Plumfieldin pojat

-- Jos joku olisi kuvannut minulle, miten ihmeellisiä muutoksia täällä kymmenessä vuodessa tapahtuu, en olisi sitä ikinä uskonut, sanoi Jo-rouva Meg-sisarelleen, kun he istuivat kerran kesäpäivänä Plumfieldin kuistilla katsellen ympärilleen ylpeinä ja hyvillä mielin.

-- Tällaisia ihmeitä nähdään, kun taikureina ovat raha ja hyvä tahto. Herra Laurence ei olisi koskaan voinut saada uljaampaa muistomerkkiä kuin jatko-opisto, ja tämän kodin asukkaille Marchin tädin muisto pysyy aina elävänä, vastasi Meg ajatellen kiitollisena niitä, jotka olivat poissa.

-- Muistatko, me mietimme usein ennen vanhaan, mitä pyytäisimme haltijattarilta, jos saisimme esittää kolme toivomusta. Eivätkö vain minun toivomukseni olekin lopulta täyttyneet? Rahaa, mainetta ja yllin kyllin työtä jota rakastan, pohdiskeli Jo. Hän pani kätensä ristiin pään päälle pörröttäen huolettomasti tukkaansa ihan kuin pikku tyttönä.

-- Minäkin olen saanut kaiken mitä pyysin, ja Amylle haltijattaret ovat aivan tuhlailleet lahjojaan. Jos vain John, äiti ja Beth olisivat täällä, olisi kaikki täydellistä, lisäsi Meg. Hänen äänessään soi haikea väre, sillä äidin paikka oli nyt tyhjä.

Jo-rouva laski kätensä sisaren kädelle, ja he istuivat hetken hiljaa katsellen edessään aukenevaa kaunista maisemaa.

Näytti tosiaan siltä, kuin taikuri olisi ollut työssä, sillä rauhallisesta Plumfieldista oli tullut puuhakas pieni yhdyskunta. Talo oli maalattu ja siihen oli lisätty useita siipirakennuksia, niin että se oli nyt komeamman näköinen kuin ennen. Pihanurmikko ja puutarha olivat hyvin hoidetut. Koko kartano näytti vauraalta, aivan toisenlaiselta kuin siihen aikaan, jolloin kaikkialla parveili meluavia poikia ja Bhaereilla oli täysi työ saada tulot riittämään menoihin.

Kukkulalle, entiselle leijanlennättämispaikalle, oli kohonnut komea rakennus, jatko-opisto, joka oli pystytetty vanhan herra Laurencen runsailla testamenttivaroilla. Ahkerat opiskelijatytöt ja -pojat astelivat nyt polkuja, joita lasten jalat olivat tallanneet metsään ja rinteisiin.

Aivan Plumfieldin portin pielessä näkyi puiden välistä soma, ruskeaksi maalattu mökki, pieni kuin kyyhkyslakka, ja vihannalla länsirinteellä hohti auringonpaisteessa Laurien valkopylväinen asunto. Sillä kun nopeasti kasvava kaupunki oli saartanut Marchien vanhan talon, turmellut Megin pesän ja uhannut tuoda saippuatehtaan vanhan herra Laurencen närkästyneen nenän eteen, olivat kaikki ystävämme siirtyneet asumaan Plumfieldiin ja suurten muutosten kausi oli alkanut.

Kaikki menestyi tässä pienessä yhdyskunnassa. Herra Bhaer opiston rehtorina ja pastori March sen sielunpaimenena näkivät pitkäaikaisten toiveidensa toteutuvan. Sisarukset ottivat osaa nuorten iloihin ja murheisiin kukin omalla tavallaan. Meg oli opiskelijatyttöjen äidillinen ystävä, Jo poikien uskottu ja puoltaja, kun taas Amy, 'rouva avokätinen', tasoitti hienotunteisesti varattomien opiskelijain tietä ja järjesti nuorille viihdettä. Ei ihme, että hänen vieraanvaraista kotiaan sanottiin Parnassoksi, sillä kulttuurinnälkäiset nuoret saivat sydämensä halusta harrastaa siellä musiikkia ja muita taiteita.

Plumfieldin ensimmäiset kaksitoista poikaa olivat tietenkin vuosien kuluessa hajaantuneet maailman tuuliin, mutta kaikki, jotka vielä olivat hengissä, muistivat yhä vanhaa kouluaan ja palasivat mielellään sinne kukin taholtaan kertomaan vaiheistaan.

Franz oli nykyään kaksikymmentäkuusivuotias, toimi erään sukulaisensa liikkeessä Hampurissa ja menestyi hyvin. Emilin, Kommodorin, oli eno lähettänyt pitkälle matkalle, jotta tämä saisi tarpeekseen seikkailuista, mutta palatessaan poika oli ollut niin innostunut merielämään, ettei voinut ajatellakaan muuta alaa. Niinpä hän palveli nyt iloisena meripoikana saksalaisessa laivassa.

