Virran varrelta: Runoja

Myrsky viuhuu. Ryskyen kaatuvat metsien puut. Salamat sinkovat ilmojen halki. Virran laineet lentävät. Pärskyvät paasien kylkiin. Vapisevat ilmojen pielet. Repeää mustien pilvien peittämä taivas, tulta syöksyy halkeamasta, keltaisten liekkien kieli kuin kultaisen miekan terä.

Pitkäisen jylinä käy. Ja tuuli ulvoo, huokaa, huutaa niinkuin parkuisi hullujen parvi, soisi sieluton kirkaisu yöhön: sanatonta tuskaa ja murhetta mieletöntä. Kunnes taas jylinään hukkuvat äänet muut ja välähtää taivahan tulinen säilä.

Tunnit vierivät verkkaan, kaameat kauhun tunnit, täynnä pelkoa, ankeaa ahdistusta. Vuoteilla valvovain nousevat hartaat huokaukset kohti taivasta, halki pilvien synkkäin, tummain, läpi salamanvälkkehen tulentuiskun eteen valtaistuimen Elon ja Kuolon Herran, anoen auvoa, lohdutusta, sielun hädästä pelastusta. Tuskan hikeä, kätten vääntelyitä, lapsuususkojen muistonsirpaleita...

Tärähtää maa, kumahtavat ilmojen äärettömyydet. Salaman sinisin välkkehin vastaus piirtyy kuparinkiiltoista pilven päärmettä pitkin tulikirjaimilla:

"Mato maan, tunnetko tahtosi voimattomuuden?"

2.

Öisen kauhun jälkeen koittaa päivä, Huomen tyyni, kirkas, kastekiiltoinen. Ruskohohtein loistaa pilven häivä, Nousee lakoon lyödyt korret peltojen.

Lintukuoro virret virittääpi, metsä havahtuu ja latvat humajaa. Huomenkiiltoon kauhu häviääpi, onnen aalloissa jo kylpee tuore maa.

Niin on leyhät lännen tuulahdukset, pihan pihlajista kukkain lemu käy. Niin on kaukana jo huolten huokaukset, kuolon varjoa ei auringossa näy.

Kultasiipi perhot karkeloipi, kimalaisten lauma parveilee. Metsätieltä paimenlaulu soipi, sanat kaiku kauas kantanee...

3.

Saapuu ilta, satuhämyyn hienoon verhoo tienoon, metsät, pellot, ahomaat lehdot, niittyhaat.

Kukkuu käki. Karkeloon käy nuori väki.

Kesäilta -- vanha juttu, kylän keinu -- paikka tuttu. Viulut soivat tanssin tahtiin; keli' ei kultaa, käyköön vahtiin, ettei ämmät kielikellot tänne pääse urkkimaan, kylvämähän juorupellot, kademielin kurkkimaan!

Kell' on jalan nousu paras, se on sydämien varas. Kellä pyörein punaposki, siihen varkaan käsi koski.

Säihky silmäin, hymy huulten sukua on suvituulten, yhtä herkkää, herääväistä, yhtä kirkkaan poutasäistä.

Vielä, vielä viulu soi, kaukana on aamun koi!

4.

Aamun ruskossa kun hohtaa metsänranta, punertuvat varret honkapuitten, käypi vasta kotihinsa nuorten parvi. Kell' on rinnassansa metsäntähti, kellä lakissansa valkee kukkaterttu huojuu sulkatöyhdön uljaan lailla.

Mutta riemu, joka täyttää nuoret mielet, elon rikkaat sykähtelyt, soitot, sävelihin syttää sydämet ja sielut, paisuu laulelmaksi täytten rintain, puhkee kiitosvirreksi ja vierii sävellainehina yli tienoon.

Juhannusiltoja.

1.

Jo painuu päivä laskuansa kohti ja sammuu liekki lännen ruskojen, ja virran kalvo, joka äsken hohti kuin kulta, tummuu utuun peittyen. Mut katso! Tuolta vastarantamalta nyt tuli taivahalle leimuaa. Ja etkö kuule? Heljanmäen alta soi sävel vieno, laulu kajahtaaa.

Lie portit auki sadun valtakuntaan, käy keijukaiset karkeloihin kai, ja lehto uneksuupi onnenuntaan, kun Paanin taikahuilun kuulla sai... On metsän menninkäiset matkoillansa, ja kääpiöitten valkeita on tuo, he helskyttävät kultaseulojansa ja hiekka heille aartehia suo...

Mut eihän unta voine laulu olla, mi kirkkain ihmisäänin korviin soi? Ei, juhlat nyt on Heljan vainiolla, ja nuori väki siellä karkeloi! Ja kokkovalkea on tuli tuolla, mi säkeniä räiskyin roihuaa. Hei! Pyssyt paukkuu Hakkarilan puolla ja menninkäiset metsiin karkoittaa.

Nyt käymme, armas, mekin karkeloihin ja riemujuhliin suven sunnuntain! Ja sydänsuru, mielen murhe, joihin soi elo ilon pisaroita vain, ne tänä yönä kaikki unhoitamme. Me käymme piiriin nuorten seppelpäin, Ja todeks' uskomme me unelmamme, ah, todeks' onnen öitten kiitäväin!

2.

Oli juhla ja Juhannusilta ja koivut ja seppeleet, soi laulelot rantamilta ja helkähti säveleet.

Oli suvisen riemun raiku Ja liekissä kokkopuut kävi karkelo, kiiri kaiku, oli naurussa nuorten suut.

Sinä ylinnä karkelossa, tuli silmissä, hymysuin, minä piilossa pimennossa sulountani uneksuin:

On kammari lehvitetty, kukat pihlajan tuoksut luo, ja seinät on sivelletty -- mies nuorikon taloon tuo.

Sävel viulujen vastassa varmaan, kujan päästä kun käännytään -- hyvä vauhti on hiirakon harmaan kotitaivalta mennessään.

Nyt nousemme rattahilta, minä vien sinut kammariin. Ja ulkona sammuu ilta yön valkean hämäriin...

-- Sävel vingahti marssin tahtiin minä silmäni aukaisin. "Sinä jäänetkin nuotion vahtiin!" Hävis naurusi lehtoihin.

1900.

Serenaadi.

Taas hämärän hopeasiipi kun pyyhkäsi yli maan, yö hiljaa kun kyliin hiipi, joen varrella nukutaan.

Talot rantojen töyrähillä, talot punaiset, puhtahat, kylät kirkkojen ympärillä, kylät valoisat, valkeat, mökit mäkien ahtehissa, mökit pienet ja harmajat, kuin onnensa unelmissa nekin nukkuvat, nukkuvat.

Ja onnensa unelmissa tytöt uinuvat aitassaan, mut niittyjen kukkasissa soi tuulonen lauluaan -- soi lemmestä suvisen ehtoon ja kaihosta kesäisen yön -- kunis kuiskaten kuolevi lehtoon, mä aitan kun ovehen lyön...

Halla.