Kolme miestä veneessä

Suomentanut U. B.

Helsingissä, K. E. Holm, 1906.

ESIPUHE.

Tämän kirjan suurin arvo ei ole sen taiteellisessa esitystavassa eikä laajoissa, hyödyllisissä tiedoissa, joita lukija siitä ammentaa, vaan sen todenperäisyydessä. Siinä kerrotaan asioita, jotka todella ovat tapahtuneet. Totta kyllä, että niitä on hieman väritetty, mutta tekijä ei ole ottanut lisäpalkkiota vaivoistaan. George Harris ja Montmorency eivät ole runollisia ihannekuvia, vaan lihasta ja verestä luotuja olentoja -- semminkin George, joka painaa kaksitoista puntaa. Ajatusten syvyydessä ja ihmistuntemisessa toiset teokset voivat viedä tältä voiton, toiset kirjat voivat olla nerokkaampia ja laajempia, mutta mitä ehdottomaan, auttamattomaan totuudenrakkauteen tulee, vie tämä voiton kaikilta muilta. Ja tiedän, että vakava lukija antaa tälle asialle suuremman arvon kuin kirjan muille, lukuisille ansioille. Ja sen totuus lisääkin melkoisesti siinä annettujen opetusten arvoa.

Tekijä.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kolme invaliidia. -- Georgen ja Harris'in kärsimyksiä. -- Sadanseitsemän kuolettavan taudin uhri! -- Hyödyllisiä lääkeohjeita. -- Lasten maksataudin parannustapa. -- Olemme yksimieliset siitä, että olemme liiaksi rasittuneet ja kaipaamme lepoa. -- Viikko aaltoilevalla ulapalla? -- George ehdottaa Thamesjokea. -- Montmorency tekee vastalauseen. -- Alkuperäinen ehdotus hyväksytään kolmen äänen enemmistöllä yhtä vastaan.

Meitä oli kaikkiaan neljä -- George, William Samuel Harris, allekirjoittanut ja Montmorency. Istuimme minun huoneessani, tupakoimme ja puhelimme miten huonoja olimme -- huonoja lääketieteelliseltä kannalta, tietenkin.

Tunsimme itsemme niin heikoiksi, että aloimme tulla oikein levottomiksi. Harris sanoi joskus saavansa semmoisia pyörtymyskohtauksia, että hän tuskin tiesi mitä silloin teki; siihen George sanoi, että hänelläkin oli pyörtymiskohtauksia, niin että hän tuskin tiesi mitä teki. Mitä minuun tulee, oli maksani epäkunnossa. Tiesin, että se oli maksa, sillä olin vastikään lukenut ilmoituksen, jossa ylistettiin patenteerattuja maksapillerejä ja jossa tehtiin selkoa erinäisistä oireista, joista voi päättää oliko maksa epäkunnossa. Minulla oli kaikki nuo oireet.

On todella omituista, mutta minä en koskaan voi lukea patenttilääkkeiden ilmoituksia tulematta johtopäätökseen että minulla on juuri siinä kuvattu tauti sen kaikkein pahimmassa muodossa. Diagnoosi kuitenkin aina täydellisesti lyö yhteen oireitten kanssa, joita kulloinkin tunnen ruumiissani.

Muistan miten eräänä päivänä menin British Museum'iin lukemaan miten on hoidettava erästä vähäpätöistä tautia, joka silloin minua vaivasi -- luulen että se oli nokkoskuume. Sain kirjan ja luin kaikki, mitä tahdoin tietää; sitten minä ajattelemattomuudessani käänsin lehden ja aloin huolettomasti lukea taudeista ylipäänsä. En enää muista, mikä ensimmäinen tauti oli, jota syvennyin tutkimaan -- se oli, luulen, joku kauhea, hävittävä kulkutauti -- mutta ennenkuin olin päässyt puoliväliinkään "edelläkäyvien oireitten" luettelossa, tulin selville siitä, että itse podin tuota kauheata tautia.

