Kahden vuoden loma-aika

Peräpuolella ruorirattaan luona seisoi neljä poikaa. Yksi oli neljätoistavuotias, kaksi kolmentoista ja neljäs, pieni neekeripoika, oli vain kahdentoista vuoden ikäinen. Taistelu tällaista myrskyä vastaan kysyi jättiläisvoimia; joka silmänräpäys kuunari saattoi vaipua aaltoihin. Mutta uhkaava vaara terästi poikien käsivarsia, ja ne pakottivat ruorin tottelemaan. Ihme, ettei se päässyt valloilleen ja heittänyt nuoria perämiehiä kauas luotaan. Ja jos ruoriketju olisi katkennut! Silloin "Eteenpäin" olisi ollut hukassa.

Mitä jyskettä alus piti! Se ritisi kaikissa liitoksissaan, lankut rusahtelivat ja ryskyivät hyökyaaltojen kourissa, jotka iskivät kaikkeen mikä tielle sattui. Pojat kierivät toistensa yli kuin pallon kaatamat keilat, mutta olivat heti taas jalkeilla ja tarttuivat salamannopeasti ruoriin.

"Kyllä se ainakin ruoria tottelee."

"Varmasti, vielä!... Pitäkää lujasti kiinni... Älkää hellittäkö. Muistakaa kuinka monen henki on kysymyksessä!... Oletko kunnossa, Moko?"

"Olen, master Henri!" kaikui pienen mustan laivapojan huuto myrskyn ulvonnassa. "Kyllä minä pitelen kiinni. Meidänhän täytyy pitää laiva pystyssä, muuten olemme hukassa."

Mokon vielä puhuessa kiskaistiin kajuutanovi auki, ja kaksi pikku poikaa pisti päänsä ulos. Takaa kuului koiran surullinen vinkuna, ja pimeässä välkkyivät kiiltävät silmät.

"Henri, Henri!" huusi hento ääni. "Mitä siellä oikein tapahtuu?"

"Ei mitään, Edvard! Ei yhtään mitään. Pidä sinä vain huolta siitä että pääset takaisin alas, ja vie John ja Pan mukanasi -- nyt heti paikalla!"

"No, kuuletko!"

"Mutta me pelkäämme niin kovin, Henri", vaikeroi John. Hän oli vasta kahdeksan vuotta vanha, Edvard taas oli yhdeksänvuotias.

"Niin te! Mutta entä toiset?" sanoi Gordon. Hän oli vanhin ruoria hoitavasta neliapilasta.

"Toiset pelkäävät myös. Kaikki", huusivat Edvard ja John yhteen ääneen.

Mutta Henri oli järkähtämätön. "Menkää nyt vain kiltisti alas ja kömpikää vuoteeseen", hän sanoi koettaen puhua reippaasti. "Kun vedätte peitteen silmille ja korville, häviää kyllä pelko, saattepa nähdä. Sitä paitsi tässä ei ole vähintäkään vaaraa."

Kova hätähuuto keskeytti Henrin. Kauhistuneena Moko osoitti julman korkeata aaltoa, joka vyöryi kohti laivaa. Se uhkasi syöksyä alukseen ja temmata heidät kaikki mukanaan. Nyt se iski laivan kylkeen kauhealla ryskeellä.

Onneksi vesimassat eivät kuitenkaan vyöryneet yli partaan. Jos niin olisi käynyt, olisi "Eteenpäin" ollut hukassa, vesi olisi siinä tapauksessa tunkeutunut avonaisen oven kautta kajuuttoihin ja täyttänyt ne muutamassa hetkessä.

Mutta nyt Henri ja muut pojat suuttuivat täydellä todella.

"Heti paikalla alas!" pauhasi Henri, ja hänen ystävänsä Gordon huusi myös: "Alas! Taikka minä..."

Silloin molemmat pikkumiehet katosivat. Mutta samassa kurkisti uusi pää ovesta kysyen:

"Henri ja Gordon! Ettekö voisi käyttää minua mihinkään? Tai Crossia tai..."

