Suomalaisen teatterin historia 1 Teatterin esihistoria ja perustaminen

Tekijältä. I. Ennen vuotta 1869. II. Kirjalliset edellytykset. III. Emilie ja Kaarlo Bergbom. IV. "Lea" ja Suomalainen seura. V. Kaarlo Bergbom ulkomailla vuonna 1871. VI. Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.

Tekijältä.

Kun Kaarlo ja Emilie Bergbom keväällä 1905 erosivat Kansallisteatterin johdosta, ilmoitettiin jäähyväisjuhlassa, että näyttelijäin ja teatterin ystäväin kesken oli koottu 2000 markkaa Suomalaisen Teatterin -- kunniavieraiden elämäntyön -- historian aikaansaamista varten. Sittemmin annettiin nämä rahat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle pyynnöllä, että Seura ottaisi asian ajettavakseen. Täysin oivaltaen yrityksen kansallisen merkityksen Seura suostuikin siihen ja ryhtyi viipymättä keräämään aineksia teokseen. Ennen pitkää oli niitä kokoontunut niin runsaasti, että tehtävän suoritus alkoi näyttää mahdolliselta, ja silloin Seura uskoi sen allekirjoittaneelle.

Näiden toimien tuloksena tarjotaan täten yleisölle ensimäinen osa Suomalaisen Teatterin historiaa, jossa on esitetty teatterin esihistoria ja perustaminen. Luonnollista on, että lukija samalla toivoo saavansa tietää minkalaatuiseksi ja -laajuiseksi teos kokonaisuudessaan on suunniteltu. Siitä on kumminkin tätä nykyä mahdoton antaa täsmällisempiä tietoja kuin seuraavat. Teatterin historia v:sta 1872 v:een 1905 jakautuu kerrottavien harrastusten ja vaiheiden laatuun nähden kahteen jaksoon, joista toinen käsittää teatterin alkuajan ja Suomalaisen oopperan toimen s.o. tapahtumat 1870-luvun loppuun ja toinen 1880- ja 1890-luvut ja uuden vuosisadan ensi vuodet. Tämän mukaan on toisen ja kolmannen osan sisällys ikäänkuin itsestään määrätty. Vaikeampi on jotakin varmaa sanoa näiden osien laajuudesta. Kumminkin on tekijä arvioinut, että jos toinen osa ei tule niin laajaksi kuin ensimäinen, niin paisunee sitä vastoin kolmas osa kahta vertaa suuremmaksi. On kyllä eri syistä luonnollista, että esitys on supistettava mitä lähemmäs omaa aikaa tullaan, mutta kolmannessa osassa on niin pitkä aika kuvattavana, että se lyhyestikin kerrottuna vaatii paljo tilaa.

Varsinaista historiaa seurannee vihdoin neljäntenä ja viimeisenä osana järjestelmällinen selonteko ohjelmistosta, luettelo näyttelijöistä lyhyine elämakerrallisine tietoineen ynnä koko teoksen aineisto, joka tekee sen käyttämisen mukavaksi. Näin suunniteltuna kasvaa teos ehkä laajemmaksi kuin moni on ajatellut, mutta toiselta puolen on huomattava, että teatterin toimi esiytyäkseen oikeassa valossaan vaatii jotenkin seikkaperäistä kertomusta. Ainoastaan siten on tuleva selville, minkä tärkeän "lehden" Suomalainen teatteri muodostaa maamme sivistyshistoriansa. Kuinka pian nämä jälkimäiset osat valmistuvat, jääköön tarkemmin määräämättä. Tekijä on kyllä koettava mahdollisuuden mukaan jouduttaa työtä, mutta jos varsinkin kolmas osa tulisi kauemmin viipymään, niin ei vahinko liene kovin suuri, koska teoksen edellisiä osia voi varsin hyvin lukea ilman että jatko on kohta käsillä.

Tekijä katsoo mieluiseksi velvollisuudekseen jo tässä Seuran ja omasta puolestaan kiitollisuudella mainita ne arvoisat henkilöt, jotka kirjeiden ynnä muiden asiakirjojen lähettämisellä hyväntahtoisesti ovat edistäneet tätä kirjallista hanketta:

rouva Augusta af Heurlinin kautta on saatu Kaarlo ja Emilie Bergbomin jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;

lehtori A. Almberg ja maisteri E. Nervander, jotka kumpikin aikoinaan ovat keränneet aineksia Suomalaisen teatterin historiaa varten, ovat antaneet kokoelmansa tarkoitukseen käytettäväksi, jota paitse jälkimäinen on lähettänyt paljon kirjeitä sekä yksityisiä muistoonpanoja ja tietoja;

rouva E. Wahlströmin kautta on saatu asessori F. Wahlström vainajan teatteria koskevat jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;

ja vihdoin on protokollasihteeri Sanfrid Aejmelaeus antanut joukon hänen hallussaan olleita ainetta koskevia asiapapereita;

Edelleen ovat rouvat Hedvig Charlotte Winterhjelm, Ida Basilier-Magelsen ja Emmy Florell, neiti Betty Elfving, valtionarkeoloogi J.B. Aspelin, valtioneuvos M.A. Bergh, teatterinjohtaja Jalmari Finne ja kauppias W. Parmanen Kristiinan kaupungista lähettäneet kirjekokoelmia taikka yksityisiä kirjeitä.

