ja löysi 1853 turvapaikan Potsdamissa. Viihtyä hän ei tosin voinut mesissä suurkaupungin oloissa. Mutta ne herätykset, jotka hän runoilijana sai tämän kolmivuotisen, usein matkoilla keskeytetyn oleskelunsa kuluessa, vaikuttivat ratkaisevasti hänen olentoonsa. Sitä todistavat lähinnä seuraavien vuosien runotuotteet, jotka osottavat kadehdittavaa kehitystä vaatimattomista alkeista varmaan taiteellisuuten asti. Huolista vapaan elämän ja oman sisäisen rauhan vuoksi tämä kehitys saattoi tapahtua häiriytymättä. Ainoa surun sävel, joka silloin tällöin värähtää kuuluville hänen senaikuisissa luomissaan, on kaiho tuonne pohjoiseen maahansa, ikävä ruskeanpunertavia kankaita, aaveellisia rämeitä, meren raivoisaa kohinaa ja aaltojen huuhtomia rantatokeita. Vihdoin kun Slesvig-Holstein oli yhdistetty Preussiin (1864) pääsi Storm palaamaan Husumiin. Ilo yhtäältä, suru toisaalta. Rakastettu puolisonsa vaipui hautaan vuosi tämän jälkeen. Sekavat valtiolliset olot, jotka Preussiin yhdistämisen jälkeen vallitsivat Stormin kotimaassa, vaativat tiukemmin kuin koskaan ennen häneltä työtä ja tointa, mikä auttoi häntä kantamaan kovaa onneansa. Mutta kaipauksen sävel tuntuu vielä kauan seuraavien vuosien runoissa ja novelleissa. Surun hälvennyttyä solmi hän uuden avioliiton, jossa hän sai takaisin täysin määrin elämän onnen. V. 1880 hän luopui virastaan ja vetäytyi rauhaan pienelle maatilalleen, jonka hän Hademarsehenin seudulla Holsteinissa oli ostanut. Täällä hän heinäkuun 4 p:nä 1888 ummisti silmänsä ikuiseen uneen, ei täyttä vuotta sen jälkeen, kun hänen 70:ttä syntymäpäiväänsä oli juhlittu yleisellä osanotolla ja sydämellisillä kunnianosoituksilla.

Stormin ensimäiset julkaisut olivat hienoja lyyrillisiä runoja, ja lyriikka on pysynyt hänen uskollisena kumppaninaan läpi koko hänen elämänsä ja kasvanut hänen kanssaan. Runojen lukumäärä on jäänyt kuitenkin verrattain vähäiseksi eikä hän hallitse kaikkia lyriikan lajeja. Niissä hän on etupäässä erootikko, tunnelmamaalari joukossa on myöskin muutamia ytimekkäitä isänmaallisia lauluja -- mutta se, mitä hän runon muodossa on sepittänyt, on kaikki kaunista ja puhdasta ja on hankkinut hänelle sijan Saksan paraitten lyyrikkojen rinnalla. Koko hänen personallisuutensa tulee näkyviin vasta toisella runouden alalla nim. novellistiikassa. Mutta Stormin novellia taas ei voi ajatella ilman hänen lyyrillisiä taipumuksiaan. Ei niin, että olisi kysymys jonkunmoisesta proosan ja värssyjen sekoittamisesta, vaan kertojan kuvauksiin maalaa samalla lyyrikko hienolla siveltimellään värivivahduksia, jotka yhdellä vetäisyllä loihtivat esiin vastaavan tunnelman aivan kuin paras lyyrillinen runo, niin että aatteen varmasti kehittyessä siihen kutoutuu perin runollisia vertauksia, jotka syventävät situatsionin ja muodostuvat suuripiirteisiksi paralleleiksi luonnon ja henkimaailman, yksityiskohtalon ja yleiselämän välillä. Mutta kertoja ja lyyrikko ovat vain yksi.