"Ei kiitos, Baxter!" vastasi Henri. Ja Gordon lisäsi: "Pysytelkää te, sinä, Cross ja Webb, Jack ja William pienempien luona. Pitäkää huolta heistä. Kyllä me..."

"Niin", yhtyi pikku Moko mahtipontisesti puheeseen, "me neljä pidämme kyllä ruorin kurissa".

Oliko tässä kuunarissa siis vain lapsia taistelemassa yksin myrskyä vastaan elämästä ja kuolemasta? Vain lapsia, ja niin monta lasta. Viisitoista poikaa, neljä ruorinhoitajaa siihen luettuna. Mutta miten ihmeellä he olivat joutuneet tällaiselle retkelle? Siitä saamme pian kuulla lähemmin.

Laivassa ei tosiaan ollut ainoatakaan aikuista, ei kapteenia, ei perämiestä, ei edes tavallista merimiestä. Ja siksi ei kukaan laivassa tietänyt missä päin kuunari ajelehti. Tyynellä merellä kyllä, mutta missä? Tämä merihän on laaja, maanosasta toiseen se ulottuu, Australiasta Etelä-Amerikan rannikolle; kahdentuhannen mailin levyinen se on.

Mitä olikaan tapahtunut?

Oliko laivan miehistö menettänyt henkensä jossakin onnettomuudessa?

Vai olivatko merirosvot ryöstäneet ja surmanneet kaikki aikuiset miehet?

Täytyihän sellaisessa laivassa olla ainakin kapteeni, perämies ja viisi kuusi miestä sen lisäksi. Ja nyt oli laivaväkeä vain laivapoika.

Mistä tuli tämä nimetön kuunari, kuinka kauan se oli ollut merellä, ja minne se kulki? Näihin kysymyksiin, jotka jokainen laivankapteeni heti olisi tehnyt kohdatessaan ajelehtivan kuunarin, saattoivat vain laivassa olevat pojat vastata. Mutta valitettavasti ei ollut ainoatakaan laivaa näkyvissä, ei kukaan ollut tulossa heitä auttamaan öisessä myrskyssä. Henri ja hänen kolme ystäväänsä tekivät kuitenkin parhaansa voidakseen pysyttää laivan oikeassa suunnassa.

"Mitä meidän pitäisi tehdä?" huudahti äkkiä muuan heistä.

"Mitä meidän pitäisi tehdä, Robert?" vastasi Henri. "Kaikki mitä voimme. Taivaan Jumala pitäköön muusta huolen!"

Henri oli vain kolmetoistavuotias, mutta hän ajatteli ja puhui kuin mies.

Myrsky yltyi yltymistään, meri pauhasi aina rajummin, ja rajummin. Jos tätä jatkuisi, olisi pian mahdotonta ohjata laivaa. Isomasto oli jo kauan sitten taittunut ja mennyt mereen, ja milloin tahansa saattoi keulamasto seurata sitä, ja silloin olisi myös "Eteenpäin" nähnyt viimeisen hetkensä. Sillä kun viimeinenkin purjeenriekale olisi poissa, ei edes tuulikaan voisi pitää laivaa pystyssä. Millä hetkellä hyvänsä saattoi myrskyn ulvontaan yhtyä viidentoista pojan kuolinhuuto.

Nuorten merimiesten ainoa toivo oli, että maa kuitenkin lopulta tulisi näkyviin. Silloin he, se oli kaikkien päätös, tyrskyistä ja salakareista huolimatta ohjaisivat laivansa matalikolle päästäkseen tästä kauheasta purjehduksesta. Mutta tämäkin pelastuksen toivo näytti pettävän, sillä koko sen kauhunajan kestäessä, minkä "Eteenpäin" oli ollut tuulen ja aaltojen heittelemänä, ei ainoatakaan saarta, ei ainoatakaan rannikkoa ollut häämöttänyt taivaanrannalla.

Uljaat ruoripojat eivät kuitenkaan vielä väsyneet. Silmä terävänä he tähystivät yöhön, näkyisikö tulta jostain opastavasta majakasta.

Mutta ei pieninkään valonkipinä loistanut synkässä pimeydessä.