Dan vietti yhä kulkurielämää. Palattuaan geologiselta tutkimusretkeltä Etelä-Amerikasta hän oli kokeillut lammasfarmia Australiassa ja oli parhaillaan kaivostyöläisenä Kaliforniassa. Nat puolestaan ahkeroi musiikkiopistossa ja hankkiutui juuri pariksi vuodeksi Saksaan päättääkseen opintonsa. Tom luki lääketiedettä ja yritti parhaansa mukaan innostua siihen. Jack oli isänsä liiketoverina ja näytti paisuvan äveriääksi mieheksi. Doll luki yliopistossa lakia yhdessä Nedin ja Pumpun kanssa. Pikku Dick ja Billy-rukka puuttuivat joukosta -- molemmat olivat kuolleet.

Bhaerin poikia, Robia ja Tediä, sanottiin Karitsaksi ja Leijonaksi. Rob olikin hiljainen ja hyvänahkainen poika, mutta äiti tiesi, että hän oli lapsista velvollisuudentuntoisin ja että hänen lempeään olemukseensa kätkeytyi yllin kyllin miehekkyyttä. Tedissä äiti sen sijaan oli näkevinään kaikki ne virheet, oikut, innostuksenpuuskat ja kujeet, joita hänellä itsellään oli nuorena ollut.

Ted oli Plumfieldin näkyvin henkilö, hän oli aina puuhassa, pitkät kädet ja koivet huitoivat, päivänpaahtama tukka oli hurjasti pörrössä ja ääni kaikui yli nurmikon. Noin kerran viikossa hänellä oli synkkä hetkensä, ja hän vaipui syvälle epätoivon suohon, josta hänet kiskoi kuiville joko äiti tai aina kärsivällisin Rob. Äiti tiesi, milloin poika oli jätettävä yksin, milloin ravistettava hereille -- Ted oli äidille ilo ja koettelemus. Pojan lahjakkuus näkyi niin monella tavalla, että äiti tuli usein ihmeissään pohtineeksi, mitä hänestä mahtaisikaan kehkeytyä.

Demi oli käynyt kunnialla jatko-opiston, ja Meg toivoi hänestä pappia. Mutta John, joksi äiti Demiä nykyään nimitti, kieltäytyi päättäväisesti opiskelemasta. Hän väitti saaneensa aivan tarpeekseen kirjoista ja halusi nyt oppia tuntemaan ihmisiä ja maailmaa. Äitinsä suureksi pettymykseksi Demi oli mennyt harjoittelijaksi sanomalehden toimitukseen.

Meg-rouva oli niellyt murheensa ja antanut pojan seurata mielitekoaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa hän toivoi yhä, että saisi nähdä vielä joskus Demin saarnatuolissa. Jo-tätikään ei hyväksynyt pojan päätöstä, vaikka suhtautuikin suopeasti tämän kirjallisiin harrastuksiin, sillä Jota närkästytti lehtimiesten halu 'pistää nenänsä toisten asioihin'. Mutta Demi tiesi mitä tahtoi ja seurasi tyynesti suunnitelmaansa piittaamatta levottomista äideistä tai toverien kiusoittelusta. Laurie-setä puolestaan rohkaisi häntä ja ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta.

Tytöt kukoistivat kilpaa. Daisy oli yhtä herttainen ja taloudellinen kuin ennenkin ja puuhaili äitinsä apuna ja seurana. Josie oli neljäntoista ikäisenä hyvin omintakeinen nuori neiti, täynnä kujeita ja päähänpistoja. Tätä nykyä häntä vaivasi niin ankara teatterikärpänen, etteivät äiti ja sisar tienneet nauraako vai itkeä.

Bess puolestaan oli kasvanut pitkäksi kauniiksi tytöksi, joka näytti monta vuotta ikäistään vanhemmalta ja käyttäytyi yhtä viehkeän pidättyvästi kuin aikoinaan pikku prinsessana. Molempien vanhempiensa puolelta periytyneitä rikkaita lahjojaan hän oli saanut kehittää kaikin keinoin, joita rakkaudella ja rahalla on käytettävänään.

Mutta koko yhteiskunnan ylpeys oli entisaikojen 'Nan Nokkonen'. Tyttö oli täysin muuttunut, kuten usein tapahtuu nuoren ihmisen löytäessä oman elämänuransa. Levottomasta, uhmamielisestä lapsesta oli kehittymässä tarmokas ja määrätietoinen nuori nainen. Hän oli ryhtynyt kuudentoista ikäisenä opiskelemaan lääketiedettä ja päässyt neljässä vuodessa sangen pitkälle. Lapsuudenhaave, jolla hän oli pikku tyttönä kauhistuttanut lempeää Daisya, oli hyvää vauhtia toteutumassa, ja tuo päämäärä kiehtoi häntä niin, ettei mikään mahti olisi saanut häntä luopumaan valitsemastaan elämänurasta.

