Henrik Gabriel Porthan historiantutkijana

I. Historiantutkimus Ranskassa. Kokoileminen ja "hyvä kritiikki". Valistusajan tutkimus. -- II. Brittiläinen historiantutkimus. -- III. Göttingenin koulu Saksassa. -- IV. Ruotsin suuruudenajan kirjoittajista. Alkava systematiseeraavan suunnan vastustaminen. Valistusajan tutkimus Ruotsissa. Yhteys ruotsalaisen tutkimuksen ja Göttingenin koulun välillä.

II.

I. Porthanin nuoruus ja opintoaika. -- II. Porthanin opin luonne. Hänen opettajatoimensa yliopistossa. -- III. Porthanin kansanrunoudentutkimukset. -- IV. Isänmaallinen historiantutkimus Suomessa. Porthanin toiminta kirjastonhoitajana, kirjaston historia. Historialliset julkaisut Turun lehdissä. -- V. Porthanin muistopuheet. -- Hänen käyttämänsä historiallinen kirjallisuus.

III.

I. Porthanin matka Saksaan. -- II. Päätös palvella Suomen historiaa. Saarnain historia. Tutkimukset suomalaisten taikatavoista -- III. Suomalaisten alkuperä ja esihistoria. Kirjoitus pirkkalaisista. -- IV. Porthanin kielen perustalla tekemät tutkimukset suomalaisten esihistoriallisesta sivistystilasta. Kysymys heidän alkukodistaan. -- V. Porthanin käsitys kielen luonteesta. Hänen suhteensa alkavan geneetisen käsityksen edustajiin. -- Hänen suomalaisten heimokansoja koskevat kirjoituksensa.

IV.

I. Historiallinen tutkimus Turussa ja maaseudulla. Lähteitten hankkiminen. -- II. Juustenin kronikassa julkaistut lähteet. -- III. Juustenin kronikassa käytetty kirjallisuus. Juustenin kronikan laatu. -- IV. Slaavilaisten kansain historian perustaminen. Sylloge Monumentorum.

V.

I. Porthanin Suomen uudempaa historiaa käsittelevät kirjoitukset. -- II. Hänen erikoisjulkaisunsa Suomen keskiajasta. -- III. Naapurimaitten historiaa koskettelevat tutkimukset. Aije kirjoittaa Suomen historian esitys.

Viiteselitykset.

ESIPUHE.

Aine, jonka olen valinnut nyt ilmestyvän esitykseni aiheeksi, ei ole kirjallisuudessamme kokonaan uusi eikä tuntematon. Se liittyy nimittäin vanhempiin julkaisuihin, jotka ovat pyrkineet selittämään Porthanin elämäntyötä milloin miltäkin puolen. Sitä ovat kosketelleet useat kirjallisuutemme suurmiehet lausuessaan muistosanojaan henkilöstä, jolle tämäkin esitys on omistettu. Sitä on käsitelty myöskin parissa yleisempää kirjallishistoriallista laatua olevassa teoksessa. Nämät teokset ovat olleet edellytyksenä tutkimukselleni, ne täydentävät sitä muutamissa kohdissa ja niiden ilmoituksia olen käyttänyt hyväkseni aina erityisesti niihin vetoamatta. Mainitsen tässä vain Tengströmin ja Franzénin muistokirjoitukset, Reinin elämäkerrallisen kuvauksen sekä Schybergsonin esityksen sarjassa "Åbo Universitets lärdomshistoria".

Kun syksyllä vuonna 1898 aineeseeni ryhdyin, ajattelin kyllä ensi sijassa sen metoodin yksityiskohtaista esitystä, jota Porthan on tutkimuksissaan käyttänyt. Tähän suuntaan neuvoi minua myöskin prof. Lamprecht Leipzigissä, jonka kanssa samoihin aikoihin keskustelin aineestani. Työni kuluessa huomasin kuitenkin, että tuollainen menettelytapa, vaikka kyllä tarpeen vaatima, ei sellaisenaan ollut yksipuolisuutta vailla. Huomasin, että se oli mahdollinen vasta sitten, kun olin tarkemmin käsitellyt Porthanin tutkimustoimintaa hänen elämäkertansa yhteydessä, pitämällä silmällä sen ajan muita samansuuntaisia tutkimusharrastuksia. Tällainen menettely näet vasta antaisi varman pohjan, jolta saattoi seikkaperäisesti seurata tutkijan yksityiskohtaista tutkimustapaa.

Jatkoin työtäni tähän suuntaan. Porthanin kirjevaihto osaksi painettuna, osaksi taas juuri kätköstään otettuna, oli erinomaisena apuna. Myöskin Upsalan ja Tukholman kirjekokoelmat tarjosivat tarvittavia aineksia.

Näiden tutkimusten tuloksena on etupäässä teokseni nyt ilmestyvä ensi osa. Sen ensimäinen, johdantona oleva kappale on aijottu liittymään koko seuraavaan esitykseen, ehkäpä vielä lähemmin vastailmestyvään metoodin kuvaukseen. Sitä ei sentähden ole pidettävä minään kokonaisuutena sellaisenaan, vaan ainoastaan varsinaisen aineen taustana ja siltä kannalta tahtoisin sen arvosteltavaksi.

