Pikku miehiä

-- Onkohan tämä Plumfield? kysyi resuinen poika mieheltä, kun tämä avasi ison portin, jonka luo raitiovaunu oli pysähtynyt.

-- On. Kuka sinut lähetti?

-- Herra Laurence. Minulla on kirje rouvalle.

-- Hyvä on; käy sisään taloon ja anna se hänelle; kyllä hän ottaa sinut hoiviinsa, nuori mies.

Mies puhui ystävällisesti ja poika astui rohkaistuneena pihalle. Hiljaisessa kevätsateessa, joka valeli versovaa ruohoa ja silmulla olevia puita, Nat näki edessään ison, neliömäisen rakennuksen. Kuisti oli vanhanaikainen ja portaat leveät, ja talo näytti kodikkaalta, kun valo loisti sen monista ikkunoista. Tuota iloista tuiketta eivät peittäneet verhot eivätkä luukut, ja pysähtyessään hetkeksi ennen kuin kolkutti oveen Nat näki lukuisten pikku varjojen tanssivan seinillä, kuuli nuorten äänten hauskaa sorinaa ja saattoi tuskin uskoa, että hänen ikäisensä koditon nuori mies voisi päästä osalliseksi tuolla sisällä vallitsevasta lämmöstä, valosta ja kodikkuudesta.

Punaposkinen palvelustyttö avasi oven ja hymyili ottaessaan kirjeen, jonka poika sanaakaan sanomatta ojensi hänelle. Tyttö oli ilmeisesti tottunut ottamaan vastaan vieraita poikia, sillä hän osoitti eteishallin tuolia ja sanoi nyökäten:

-- Istahda tuonne kuivattelemaan siksi aikaa kun minä vien tämän rouvalle.

Nat keksi paljon hauskaa siinä odottaessaan, hän katseli uteliaasti ympärilleen, nautti näkemästään ja oli hyvillään siitä, että sai itse olla piilossa ovensuun hämärässä.

Talo kuhisi poikia, jotka viettivät sadepäivän hämärää huvitellen monin tavoin. Heitä oli kaikkialla; avoimista ovista Nat näki iloisia poikaryhmiä, isoja poikia, pieniä poikia ja keskikokoisia poikia, kaikki pitämässä hauskaa omalla tavallaan tai suorastaan mellastamassa. Kahta suurta huonetta oikealla käytettiin varmasti kouluhuoneina, koska siellä oli pulpetteja, karttoja, tauluja ja kirjoja. Takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen edessä loikoili selällään poikia juttelemassa uudesta krikettikentästä niin innokkaasti, että jalat keikkuivat ilmassa. Nurkassa istui pitkä poika harjoittelemassa huilunsoittoa, eikä ympärillä vallitseva melu näyttänyt häiritsevän häntä vähääkään. Pari kolme muuta poikaa hyppi pulpettien yli pysähtyen silloin tällöin hengähtämään ja nauramaan hullunkurisille pilakuville, joita eräs pikku veitikka piirteli liidulla tauluun talon asukkaista.

Vasemmanpuoleisessa huoneessa näkyi pitkä illallispöytä, johon oli katettu suuria maitokannuja, pinoittain tummaa ja valkoista leipää ja komeita kasoja kiiltäviä piparkakkuja. Ilmassa leijuva paahtoleivän ja paistettujen omenien tuoksu kiihotti nälkäistä vatsaa ja nenää.

Mutta itse eteishalli tarjosi kuitenkin kaikkein houkuttelevimman näyn, sillä vilkas hippaleikki oli käynnissä yläkertaan johtavien portaiden juurella. Toisella porrastasanteella leikittiin marmorikuulilla, toisella pelattiin tammea. Portailla istui pojanvesseli uppoutuneena kirjaan, hänen lähellään tuuditti pieni tyttö nukkeaan uneen, ja ympärillä mellasti kaksi koiranpentua ja kissanpoika. Keskeytymätön jono pikkupoikia liukui käsipuita alas vähät välittäen vaatteistaan tai jäsenistään.

Tämä jännittävä meno valtasi Natin niin kokonaan, että hän vähitellen hivuttautui yhä lähemmäksi nurkastaan. Muuan rasavilli liukui juuri kaidepuuta alas sellaista kyytiä, ettei saanut vauhtiaan pysähtymään vaan kolahti suoraa päätä lattiaan -- siinä olisi jo haljennut pää kuin pää, mutta tällä pojalla se oli terästynyt kovaksi kuin tykinkuula niistä iskuista, joita se oli saanut yhdentoista vuoden aikana. Mutta mistäpä Nat sen tiesi, hän unohti ujoutensa ja juoksi huolissaan pudonneen ratsastajan luo odottaen tapaavansa hänet puolikuolleena. Mutta poika vain räpäytti silmiään muutaman kerran, jäi loikomaan paikoilleen ja katseli yllättyneenä outoja kasvoja.