Stormin maailma ei ole aivan laaja, se on pääasiassa hänen kotikulmansa, sen maaperä, sen ihmiset, sen historia. Joku tälle maaperälle vieras taikka muuten merkillinen siemen lankeaa siihen ja kasvaa. Syntyy joku konflikti, joka päättyy voittoon taikka häviöön. Tämä on Stormin novelli, se on siis todellista novellitaidetta. -- Se ei kuitenkaan heti alussa ollut konfliktinovelli. Hänen ensimäisessä laajemmassa teoksessaan ("Immensee" 1849), jolla tekijä saavutti suuren maineen, ihaillaan vain kauniita lyyrillisiä kohtauksia. Siinä, samoin kuin tekijän jo sitä ennen valmistuneissa pienissä maalauksissa perheensä menneisyydestä, humoristisissa saduissa y.m. vielä puuttuu ihmisiltä selväpiirteiset kasvot ja toiminnalta varma kehitys. Se syvä resignatsioni, johon "Immensee" novelli päättyy, jää toistaiseksi runoilijan ainoaksi turvaksi. On hauska seurata, miten romantikosta, verraten nopeasti ja itsetietoisesti kehittyy realisti, miten hänen novelliensa ihmiset saavat selvemmät haahmopiirteet, lihaa ja luuta ja syvemmät tunteet, miten ne yhä enemmän nousevat heidän omasta maaperästään. Yhä syvempiä konflikteja osaa runoilija valita. "Ei kuolema ole ainoa ihmisten tahdon pakko", antaa hän lausua eräässä novellissaan. Tavanmukaisuus ja vapaus, luonnon pakko, mahtavat intohimot taikka heikkoudet ja siveellinen tahto, vanhempien ja lapsien väliset suhteet, perinnöllisyys (Ibsenin edeltäjänä) -- siinä ristiriitoja, ja aiheita, joille hän antaa loistavia, perin taiteellisia muodosteluja. 1870 luvun vaiheilta alkaen julkaistut novellit käsittelevät melkein yksinomaan traagillisia konfliktejä. Ne ovat kauttaaltaan aivan omituisen kauniita tuotteita juuri siitä syystä, että ne ovat niin yksinkertaisen todellisia. Lukija tuntee että hän itse joskus jollakin tavalla on elänyt näitä kohtaloita, hän uskoo että niin on pitänyt tapahtua, vaikka loppu tuntuisikin perin julmalta ja armottomalta. -- Lisäksi on Storm kirjoittanut muutamia historiallisia novelleja, joiden joukossa on tuo paljon ihailtu "Aquis submersus". Joku vanha käsikirjoitus, joku kroniikka on asian muka kertonut runoilijalle. Me näemme kuitenkin hänen syvälle tunkevan silmänsä, mutta se ei ole haitaksi itse menneen ajan taustalle, sen henkisille virtauksille ja ihmisille, se vaan täydentää kuvan, antaa henkilöille lihan ja hengen ja kohottaa heidät kohtaloonsa nähden samalla heidän aikansa yli. Kansan saduilla, taikauskolla, vanhoilla tavoilla, haaveellisuudella on suuri merkitys näissä novelleissa -- tämä on muuan puoli Stormin runoilijaluonteen viimeisessä kehityksessä. Tämä puoli tulee näkyviin voimakkaimmin ja kehittyneimpänä hänen viimeisessä teoksessaan, "Rannikon ratsastajassa", joka nyt tässä esiintyy suomalaisessa asussa. Sen sankari, Hauke Haien, on Friislandin kansan tyyppi, koko sen erikoisuus. Tässä ihmiskohtalossa runoilija antaa kuvauksen miehekkään, turpeeseensa kiintyneen friissiläisa-kansan alituisista ponnisteluista ja taisteluista meren tulvia vastaan, sen voitoista ja häviöistä tässä loppumattomassa kuolonkamppauksessa. Ja semmoisenaan tällä teoksella huolimatta kaikista muodollisista muistutuksista on kantavuutta, sillä on tragiikkaakin, semmoisenaan se on merkkiteos saksalaisessa kirjallisuudessa.

Gustav Schmidt.

I.

Sen, mitä nyt aijon kertoa, sain tietooni jo hyvinkin puoli vuosisataa takaperin, oleskellessani isomummoni, vanhan senaattorinrouvan Feddersenin luona ja hänen nojatuolinsa vieressä istuen lukiessani muuatta sinisiin pahvikansiin sidottua aikakauslehteä -- en enää muista oliko se "Leipziger" vai "Pappes Hamburger Lesefrüchten". Olen vieläkin tuntevinani kuinka tuon kahdeksankymmenvuotiaan käsi hyväillen silitti lapsenlapsenlapsena päätä. Hän itse ja silloinen aika ovat jo haudassa ja turhaan olen sittemmin kuulustanut tuota aikakauslehteäkään. En siis kykene tosiasioita vääristelemään, yhtä vähän kuin kykenen niitä puolustamaankaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi epäillä kertomukseni todenmukaisuutta. Voin ainoastaan vakuuttaa, että aina tuosta ajasta lähtien eivät nuo asiat ole milloinkaan mielestäni haihtuneet.