Siinä vielä vähemmin kuin aina muussakaan esityksessäni olen voinut vedota käyttämääni kirjallisuuteen. Useat teokset ovat vaikuttaneet käsitykseeni, vaikka lopullisessa esityksessä siitä ei selvempiä merkkejä huomaa enkä kovin lyhyen esitystavan tähden ole voinut niihin viitata. Olen kuitenkin koettanut valikoida kuvaavimmat kohdat lähteistä ja viitata tärkeimpiin niistä.

Lopuksi käytän tilaisuutta lausuakseni kiitollisuuteni opettajalleni prof. J.B. Danielsonille siitä ohjauksesta ja opetuksesta, jota hän koko sinä aikana, jonka olen tutkimuksiini käyttänyt, alttiisti on minulle antanut, tehden siten minulle mahdolliseksi tutkimukseni julkaisemisen. Vielä on minun kiittäminen avustuksesta ystävääni fil.kand. Ilmari Lehtosta ja veljeäni ylioppilas Eino Palanderia.

Helsingissä 14 p. toukok. 1901.

Gunnar Palander.

I.

Piirteitä historiantutkimuksesta Europassa 18. vuosisadan alulla ja keskivaiheilla.

I.

Ranskassa,[1] kuten muissakin Europan sivistysmaissa, olivat humanistisen ajan henkiset virtaukset aiheuttaneet vilkkaan tieteellisen tutkimuksen, joka historiankin alalla ilmeni. Ajan monissa riitakysymyksissä käytettiin historiallisia tapahtumia tukemaan kirjoittajan ja hänen puolueensa mielipiteitä ja lempiajatuksia, olivatpa ne sitten valtiollisia, uskonnollisia tahi moraalisia. Historiallisen kritiikin tehtävänä oli valita, selitellä ja järjestää aineksensa niin, että ne kelpasivat todistamaan noita erilaisia oppeja ja oppijärjestelmiä. Se perustui useilla tutkijoilla laajaan oppiin, muistitietoon, joka käsitti hyvin suuria ja erilaisia opinaloja.

Tällaisena pysyi kritiikki 16. vuosisadalla. Seuraavalla eli 17. vuosisadalla historiallinen tutkimus menetti piankin rohkean, vilkkaan leimansa, sillä henkiset liikkeet, jotka sen olivat muodostaneet, talttuivat ja tutkimus joutui lähimpään yhteyteen Ranskan valtion ja kirkon kanssa. Kritiikki oli edelleenkin oppinutta kritiikkiä. Koottiin joukottain aineksia, verrattiin, soviteltiin ja yhdisteltiin niitä keskenään. Selitykset olivat vielä hyvinkin mielivaltaisia ja perustuivat arveluihin, joita tehtiin joukottain ja ilman tarkempia tutkimuksia. Mutta näin syntyi laaja, joskin toistaiseksi epävarma ja tarkemmin järjestelemätön ainesvarasto ja muodostui tieteellisiä kysymyksiä eli tehtäviä tulevaa ratkaisua varten. Lähteitä julkaistiin yhtämittaa ja tässä toimessa tarvittava kriitillinen toiminta vakaannutti vähitellen käytännöllistä menettelytapaa tutkimuksessa.

Kuuluisaksi on tullut etenkin benediktiinein toiminta tällä alalla. Kritiikki tuli heidän teoksissaan yhä tarkemmaksi ja varovammaksi. Punnittiin syitä ja vastasyitä, koetettiin katsoa asioita monelta eri kannalta ja viivyteltiin kauvan lopullista arvostelua tutkittavista kysymyksistä. "Pidin tärkeänä maltin yhdistämisen uutteruuteen" -- lausui tunnettu benediktiinitutkija Mabillon -- "arvellen että kuten siveyden ja yhteiskunnan alalla, niin on tieteissäkin erittäinkin sellaisissa, jotka eivät ole täydelleen tunnettuja, kaikki määritteleminen vaarallista: sentähden että varomattomista määrityksistä helposti erehtyvät ne, jotka eivät tunne täydelleen noita asioita. Siksipä olen koettanut olla hidas ja varova vakuuttaessani sitä, mitä olen huomannut; hyljätessäni taas säästävämpi ja tunnokkaampi".[2] Vanhaa traditioonia kohdeltiin suurella kunnioituksella ja koetettiin sitä ennen kaikkea oppia käsittämään ja kuitenkin osattiin samalla käyttää tarkkaa kritiikkiä yksityiskohdissa.

