Aasian erämaissa: Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa

1. Pekingiin. 2. Kirgiisien aron yli. 3. Pamirin poikki. 4. Jakin selässä Mus-tag-ataa ylös. 5. Vesillä pähkinänkuoressa. 6. Aavikolle lähtö. 7. Kuolonhiljaisuuden koti. 8. Vedetönnä. 9. Vettä. 10. Kaksi viikkoa lehtimajassa. 11. Viimeiset kameelit. 12. Vaarallisia kulkupaikkoja. 13. Muuan haudattu kaupunki. 14. Kuoleva joki. 15. Villin kameelin kotimaan poikki. 16. Lopultakin Tarimin rannalla. 17. Kuinka minä hankin Islamille hyvitystä. 18. Muuan kanoottimatka Lop-vesillä. 19. Muuan tyly herra. 20. Muuan jälkilasku. 21. Karkaus ja käräjät. 22. Poikki villiaasin ja villijakin maiden. 23. Tapaamme taas ihmisiä. 24. Tanguuttilais-rosvoja. 25. Määrän päässä. 26. Kotoisille rannoille.

1.

PEKINGIIN.

Elokuun loppupäivinä 1893 istuin junassa, joka kulkea jyryytti Pietarista itään päin. Vaunun ikkunain ohi vilahteli rajattomia aroja, parrakkaita talonpoikia, joilla oli päässä karvareuhkat ja yllä sarkakauhtanat, valkosia kirkkoja, joissa jokaisessa oli vihreä lyökkikupooli, kyliä ja tuulimyllyjä. Lakkaamatta, päiväkausia vieri sama taulu matkustajan silmäin ohi.

Kun oli päästy tuolle puolelle Moskovan, väheni ahdinko vaunuissa. Itsekukin sijoittui nurkkaansa niin mukavasti kuin taisi, pantiin tupakaksi ja alettiin pakinoida. "Minne matka?" kyseltiin toisiltaan. Useimmat aikoivat lähiseudun kaupunkeihin. Tuli sitten minunkin vuoroni.

"Entä minnekkä teillä on matka?" kysyi muuan matkatoveri vastapäiseltä sohvalta.

"Pekingiin".

Kysyjä ei nähtävästi ollut kuullut sitä nimeä koskaan ennen.

"Pekingiin? Enpä ole kuullut sen nimistä asemaa. On kai jossain toisessa kuvernementissa".

Pari muuta matkustajaa, jotka kuulivat vastauksen, hymähtivät. Nähtävästi he pitivät sitä hyvänäkin pilana.

Mutta, lukijani, ei se pilaa ollut, vaan täyttä totta. Minä todellakin olin menossa Kiinan pääkaupunkiin, sinne Keltaisen meren rannalle, hyvinkin tuhannen ruotsin peninkulman päähän niiltä seuduilta, missä nyt kulimme.

Olin tehnyt rohkean suunnitelman matkustaa halki koko Aasian, pitkin pituuttaan, Kaspianmereltä Tyynelle valtamerelle saakka.

Peking oli oleva tämän matkan loppupäänä, vaikkei varsinaisena määränä. Oikea matkani määrä oli se mahtava ylänkö, joka kohoo tämän maanosan keskustassa, jota kannattavat ja ristiin rastiin halkovat maailman korkeimmat vuoriselänteet ja jonka harjalla leviää avaroita aroja ja hiekka-aavikoita. Monet osat tätä Ylä-Aasiaa ovat vielä hyvin vähän tunnettuja tai aivan tuntemattomia. Näitä seutuja oli tarkoitukseni tutkia, uusilla löydöillä rikastuttaakseni tietoja maapallomme pinnasta.

Ei siis ollut tarkoitukseni matkustaa kuin sananlennättäjä, mahdollisimman suoraan, mahdollisimman lyhyessä ajassa. Päinvastoin, aijoin kulkea ristiin rastiin, tehdä lukemattomia mutkia, kiipeillä vuorien yli, vaeltaa tasankojen halki, milloin vesirikkaita, hedelmällisiä seutuja, milloin vedettömiä aroja ja aavikoita.