Täydellisyyden vuoksi mainittakoon lopuksi, että näin kerääntyneiden ainesten ohella lähteinä on käytetty ja käytetään sanomakirjallisuutta, teatterin arkistoa ja kirjastoa sekä myöskin tekijän omia muistoonpanoja ja kirjekokoelmia.

Koska epäilemättä vielä monen yksityisen säilyssä on kirjeitä ynnä muita teatterin toimintaa ja sen palveluksessa olleiden taiteilijain elämää valaisevia muistoonpanoja, pyydetään nöyrimmästi, että kukin puolestaan antaisi vähäpätöisiltäkin näyttävät ainekset tekijän käytettäväksi. Muistettakoon, että suurikin kokonaisuus syntyy pelkistä pikku tiedoista.

Rauhalahdella, elokuussa 1906.

Eliel Aspelin-Haapkylä.

I.

Ennen vuotta 1869.

Jos kerrottavana olisi näytelmätaiteen historia Suomessa täydessä laajuudessaan, olisi pitkä taival edessämme. Silloin olisi ehkä aloittaminen kansanrunoudestamme, jolta, niinkuin hää- ja karhunpeijaisrunot osottavat, ei puutu draamallisia alkuaineksia, taikka ainakin 1600-luvun päämäärältään opettavaisista koulunäytelmistä, joiden joukossa ihmeeksi nähtiin joku suomenkielinenkin[1] ja joita 1700-luvun loppupuolella seurasivat kiertelevien ruotsalaisten näyttelijäjoukkojen parhaasta päästä katsojain huvitusta tarkoittavat näytännöt. Edelleen tulisi silloin 1800-luvulta tehdä selkoa ei ainoastaan ulkomaalaisten, niin ruotsalaisten kuin saksalaistenkin, teatteri- ja oopperaseurojen vierailuista eri kaupungeissa, vaan myöskin vuosisadan keskivaiheilta alkaen eri paikkakunnilla ilmaantuvista, hajanaisista mutta lukuisista ruotsalaisista ja suomalaisista seuranäytännöistä sekä yrityksistä aikaansaada pysyviäkin yhdistyksiä ja laitoksia näyttämötaidetta varten. Koska kumminkin esityksemme tarkoittaa yksinomaan ensimäistä varsinaista suomalaista teatteria, sitä nimittäin joka nyt on kansallisteatterimme, on se tämän aineen mukaan rajoitettava.

Vuonna 1827 Helsinki sai ensimäisen teatteritalonsa sijoitettuna siihen osaan nykyistä esplanaadia, joka ulottuu Mikaelinkadulta "Uuteen teatteriin". Tässä vaatimattomassa puurakennuksessa, joka myöhemmin, muutettuna Arkadiahuvilan alueelle Espoon tullin ulkopuolella, "Arkadiateatterina" oli tuleva suomalaisen näyttämön ensimäiseksi kodiksi, esittivät ruotsalaiset ja saksalaiset näyttelijäseurat milloin näytelmiä milloin oopperoita. Toistakymmentä vuotta kului ennenkuin uskallettiin julkilausuakaan ajatus kotimaisen teatteriseuran perustamisesta. Se tapahtui 1844, ja aatteen rohkea esittäjä oli A(gathon) M(eurman), joka silloin 18-vuotiaana ensi kerran esiintyi julkisuudessa.[2] Kotimainen teatteri, hän arveli, tekisi meidät riippumattomiksi ruotsalaisista, tukkisi ainakin yhden kultasuonen, josta rahaa vuotaa ulkomaille, ja saisi luultavasti suomalaisetkin kirjailijat sepittämään alkuperäisiä näytelmiä. Näin puhuessaan nuori lähettäjä kuitenkin käytti niin epämääräistä lausetapaa, että lehden toimittaja, Z. Topelius, syystä huomautti ettei tietänyt, tarkoittiko hän ruotsinkielistä vai "täysin kansallista, suomenkielistä teatteria". Jälkimäinen, hän lisäsi omasta puolestaan, haamoittaa sumuisessa etäisyydessä, mutta edellinen on mahdollinen.