Istuin tuokion kauhusta jäykistyneenä; sitten aloin -- tylsästi ja koneellisesti -- lukea edelleen. Tulin lavantautiin, luin oireet, huomasin, että minussa oli lavantauti -- se lienee raivonnut minussa kuukausia ilman että siitä tiesin -- ja minä aloin tuumia oliko minussa vielä joku tauti. Minä etsin kirjasta tanssitaudin, ja -- niinkuin olin odottanut -- oli minulla tämäkin tauti. Nyt alkoi tilani minua huvittaa ja päätin perinpohjin sitä tutkia. Siksipä otinkin taudit aakkosellisessa järjestyksessä: ensin luin abscessista ja huomasin, että minulla oli semmoinen ja että se puhkeaisi 14 päivän kuluttua. Mitä luumätään tulee, niin sain ilokseni tietää, että minulla oli se varsin lievässä muodossa ja -- ainakin tämän taudin puolesta -- voisin vielä elää vuosikausia. Kouristustautia podin varsin arveluttavilla muunnoksilla, ja kurkkumätä näytti syntymästä saakka minussa asustaneen. Jauhoin tunnollisesti koko kirjan läpi, ja ainoa tauti, jota en voinut huomata itselläni olevan, oli suusalpa.

Ensin olin siitä suorastaan loukkaantunut; se tuntui minusta jonkinlaiselta häväistykseltä. Miksei minulla ollut suusalpaa? Miksi tämä aiheeton poikkeus? Sittemmin kuitenkin lepyin. Ajatellessani että minussa oli kaikki muut taudit, jotka lääketiede tunsi, pääsin eroon itsekkyydestäni ja päätin koettaa tulla toimeen ilman suusalpaa. -- Leini, ilkeimmässä muodossaan, näytti saaneen minut valtoihinsa ilman että minulla siitä oli aavistustakaan; ja n.s. zymotisia tauteja olin nähtävästi potenut lapsuudesta saakka. Ei ollut enää mitään tauteja zymotisten jälkeen, mistä päätin, ettei minulla ollut sen useampaa tautia.

Istuin ja mietiskelin. Kuvittelin miten huomiota herättävä yksilö olin lääketieteelliseltä kannalta: oikea makupala kaikille lääkäreille! Nuorten kandidaattien ei enää olisi tarvis suorittaa kurssejaan eri sairaaloissa, jos he saivat hoitaa minua. Olinhan itse täydellinen lasaretti. Heidän tarvitsi vain tutkia minut, s.o. kaikki tautini, ja sitten he voisivat suorittaa tutkintonsa.

Sitten ihmettelin pitkältäkö minulle vielä oli suotu elonaikaa. Koetin tutkia itseäni. Koettelin valtimoani. Ensin en tuntenut mitään valtimoa lainkaan, mutta sitten se odottamatta alkoi tykyttää. Otin kelloni ja laskin tykytykset. Luin 147 lyöntiä minuutissa. Sitten laskin käteni sydämelle, mutta en tuntenut sen lyövän. Se oli lakannut liikkumasta! Myöhemmin olen tullut johtopäätökseen, että se kyllä oli koko ajan paikallaan ja tykytti, mutta en voi asiata selittää. Koettelin kädelläni ruumiini koko etupuolen, vyötäisiltä päähän, tunnustelin kupeitani ja siirryin selkäpuolellekin. Mutta en tuntenut enkä kuullut mitään. Yritin katsoa kieltäni. Pistin sen niin pitkälle ulos suusta kuin taisin, ummistin toisen silmäni ja koetin nähdä toisella. Mutta en nähnyt muuta kuin kieleni kärjen ja ainoa tulos, jonka siten saavutin, oli vakaumus siitä, että minussa oli tulirokko.

Olin tullut lukuhuoneeseen terveenä, onnellisena ihmisenä. Horjuin sieltä ulos täydellisenä rauniona.

Menin lääkärini luo. Hän on vanha ystäväni; hän koettelee valtimoani, katsoo kieltäni ja puhelee ilmasta ottamatta maksua, kun luulottelen olevani sairas. Olin senvuoksi nyt tekevinäni hänelle vastapalveluksen menemällä hänen luokseen. "Mitä lääkäri tarvitsee", sanoin itsekseni, "on kokemusta. Minäpä tarjoudun hänen hoidettavakseen. Hän saa enemmän kokemusta minun ruumiistani kuin seitsemästätoistasadasta tavallisesta potilaasta, joilla on vain yksi tahi pari tautia kullakin." Menin siis suoraan hänen luokseen. Hän sanoi:

"No, mitä kuuluu?"

"En tahdo kuluttaa turhaan aikaasi, ukkoseni", minä sanoin, "luettelemalla tautejani. Elämä on lyhyt, ja voisit kuolla, ennenkuin olen päässyt loppuun. Mutta sanon sinulle mitä tautia minussa ei ole. Minulla ei ole suusalpaa. Miksei minulla sitä ole, en tiedä sanoa; mutta niin on asia. Kaikki muut minulla on."

