Matkamies: Runoja

Sama kaihoja kylvävä kuudan, samat tuikkivat tähdet taivaitten, sama tuttu on talvinen tienoo kuin silloin -- päivinä nuoruuden.

Samat hohtavat valkeat hanget, sama koskien pauhina kaukainen -- minä itse vain toinen kuin silloin, kuin silloin -- päivinä nuoruuden.

Unet entiset aikoja menneet, unet uljahat uskojen uljaitten, tuli sammunut, rauennut riemu, joka kultasi päiviä nuoruuden...

2. KESKIYÖN KAUPUNKI.

Kuutamoisten kaarilamppuin alla katuvieren kinos kimmeltää, tuhat tähteä on taivahalla, kaukaa kulkuspari heläjää.

Valtakatua ma verkkaan kuljen keskiöisen kotikaupungin. Tie on tuttu; hetkeks silmät suljen vaipuin mennehien muistoihin.

On kuin mykät talot tarinoisi, kuiskis huurtehiset puiston puut. Muistan niinkuin eilen ollut oisi jäitten lähdöt, tulvat, riemut muut,

tulipalot, öiset kammon hetket: liekit räiskyi, tylyt torvet soi... tappelut ja monet rauhan retket: laulu kaikui, nuoret karkeloi...

Haaveistani herään yllätykseen -- joku tuolta kaukaa vastaan käy; ja ma puhkeen outoon kysymykseen miksei keitään muita täällä näy?

Niinkuin veräjillä vainajain on ympärilläin yö ja hiljaisuus, yllä kaartuvien taivahain on tähtitulten kumma kuulakkuus.

Niinkuin ruumisarkut talot tutut talvi-illan unta uneksuu. Mieleen muistuu lapsuusaikain jutut, vainajien haamut havahtuu...

Noilla ullakoilla monin illoin kulki kuolleet valkovaatteissaan, tiedettihin: taloon teki silloin viikatteinen vieras tuloaan.

Lie jo korjannutkin kirkkotarhaan tuoni tuonne tulliportin taa kaikki vanhat. Ikkunoihin harhaa katse, mut ei vastausta saa.

Vastaantulija jo vierelleni saapuu, katsahtaa ja taakse jää. Mutta aatos iskee mieleheni: muistuttihan vanhaa ystävää!

Piiristä ol' yksi ystävitten, leikkiveikko minun lapsuutein. Vanhentunut... Johan aikaa sitten oman nuoruuteni hautaan vein!

Käännyn, katson. -- Kiiruhdanko luoksi puristamaan kättä ystäväin? Mut en mene. Tiesi minkävuoksi on kuin pelko syttyis syömessäin.

Vieraitahan oomme toisillemme, vanhat siteet kaikki katkenneet; yhteistä ei muu kuin muistojemme vielä säilynehet sirpaleet.

Hyvästi siis vanha veikko! Yössä tähdenlentona sa tuikahdit. Kuka tiesi tunsit äsken myös sä piston povessas ja pakenit...

Vanha tarina.

Sinne kauas tasangoitten taa yksinäiset aatteet yössä entää: huurteessa on metsä, valkeana maa tähdet taivahalla tuikahtaa, revontulten soihtuliekit lentää.

Kumma tenho -- mikä sitten lie? --, jonka mieleen luovat vanhat kuvat: tummaa metsänreunaa kulkee tie, joka kirkkokuusikkohon vie, loitommalla kylä -- talot, tuvat.

Kirkkotieltä kulkuspari soi, kaiku vastaa metsän sokkeloista. Hepo kiitää, kiitää minkä voi... piiska vinkuu, jalas vaikeroi. Herra siunaa hurjaa matkaa moista!

Ken on yksinäinen matkamies, minne, minne kiire kulkijalla? Odottaako kodin lämmin lies? -- Vastaa toki, mihin pitää ties! Piiskansivallus, ja hän on mäen alla.

Nyt hän pysähtyypi... kirkon luo, hevosensa sitoo portin pieleen, aukaiseepi veräjän ja suo tapulille katseen: kellot nuo, miksei soi ne? -- se ois mulle mieleen!

Halki hankien nyt kahlaa hän, löytää haudan mustan kuusen alta, kummun nietoksien peittämän. Siihen pysähtyy ja tuntuu miettivän; entistänsä näyttää tuimemmalta.

"Huurteessa on risti, mutta siihen on tulikirjaimin näin kirjoitettu: että minä, juuri minä, onneton, toisen onnettoman saatoin kuolohon. Sydämeenikin on sanat kaiverrettu..."

Kumma liekki syttyy silmiin murhaajan. "Tässä lepää... haa, ois myöskin mulla rauha, unhon uni!" Puoleen taivahan nyrkin nostaapi ja lailla hukkuvan huutaa: "Sull' on hyvä, kirotulla!"

"Sinä levon sait, ja minä helvetin -- katkerampaa tuskin ivaa toista! Tapoin sinut, sinua kun vihasin, kuuletko sa, vihasin!" -- "Vihasin", kaiku vastaa metsän sokkeloista.

Ristiin tarttuu hän ja ravistaa sitä kunnes rauta taittuu. Sitten vaipuu lumeen. Silmät umpeen saa, tyyntyy rinta, sydän nukahtaa... -- Kaikk' on hiljaa mailla kuollehitten.

Hautapaikka.

(Puolalaisen kansanlaulun mukaan.)

Älkää hautaa sinne tehkö mulle, minne kaikki vainajanne viety on! Metsäpolun laitaan itselleni aitaan kuusten alle oman kalmiston.

Sinne viekää! Silloin tiedän: kesäilloin saattaa joskus paimentyttönen, jota lemmin salaa, metsästä kun palaa tuoda kummulleni kukkasen.

Mies.

Mies kiirehestä kantapäihin asti! Ei kauppaa käy hän kanssa omantunnon, vaan täyttää käskyt kunnian ja kunnon.

Mies kiirehestä kantapäihin asti ei taivu tuimimmissa tuulispäissä, vaan suoristuu ja kasvaa myrskysäissä.

Mies kiirehestä kantapäihin asti käy horjumatta tietä korpimatkan: "Ken uupuu, uupukoon, mut minä jatkan"!

Suora sana.

Sana suora sanottu paikalleen puhe parhain on ollunna aina -- korulausehet hienoine vaiheineen ei paljoa vaa'assa paina.

Nimi oikea kullekin vuorostaan, tuli herra tai narri vastaan -- jos konna, vaikk' kiivennyt kunniaan, sano konnaksi ainoastaan!