Samana vuonna kun Meurman ensikerran otti puheeksi kotimaisen teatterin tarpeellisuuden maassamme, Snellman korotti äänensä Saima lehdessään herättääkseen kansalaisiaan itsetietoisuuteen ja kaikinpuoliseen, omaperäiseen harrastukseen. Suomalaisesta teatterista hän kyllä ei kirjoittanut, mutta välillisesti hän kuitenkin vaikutti siihen että ajatus kansallisesta näyttämöstäkin yhä useammin julkilausuttiin. Varsinkin näyttää se olleen vireillä Pietari Hannikaisessa, joka Saima esikuvanaan perusti Kanava lehden Viipurissa 1845. Siinä hän jo ensi vuoden helmi- ja maaliskuulla julkaisi alkuperäisen, kaksinäytöksisen ilveilyksen "Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään" (erikseen painettuna 1847) ja seuraavana vuonna (1846) viisinäytöksisen komedian "Antonius Putronius", mukailemalla tehty suomennos Holbergin alkuteoksesta "Erasmus Montanus". Paitse näitä kappaleita, jotka, niinkuin alempana saamme nähdä, ovat tulleet näyttämöllä esitetyiksi, tavataan Kanavassa muitakin näytelmiä sekä siellä täällä hajanaisia lauselmia, jotka ilmaisevat kuinka Hannikainen kaipasi suomenkielistä näyttämöä. Siten hän joulukuulla 1846, kertoessaan että Viipurissa par'aikaa ruotsalainen teatteriseura näytteli ylipäätään huonolla menestyksellä, huomauttaa, että "se onkin luonnollista, sillä kaupungin asukkaat ovat enimmäkseen suomalaisia, osalta myös venäläisiä ja saksalaisia; ruotsia osaavat vain virkamiehet ja käsityöläiset." Mainittuaan että saksalaiset teatterijoukot ovat olleet milt'ei suositummat kuin ruotsalaiset, hän lisää: "Suomalaisen teatterin luulisimme täällä edullisemmaksi -- mutta mistäpä se tuli!" -- Kanavan kolmannessa ja viimeisessä vuosikerrassa -- vuoden 1847 lopulla se lakkautettiin niinkuin Saima edellisenä vuonna -- kohtaamme todistuksen, että Hannikainen ei ollut aivan yksin ikävöidessään suomalaista teatteria. Hänen hyvä ystävänsä majuri J.F. Lagervall, "Ruunulinnan" tekijä, julkaisi näet siinä[3] kirjoituksen "Suomalaisesta Kuvaistosta", jossa hän lämpimästi puolustaa suomenkielisen "kuvaiston" (teatterin) perustamista. "Mikä siihen olisi esteenä?" kysyy hän. Onhan kielemme kaunista ja sulavaa. Esteet tulevat "penseyvestämme ja typeryyvestämme", päättää hän itse. Me emme muka tahdo tulla osallisiksi niistä sadoistatuhansista ruplista, jotka muukalaiset kuljeksivine teatterijoukkoineen vievät, mennen "matkaansa kuin kissa saaliineen ja nauravat meijän yksinkertaisuuvellemme, että mikä heillä on huonointa se on meille ylen hyvä". -- Tarvittaisiin vaan miestä, joka kykenisi johtamaan ja valitsemaan seurueeseen kelvollisia jäseniä. Vastuksia kyllä olisi -- sen Lagervallkin myöntää -- "vaan hän kuitenkin viimein vuiskan [voiton] veisi". Eräässä kirjeessä Lönnrotille (1 p:ltä maalisk.) Lagervall vähän ennen oli puhunut samasta asiasta ja silloin innostunein, liikuttavin sanoin, jotka nostavat tämän nykyään melkein unohtuneen miehen korkealle jokapäiväisyyden yli. Ensin esitettyään luulonsa, että "Ruunulinna" ja vielä paremmin hänen myöhemmät draamatekeleensä sopisivat näyttämölle, hän jatkaa:

"Naurat! minulla on tosi. Lienetkö nauranut, koska minä avasin solmun näyttäen että suomeksikin voipi kuvauksia kirjoittaa. Ja ennen kymmentä vuotta meillä pitää niitä löytyä sata. Haneeni [Hannikainen] ja minä voimme toimittaa puolet niistä. Nauraisit jos joku varustaisi suomalaisen kuvaiston, vaan ilosta nauraisit kun näkisit miten hän hapsisi rahoja sääveliinsä [kukkaroonsa], joita nyt muukalaiset kokoilevat ja menevät häntä suorana kuin kissat saaliineen. Kuin moni löytäisikään siinä toimialansa, ja rahat jäisi kotiin. Minä tuota miestä tahtoisin palvella palkatta, kirjoittaa, kiljua ja sotia hänen puolestaan. Vuosikymmenistä tätä ennen en uskaltanut sinullenkaan tätä toivoa ilmoittaa. Nyt on jo ilmoituksen aika ja siitä näen, että täyttymyksen aika ei mahda olla loittona." --