Kerroin nyt hänelle, miten olin saanut kaikki selville.

Sitten hän avasi liivini, kurkisti nieluuni, tarttui ranteeseeni, löi minua rintaan, kun vähimmin semmoista odotin -- mielestäni oli se ilkeä, kavala teko -- ja painoi vihdoin korvansa mainittua ruumiinosaa vastaan. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen ja kirjoitti lääkemääräyksen, taittoi sen kokoon ja ojensi minulle. Pistin sen taskuuni ja läksin tieheni.

En avannut sitä, vaan jätin sen semmoisenaan lähimpään apteekkiin. Apteekkari luki sen ja ojensi sen minulle takaisin. Hän sanoi, ettei voinut sitä suorittaa.

"Olettehan Te apteekkari?" minä kysyin.

"Olen kyllä", hän vastasi. "Jos olisin sekatavarakauppa, johon on yhdistetty hotelliliike, voisin kenties Teitä palvella. Mutta kun olen ainoastaan apteekkari, täytyy minun luopua kunniasta."

Minä luin reseptin. Sen sisällys oli seuraava:

Rec.

1 lb. pihvipaistia sekä 1/2 pulloa olutta joka 6:s tunti 1 10 penikulman kävely joka aamu 1 vuode lyönnilleen k:lo 11 iltasella.

Ja älä mätä kalloosi asioita, joita et käsitä.

Noudatin ohjeita niin onnellisella tuloksella -- tarkoitan itselleni -- että henkeni pelastui ja olen yhä elossa.

Nyt tässä tapauksessa oli minulla, palatakseni takaisin maksapilleri-ilmoitukseen, kieltämättä kaikki siinä luetellut taudinoireet, joista tärkein oli "yleinen haluttomuus kaikkeen työhön."

Miten tässä suhteessa kärsin, ei kielin voi kertoa. Varhaisesta lapsuudestani saakka olen ollut tämän taudin marttyyri. Poikana olin tuskin päivääkään vapaana sairaudesta. Silloin ei vielä tietty, että se johtui maksastani. Lääketiede ei ollut läheskään niin korkealle kehittynyt kuin nykyään; ja tautiani sanottiin "laiskuudeksi."

"Vai niin, sinä laiska, pikku lurjus", sanottiin minulle, "jollet tahdo tehdä työtä, niin saatpa nähdä", sillä he eivät tienneet, että olin sairas.

Eivätkä he antaneet minulle pillerejä; sain läimähdyksiä päähäni. Ja niin merkillistä kuin onkin: nuo lyönnit usein paransivat minut -- hetkiseksi. Muistan, että yksi ainoa läimähdys päähäni vaikutti tehoisammin maksaani ja sai minut ryhtymään työhön paremmin kuin kokonainen rasia pillereitä.

Niinhän usein on laita: nuo yksinkertaiset, vanhanaikaiset "kotilääkkeet" ovat joskus tehoisampia kuin kaikki apteekin tavarat. -- --

Niin, me istuimme tuntikauden ja kuvasimme tautejamme. Minä kerroin Georgelle ja William Harrisille, miltä tuntui, kun aamusin nousin vuoteelta, ja William Harris kertoi meille miltä hänestä tuntui, kun hän iltasin meni levolle. Ja George seisoi matolla kamiinin ääressä ja esitti meille kuvaavilla kädenliikkeillä miten hänen laitansa tapasi olla öisin.

George vain luulottelee olevansa sairas; hänellä ei ole mitään hätää.

Nyt kolkutti mrs Poppets ovelle ja halusi tietää olimmeko valmiit tulemaan ilta-aterialle. Me hymyilimme alakuloisesti toisillemme ja sanoimme, että meidän kenties sentään tulisi yrittää niellä jokunen muru.

Harris sanoi, että hiukkanen ruokaa usein pitää taudin kurissa. -- Mrs Poppets kantoi tarjottimen huoneeseen; sitten me istahdimme pöytään ja yritimme syödä. Siinä oli paistia sipulin keralla ja raparperitorttua.

Lienen ollut kovin heikko tänä iltana, sillä noin ensimmäisen puolen tunnin kuluttua ei ruoka enää lainkaan maistunut -- sitä ei usein minulle tapahdu -- enkä tahtonut maistaa juustoakaan.

Kun tämä raskas velvollisuus oli täytetty, me täytimme lasimme uudelleen, sytytimme piippumme ja ryhdyimme jälleen pohtimaan tautejamme.