Monta eri kulkuneuvoa olin tällä retkelläni käyttävä. Kameelilla oli minun ratsastettava hiekka-aavikoiden halki, hevosella yli Pamirin ja Tibetin ylätasankojen, röhkijähärällä pitkin Mus-tag-atan jäätöyräitä, etuhevosten ja -kameelien vetämänä oli samottava yli arojen, kanootilla melottava Lop-järvien kaislametsien läpi ja vihdoin kantotuolissa suoritettava viimeinen osa pitkästä matkastani. Monenmoisiin seikkailuihin ja vaaroihin olin varmaankin joutuva, olin tuleva tekemisiin moniin kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten kanssa, olin näkevä villin kameelin vapaana harhailevan Kerijan aroilla ja löytävä kaupunkien jäännöksiä, joissa on kerran ollut hyvätaitoinen asutus, mutta jotka ehkä jo vuosituhansia sitten ovat hautautuneet aavikkomeren hiekkavyöryihin; ja vasta kolme ja puolivuotisen retkeilyn suoritettua olin näkevä isänmaani.

Aasia ei minulle muutoin ollut tuntematon maa. Olin jo kahdella edellisellä matkallani tutkinut melkoisia osia sen läntisestä puoliskosta, käynyt Isfahanissa ja Bagdadissa, noissa itämaisten satujen kuuluisissa kaupungeissa, kavunnut korkean Demavendin, persialaisten pyhän vuoren yli, taivallettuani Venäjän Länsi-Turkestanin keitaiden ja arojen yli yllättänyt sen pääkaupungin Tashkentin, ja lopuksi olin pitkin äärettömän jyrkkää vuoren solaa, joka täältä johtaa Ylä-Aasiaan, kohonnut Kiinan Itä-Turkestanin läntisimpään kaupunkiin, Kashgariin.

Täältä olin nähnyt laidattoman aron, joka ulottui itään päin aavikon rajaan asti, ja tänne häämöittivät etelästä valtavat vuorijättiläiset, jotka, päälaellaan ikuinen lumi ja hartioilla ja kylillä teräs kirkas jääpantsari, vartioivat salaperäisen Tibetin portteja.

Mutta tässä, aivan Ylä-Aasian kynnyksellä, minä olin kääntynyt takaisin saatuani niin sanoakseni vain kurkistaa sisälle minulle tuntemattoman maailman ovesta, joka siinä avautui.

Kolmen vuoden kuluttua oli minulla nyt kuitenkin oleva tilaisuus ryhtyä tutkimuksiani jatkamaan aivan samasta kohti, missä ne olin lopettanut; ja niinpä mainittuina lokakuun päivinä istuin junassa, joka kiidätti minua hyvää kyytiä itään Orenburgia kohti.

2.

KIRGIISIEN ARON YLI.

Orenburgissa ollessa on jo toinen jalka Aasiassa. Kirgiisejä ja tataareja vilisee kadut kirjavanaan ja tataareilla on siellä oma kaupunginosansakin, missä aasialaisia tavaroita kaupitellaan. Useita kertoja viikossa saapuu sinne Länsi-Turkestanista suuria karavaaneja tavaroineen, jotka siellä vaihdetaan eurooppalaisiin. Eikä kaupunki olekkaan kaukana molempien maanosien rajalta.

Täällä astuin junasta, joka jatkoi matkaa itään päin Uralinvuorten yli, kun minun taas oli mentävä etelään päin aron poikki. Siellä ei ole rautatietä, ja matkustajan, jos ei tahdo ratsastaa hevosella tai kameelilla, täytyy käyttää aron tavallisia ajoneuvoja: tarantassia, nelipyöräisiä, linjaalittomia vaunuja, joita vetää kolme hevosta tai kameelia.