Tässä benediktiinein tutkimustavassa saattaa helposti huomata niin sanotun hyvän kritiikin vaikutusta. Tämä kritiikki oli muodostunut 17. vuosisadan kuluessa Ranskassa klassillisen kirjallisuuden vaikutuksesta, sen sääntöjen ja esimerkin mukaan. Erittäinkin Cicero oli paljon seurattu esikuva. Hänen lausuntonsa oli lukemattomien teosten kansilehdillä vaalilauseena ja metoodin esityksissä oli se käsittelyn alkuna ja keskipisteenä. Ja tähän esikuvaan yhdistettiin käytännöllisen, jokapäiväisen järjen ohjeet sekä koetettiin tämän avulla käyttää tyyntä ja kohtuullista arvostelutapaa. Esitystapa oli tutkimuksen mukaista, arvokasta, yksinkertaista ja selvää.

Mutta tutkimukseen oli sitäpaitsi vaikuttanut myöskin Cartesiuksen äsken esittämä filosofia sekä eksaktisten tieteitten harrastus. Totuttiin vaatimaan varmoja ja tarkkoja käsitteitä historiassakin ja aljettiin tarkastella lähteitten sekä niiden ilmoitusten arvoa sellaisenaan. Ennen oli ennen kaikkea tahdottu yhdistää ja sovittaa ilmoituksia keskenään, nyt ruvettiin yhä enemmän ottamaan huomioon viittauksia ristiriitaisuuksista ja eroavaisuuksista. "Filosofia on selvittänyt ja johtanut kritiikkiä: se on se, joka on tehnyt ilmoitusten valinnan vaikeaksi ja niiden arvon määräämisen työlääksi. Se on se, joka on saanut kritiikin epäilemään ja viivyttämään päätöstään", huomauttaa eräs kirjoittaja 18. vuosisadan alulta.[3]

Tarkastakaamme lähemmin tätä nyt muodostunutta kritiikkiä. Koetettiin vertailemalla eri lähdeilmoituksia keskenään ja valitsemalla luotettavimpia sekä sovittelemalla niitä toisiinsa saavuttaa totuutta. Otettiin huomioon lähteen kirjoittajan arvo, ominaisuudet ja puoluekanta, ja sen mukaan arvosteltiin ilmoituksia. Alkuperäisestä traditioonista ruvettiin erottamaan se, mikä oli lisättyä, niinikään mikä oli ihmeellistä, uskomatonta ja luonnotonta. Kuitenkaan ei hyljätty mitään pelkkien yleisten epäluulojen nojalla, vaan vaadittiin päteviä syitä siihen. Ja epävarmaa ilmoitusta oikeaksi todistamaan riittivät todistukset, jotka itsessään kyllä saattoivat olla hyvinkin heikkoja, mutta yhdessä kaikki kuitenkin saivat tutkijan vakuutetuksi. Jos nämät säännöt itsessäänkin taltuttivat kritiikin jyrkkyyttä, niin vaikutti samaan suuntaan se, että tunkeutuminen alkulähteihin ei tapahtunut yleisesti eikä johdonmukaisesti.

Mutta tämä tyyni, oppinut kritiikki ei ollut yksinään vallalla tähän aikaan Ranskassa. Valitetaan aivan yleisesti, miten kaikki tahtovat joka paikassa arvostella, miten ei säästetä enää mitään. "Tämä on yksi niistä monista taudeista, joita onneton vuosisatamme sairastelee", sanoo Mabillon, "että jos edellisiä vuosisatoja syytetään yksinkertaisuudesta ja liiasta herkkäuskoisuudesta, niin meidän aikanamme ne, jotka ylpeilevät terävästä älystään, eivät laske mitään rauhaan ennenkuin ovat ottaneet sen tarkastuksensa alaiseksi".[4] Ja kritiikeistä, joissa korjattiin edellisten aikain kirjoittajia, sanoo Lenglet du Fresnoy: "Meillä on suuri joukko sellaisia kirjoja ilman, että meillä yleensä on niistä hyötyä. Koko maailma rupeaa arvostelemaan ja harvat henkilöt luottavat noihin arvosteluihin, koska jokainen luulee kykenevänsä arvostelemaan yhtä hyvin kuin muutkin".[5]

Tästä asiain tilasta sai alkunsa äärimmäinen kriitillisyys, jota sanottiin skeptisismiksi eli pyrrhonismiksi. Pitäen esikuvanaan eksaktisten tieteitten menettelyä vaativat tämän suunnan tutkijat ehdotonta varmuutta historiassakin ja siihenastisia antiikin esikuviin perustuvia metoodin sääntöjä pitivät he tarkoitukseensa soveltumattomina. Ciceron määrityksestä sanoo Bayle: "Ainoastaan täydellinen viisaus voi täyttää kymmenet käskyt, mutta vaaditaan selvää mielettömyyttä täyttääkseen historian lait".[6] He asettivat tapahtumia ja ajanmääräyksiä vastatusten ja julistivat, kun huomasivat ne eroaviksi, koko ilmoitusvaraston vääräksi usein välittämättä siitä millaisissa lähteissä eri ilmoitukset tavattiin ja oliko ilmoituksilla syvällisempää keskenäistä yhteyttä. Heidän menettelystään puuttui näet monesti oikea totuudenrakkaus ja vakava käsitystapa ja sukkeluuksilla he kumosivat ilmoituksia eikä syvällisillä tutkimuksilla.[7]