Muutamat nuoret miehet olivat koettaneet saada Nanin muuttamaan mieltään ja valitsemaan Daisyn tyyliin 'sievän pikku kodin ja perheen, josta saa pitää huolta'. Mutta Nan oli vain nauranut ja karkottanut ihailijat tarkastamalla ammattimaisesti heidän kieltään tai tarttumalla tarjotun käden valtimoon. Ja niin he kaikki olivat luikkineet tiehensä -- paitsi eräs itsepintainen nuori mies, jota oli mahdoton nujertaa.

Tom, tämä järkkymätön ihailija, oli yhtä uskollinen lapsuutensa ihastukselle kuin tämä oli lääkärinpihdeilleen. Nanin takia Tom opiskeli urhoollisesti lääketiedettä, vaikka hänen mielensä paloi liikealalle. Mutta Nan oli luja ja Tom jatkoi sitkeästi toivoen vain, ettei tulisi vastaisessa ammatissaan tappaneeksi kovin monta lähimmäistään. Kaikesta huolimatta he olivat mainioita ystäviä ja tuottivat hauskuutta toisille lystikkäällä kinastelullaan.

Molemmat lähestyivät Plumfieldia sinä iltapäivänä, jolloin Meg-rouva ja Jo-rouva juttelivat kuistilla. Mutta he eivät tulleet yhtä matkaa. Nan käveli yksin reippaasti tietä pitkin miettien jotakin mielenkiintoista sairaustapausta, ja Tom uurasti perässä yllättääkseen tytön muka sattumalta kunhan esikaupungit oli sivuutettu.

Nan oli sievä tyttö, kirkassilmäinen ja punaposkinen ja sen verran itsetietoisen näköinen kuin tarmokkaan nuoren naisen tuleekin. Hän oli yksinkertaisesti ja järkevästi pukeutunut, käveli kepeästi ja näytti reippaalta. Vastaantulijat katsoivat häntä mielikseen: oli hauskaa nähdä hyväntuulisen nuoren tytön kävelevän maalle päin kauniina päivänä. Ja punakka nuorukainen, joka paljain päin porhalsi perässä malttamattoman näköisenä, oli selvästi yhtä mieltä heidän kanssaan.

Äkkiä tuulen mukana kantautui hiljainen "hei". Nan pysähtyi ja koetti näyttää hämmästyneeltä.

-- Kas vain, Tom!

-- Siltä näyttää. Arvelinkin että sinä ehkä lähtisit maalle tänään, sanoi Tom lauhkeat kasvot loistaen.

-- Sinä tiesit sen. Kuinka kurkkusi laita on? kysyi Nan virallisella äänellään, joka aina hillitsi liian innon.

-- Kurkkuni? Ai niin, se voi oikein hyvin. Sinun lääkkeilläsi oli ihmeellinen vaikutus. En ikinä enää sano homeopatiaa huijaukseksi.

-- Sinun kurkkutautisi oli pelkkää huijausta, ja niin olivat ne pilleritkin. Kannattaisikin merkitä muistiin, jos maitosokeri parantaisi niin tehokkaasti kurkkumädän! Voi Tom, etkö sinä koskaan voi lakata kujeilemasta?

-- Voi Nan, etkö sinä koskaan voi lakata rökittämästä minua? Ja he nauroivat toisilleen kuin entisinä aikoina.

-- Tiesin etten tapaisi sinua kokonaiseen viikkoon, ellen keksisi asiaa vastaanotolle. Sinä olet niin toivottoman ahkera, ettei sinulta heltiä toiselle sanaakaan, nurkui Tom.

-- Ahkera sinunkin pitäisi olla eikä tuhlata aikaasi joutavaan. Ihan totta, Tom, ellet paneudu vakavasti opintoihisi, et ikinä edisty, selitti Nan järkevästi.

-- Saan niistä näinkin ihan tarpeekseni, vastasi Tom innottomasti. -- Täytyyhän ihmisen vähän kujeilla, kun on leikellyt ruumiita aamusta iltaan. Minä en kestä sitä pitkään kerrallaan, vaikka eräät tuntuvat nauttivan siitä äärettömästi.

-- Mikset sitten jätä koko puuhaa? Tarttuisit johonkin, joka sopii sinulle. Olen aina pitänyt tätä hassutuksena, kuten tiedät, sanoi Nan vähän huolestuneena etsien sairauden merkkiä kasvoista, jotka olivat verevät kuin jouluomena.

-- Tiedäthän sinä, miksi minä tämän alan valitsin ja miksi aion sillä pysyä, vaikka henki menisi. Ehkä minä en näytä heikolta, mutta minulla on paha sydäntauti, johon ennemmin tai myöhemmin sorrun. Yksi lääkäri voisi kyllä minut parantaa, mutta hän ei halua.

Nan rypisti otsaansa, mutta tottuneena Tomin vihjauksiin tiesi miten poikaa oli kohdeltava.

-- Hänhän hoitaa parastaikaa tautiasi parhaalla ja ainoalla tavalla, mutta sinä olet hankalin potilas, jonka olen ikinä tavannut. Olitko tanssiaisissa, niin kuin määräsin?