Pietarista Orenburgiin on 225 peninkulmaa, Orenburgista Tashkentiin 206 peninkulmaa, joten minun oli nyt ajettava vaunuilla melkein yhtä pitkältä kuin neljän vuorokauden rautatiematkallani -- kaksisataa peninkulmaa tarantassilla, marraskuussa, kivikovaa, liottunutta tai lumista tietä, aro- ja erämaaseutujen poikki! Puistatti minua hieman tuo ajomatka, joka on yhtä pitkä kuin Tukholmasta Roomaan. Mutta tunsin jo ennestään rautatiematkankin Samarkandiin ja halusin sen vuoksi käyttää tilaisuutta nähdäkseni äärettömän Kirgiisien aron ja kirgiisiläisen Kara-kum-aavikon ("Mustan hiekan").

Ken tahtoo, voi ajaa postilaitoksen vaunuissa, mutta sitten saakin muuttaa ajoneuvoja joka asemalla, ja kun asemia on koko 96, saattaa käsittää, kuinka paljon vaivaa ja ajanhukkaa uudestaan pakkaamisesta on. Mieluummin sen vuoksi matkalle lähtiessä ostaa oman tarantassin, järjestää siihen kerran kaikkiaan matkakapineensa, panee pohjalle heiniä, huopapeitteitä ja mattoja, laittaa sen patjoilla ja turkeilla niin mukavaksi ja pehmeäksi kuin suinkin -- tarantassissa ei näet ole istuinta eikä linjaaleja -- ja sitten ei tarvitse muuta kuin asemilla hevoset muuttaa.

Ennen lähtöä täytyy hankkia joukko tarpeellisia tavaroita, etenkin ruokavaroja, sillä asemilla useimmittain ei ole mitään syötävää saatavissa. Edelleen täytyy olla varana köyttä, purjelankaa, nauloja, muttereja ja muuta semmoista, joilla pahimmat ajoneuvoja kohdanneet vahingot on korjattava, sekä vaunun voidetta, sillä joka kolmannella asemalla pitää pyörän akselit voitaa, jotteivät kuumentuisi. Orenburgista lähdettyään matkustaja sanalla sanoen jättää kaiken sivistyksen taaksensa, painautuu sitten yhä jylhempiin seutuihin ja on viimein kokonaan oman onnensa nojassa.

Orenburgissa minä ostin aivan uuden tarantassin, suuren ja lujatekoisen, pyörissä paksut rautakiskot, 75 ruplalla. Myödessäni sen sittemmin Margelanissa sain siitä vielä 50 ruplaa. Helposti mahduin siihen matkakaluineni (noin 300 kg) ja siinä oli minun nyt 19 vuorokautta yhtämittaa oleiltava.

Marraskuun 14 p. riehui Orenburgissa talven ensimäinen buraani (lumimyrsky). Kun kaikki oli kuitenkin järjestyksessä, en tahtonut lykätä lähtöä tuonnemmaksi. Matka-arkut ja ampumatarvelaatikot ommeltiin niinimattoihin ja nuorittiin lujilla köysillä kiinni tarantassin taakse ja kuskilaudan etupuolelle, kun taas kapsäkit, joita usein tarvitsi avata, valokuvauskoneet ja ruokatavaralaatikot ynnä matot, patjat ja turkit pakattiin vaunuun sisälle, pyörän akselit pantiin hyvään voiteesen, ja ensimäinen troikka valjastettiin. Vasta hämärän tullen oli kaikki kunnossa.

Raskaat vaunut vierivät talon portista ulos, ja kulkusten kilinä kaikui iloisesti Orenburgin kaduilla. Ennenkuin pimeä meidät yllätti, olimme jo asumattomilla seuduilla. Myrsky ulvoi ja vinkui kuomin ympärillä ja tuprutti sankkoja lumipilviä vastaamme. Vähitellen tuuli kuitenkin taukosi ja tähdet valasivat kaikkialla maata peittävää ohutta lumivaippaa.