-- Hei!

-- Hei, hei! vastasi Nat tietämättä mitä muutakaan sanoisi.

-- Oletko sinä uusi? kysyi poika yhä lattialla loikoen.

-- En minä vielä tiedä.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Nat Blake.

-- Minä olen Tommy Bangs; tule mukaan liukumaan, sanoi Tommy ja hyppäsi jalkeille kuin olisi äkkiä muistanut vieraanvaraisuuden vaatimukset.

-- En taida tulla, ennen kuin kuulen saanko jäädä tänne vai en, vastasi Nat, ja hetki hetkeltä hänen teki yhä enemmän mieli jäädä.

-- Kuules, Demi, täällä on uusi poika. Tule katsomaan, hihkaisi Tommy.

Portailla lukeva poika kohotti isot ruskeat silmänsä ja emmittyään hetken aivan kuin ujostellen pisti kirjan kainaloonsa, tuli alas ja tervehti tulokasta. Tämä tunsi heti saavansa tuosta lempeäsilmäisestä pojasta ystävän.

-- Oletko jo nähnyt Jo-tädin? kysyi poika aivan kuin se olisi ollut jonkinlainen tärkeä muodollisuus.

-- En, mutta minä odotan, vastasi Nat.

-- Laurie-setäkö sinut lähetti? jatkoi Demi kohteliaasti mutta totisena.

-- Herra Laurence.

-- Hän on Laurie-setä, ja hän lähettää aina mukavia poikia. Nat ilahtui Demin sanoista ja hymyili niin, että hänen laihat kasvonsa näyttivät oikein miellyttäviltä. Hän ei tiennyt mitä siihen sanoisi, ja pojat tuijottivat toisiaan ääneti ja myötämielisesti, kunnes pikku tyttö tuli heidän luokseen nukke käsivarrellaan. Hän oli kovasti Demin näköinen, vain hiukan lyhyempi, ja hänellä oli pyöreät, rusottavat kasvot ja siniset silmät.

-- Tämä on minun sisareni Daisy, ilmoitti Demi kuin olisi esitellyt harvinaisen ja ihmeellisen olennon.

Lapset nyökkäsivät toisilleen, ja tytön poskiin ilmestyivät hymykuopat, kun hän sanoi ystävällisesti:

-- Toivottavasti sinä jäät, meillä on täällä mukavaa, eikö olekin, Demi?

-- Tietysti! Sitä vartenhan Jo-tädillä onkin Plumfield.

-- Tämä näyttää tosiaan oikein hauskalta paikalta, huomautti Nat, joka katsoi välttämättömäksi vastata jotain.

-- Tämä on maailman paras paikka, eikös vain olekin, Demi? sanoi Daisy, joka ilmeisesti piti veljeään kaikessa asiantuntijana.

-- Ei; Grönlanti on minusta vielä parempi, kun siellä on jäävuoria ja hylkeitä. Mutta kyllä minä Plumfieldista pidän, täällä on hauskaa asua, vastasi Demi, joka parhaillaan luki kuvausta Grönlannista. Hän aikoi juuri tarjoutua näyttämään ja selittämään kuvia Natille, kun palvelustyttö palasi, nyökkäsi salin oveen päin ja sanoi:

-- Kaikki on kunnossa; sinä saat jäädä.

-- Voi kuinka hauskaa! Tule nyt Jo-tädin luo. Ja Daisy tarttui niin suojelevasti Natia kädestä, että tämä tunsi heti olonsa kotoiseksi.

Demi palasi mielikirjansa pariin, ja sillä aikaa Daisy vei tulokkaan takahuoneeseen, jossa tukeva herrasmies peuhasi sohvalla kahden pikku pojan kanssa ja hoikka nainen piteli kädessään kirjettä, jonka hän näytti juuri lukeneen.

-- Täti, tässä hän on! ilmoitti Daisy.

-- Tässäkö on siis minun uusi poikani. Olen oikein iloinen kun tulit ja toivon että viihdyt täällä, sanoi rouva vetäen pojan luokseen ja pyyhkien hiukset hänen otsaltaan niin hellästi ja äidillisesti, että yksinäinen pikku Nat heti kiintyi häneen. Rouva näki Natin huulten hiukan vapisevan, ja hänen viisas katseensa pehmeni. Hän veti resuisen olennon lähemmäksi itseään ja sanoi nauraen:

-- Minä olen äiti Bhaer, tuo herra on isä Bhaer ja nuo kaksi ovat pieniä Bhaereja. Pojat, tulkaapas tervehtimään Natia.