Alhaisolauluja

Purkaus

Polot syylliset, surkaa, tulivuori jo kun tuhatvuotinen purkaa, kun uumenet uhkaa, saa päittenne päälle nyt tulta ja tuhkaa.

Niin naurunne ilkkui, ilo kaihdettu katseestannehan vilkkui: "Sen hiillos jo hiutui, tuli tukahtui, palo piillyt jo riutui,

se on sammunut vuori, typötyhjä, hengetön, hiiltynyt kuori!" -- Ja sen poljitte pintaa kuin lyyhistyneen elinorjanne rintaa.

Mut katso: se havas. Tulikitansa kaamean kraatteri avas, heräs syvyyden sielu. On, ilkkujat, allanne ahmaava nielu.

Jo, herjaajat hullut, tilinpäivä on tuima ja tuikea tullut, soi tuomion soitto, uus aika on eessä, on huomenen koitto.

Kevätauringossahan hulmuat nyt, sa kaunis, sa kallis viiri, ja ääretön, ääretön allasi on pyhäst' innosta päihtynyt piiri.

Kädet kuumeiset sua kantavat nyt, proletaarien päällä sä päilyt, ja, ah, sitä vaivoin uskoa voi: myös pistinten kärjissä häilyt.

Rivit rautaiset sua seuraavat, olet oppaana rintaman harmaan, veritahrat sa veljien, pyyhit pois ja voittoon viet väen varmaan.

Olet miljoonain, olet miljoonain nyt viitta ja tunnus ja taika. Väris suojan suo, väris turvan tuo, punaleimaasi kantavi aika.

Esitaistelijat

Tykit Pietari-Paavalin pauhaa, vaan taistoa eivät ne toitota mieliin. Sävel särkynyt sai tulikieliin. Ne raikuvat rauhaa.

Ikirauhaa. Kirvonnut kansa suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin valapattoisen viime saaliin: esitaistelijansa.

Punalippua seuraten ylhää ne taistelivat jalopeurojen lailla, päin syöksyivät pelkoa vailla pakon muuria jylhää.

Päin painuivat pyöveleitä. Kuin myrskyssä vaahtoharjat ne meuras, ja kuin meren syvyys seuras väki valtava heitä.

Oli liikkeellä alkuaineet, tuli uumenten uhmas ja raivos ja riehui. Yli vainovallan kiehui tuhon turmion laineet.

Ja hirmuvalta raukes, tuhatvuotinen valhevarjo sen vaipui, peto taltutettu taipui, lumo hyytävä laukes.

Itä elpyä jälleen jaksoi. Mut kallis sen uudestasyntymishinta. Esitaistelijoiden rinta sen hurmeella maksoi.

Yli urhojen ruumisvallein tien vapauteen väki sorrettu suuntaa. Kuin rusko, mi taivaalla puuntaa, verivirta on kallein.

Pyhä, siunattu, siunattu veri! Nuo nimettömät ajan sankarit ylväät, nuo pohjakerran pylväät ikikunnian peri.

Tykit jyskää. Kirvonnut kansa suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin valapattoisen viime saaliin: esitaistelijansa.

Vappusäkeitä

Uni kertakin todellisuutta, todet kertakin haaveemme hartaat: kevät kukkurallaan on uutta, saa umpeen jo hautamme partaat. Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan kuin aurinko suitsuttaa, sisin särjetty, tallattu multaan, ylös ehjänä taas kohoaa. Soi kuin urut äärillä taivaan: sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!

Idän kärsinyt kansa suuri tuhatvuotisen puhkaisi padon. On murtunut sorron muuri. Idän kylvöstä saamme me sadon, ja kaikki kärsivät kansat nyt kanssamme niittävät ja suistavat ikeet ja ansat, ja kanssamme kiittävät, Idän heimoa hehkuvarintaa, joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.

Idän kansa kohlunsa kosti ja kirvoitti oikeusaatteen, käsin känsäisin korkeelle nosti pyhän hulmuamaan punavaatteen. Yli merten ja maiden nyt häilyy jo viirimme viittova tuo, puna kutsuva, kiehtova päilyy ja vaatien vaativi luo joka orjan, niin, joka ainoon, mi vaipui vaivaan ja vainoon.

Ja kansojen kuorossa saamme mekin vapausvirttämme laulaa, me kansain kohtalon jaamme, mekin katkomme orjuudenpaulaa. Sama aate, mi mielet täyttää maan ääristä äärihin, oi, meit' aseenaan myös käyttää, myös meille sen kutsumus soi. Kevät käskevi työläisluokkaa: elo elvytä, maailma muokkaa!

Jäässä veet ja luonto nurja, viima ihan syöntä viiltää, mutta kevään huuma hurja joka katsehesta kiiltää. Tuli sisäinen, se syttää kalvenneenkin poskipään nyt, joka rintaa elähyttää, murtaa jäykimmänkin jään nyt orjan povesta. On kevät. Olkoon, ett' on luonto nurja, kunhan katseet hymyilevät, kunhan hehkuu huuma hurja, kunhan toivonlaulu raikuu, kunhan liehuu punaviirit, kunhan kallis kutsu kaikuu: eespäin, eespäin työläispiirit!

Helatorstaina

Jo aukee ummut esikkojen arkain, jo vaipuu valta talven kylmän, kateen, jo kevät kotiutuu, vaikka varkain, se kintereillä kulkee vihmasateen.

Jo voimatonna raukee viime suulas, vain lännen leyhy lempeä nyt soittaa, yö kaikkoo, kaikkiall' on siinto kuulas, päiv' ihmeisenä, korkeana koittaa.

Ja lämmön lääkitsevän työläisrintaan sää suvinen ja valkeus tää valaa, työnorja, unelmoiva ihanintaan, myös kevään karkeloihin käydä halaa.

Niin raskahastihan yö pitkä raastoi, ies ilkeähän painui sieluun saakka, vain kovaa kieltä kohtalonsa haastoi ja harteet lysyyn painoi elontaakka.

Ah talvi, talvi: veriveron veit sä, niin kalpeiksihan saivat rusoposket ja tyhjiks' toivehet niin monet teit sä, niin vuolainahan vieri kyynelkosket!

jo unhoon joudat, lumos inha laukee. Sun lyömäs haavat kevätär nyt lientää, aik' ahdistettuin eteen uusi aukee: päin päivää sorrettujen suku rientää!