Uraljoen, Kaspianmeren, Araljärven, Sir-darjan ja Irtyshjoen välillä avautuu valtava, tasainen Kirgiisien aro. Tällä arolla asuu harvassa kirgiisien paimentolaiskansaa ja hyvin harvat kasvi- ja eläinlajitkaan siellä viihtyvät. Sudet, ketut, antiloopit, jänikset y.m. harhailevat ympäriinsä laidattomissa erämaissa ja okaiset arokasvit kamppailevat tylyä luontoa vastaan. Missä maaperä on kostea, rehoittaa kamishiruoko läpipääsemättöminä viidakkoina ja kuivimmillakin hiekka-aavikoilla kasvaa saksaoli takkuisina pehkoina, jotka monesti ovat parin metrin korkuisia. Sen luukovia, tavattoman pitkiä juuria kirgiisit käyttävät polttoaineenaan, jonka vuoksi niitä syksyllä kerätään talojen tarpeeksi. Jokaisessa äidissä (telttakylässä) tietää varmasti tapaavansa näistä juurista tehtyjä kokonaisia pyramiideja, ja matkalla kohtaa tuon tuostakin niillä lastattuja karavaaneja.

Aron halki kulkee siellä täällä vesistöjä, jotka tähän vuoden aikaan ovat tavallisesti kuivillaan. Ne laskevat pieniin suolajärviin, joiden rannoilla lukemattomat muuttolinnut lepäävät keväällä ja syksyllä. Purojen rannoille kirgiisit laittavat aulinsa: mustia huopatelttoja, "ujta" eli "yjtä" ja kamishikatoksia. Talviasunnokseen he sitäpaitsi rakentavat mökkejä savesta tai mullasta. Kesällä he suurine karjalaumoineen siirtyvät pohjoiseen paetakseen painostavaa hellettä; siellä on laidunmaita, joita aurinko ei polta. Monella on 3,000 lammasta ja 500 hevosta ja pidetään silloin hyvin rikkaana. Talvella tässä seudussa, pohjois-_Turgajssa_, vallitsee pureva pakkanen ja tammi- ja helmikuulla pohjoismyrskyt alinomaa riehuvat. Kirgiisit silloin palaavat vanhoihin talvileireihinsä ja suojelevat lampaitaan tarhoissa ja ruokoaituuksissa.

Kirgiisit ovat puolivilliä, mutta kunnollista, tervettä ja säyseätä kansaa. He rakastavat nimittää itseään kaisakiksi, urhoolliseksi ja sotakelpoiseksi mieheksi, ovat tyytyväisiä yksinäiseen aroelämäänsä, jumaloivat vapautta, eivät siedä mitään esivaltaa ja halveksivat niitä, jotka asuvat kaupungeissa tai elävät maanviljelyksestä. Taistelu olemisesta on heille hyvin ankara. Heidän paras omaisuutensa on karja, joka varustaa heitä elatuksella ja vaatteilla; köyhästä kasvimaailmasta ja maanmullasta he saavat rakennusaineensa, ja saksaolin kauvan hehkuvat juuret suojelevat heitä talvipakkaselta.

He rakastavat hurmaantuneina aukeata aroa, missä esi-isät elivät vapaata elämäänsä; heistä se on kaunis ja vaihteleva, ja vieras siitä kuitenkin turhaan etsii esinettä, jossa voisi katsettaan lepuuttaa. Totta on että aro on suurenmoinen, samalla tavoin kuin meri, mutta äärettömän yksitoikkoinen se on. Ajoin yötä päivää huimaavaa vauhtia, mutta aina pysyi maisema samana. Aina pysyi tarantassi suuren maaympyrän keskipisteessä, jonka ranta näytti olevan saavuttamattomissa, ja tuolla kaukana oli silmä erottavinaan maan pallon muodon.