Henrik Gabriel Porthan: Elämäkerran luonnos

Esipuhe. I. Porthanin nuoruudenaika ja oppivuodet. II. Porthanin monioppisuus. Kirjastotyöt ja kirjastonhistoria. III. Kansallinen tutkimus ja tutkimus suomalaisesta runoudesta. IV. Turkulaiset sivistysharrastukset ja Aurora-seura. V. Porthan kiintyy historiaan. Senaikuinen historiantutkimus. VI. Porthan professorina. Opintomatka Saksaan. Turun akatemian olot. VII. Porthanin opetustapa. Luennot ja väitöskirjat. VIII. Porthan opettaa hienoa aistia, kaunopuhetta ja runoilua. IX. Maamme olot ja niiden arvosteleminen. X. Porthan istuttaa omaa katsantotapaansa oppilaihin. Viisaustieteen ja kasvatusopin opetus. Suhde oppilaihin. XI. Kotimainen sivistys ja suomenkieli. Porthan estää suomenkielen viljelemistä. XII. Kotimainen sivistys ja historia. Porthan perustaa itsenäisen suomen historian. XIII. Kotimainen sivistys ja kotimaan tunteminen. Matkat. Maantieteelliset ja taloudelliset harrastukset. Porthanin viimeiset elinvuodet ja kuolema. Hänen elämäntyönsä laatu.

Alkusana.

Tämä kirjanen on vielä kirjoittamattoman elämäkerran luonnos. Se tyytyy vain piirtämään ääriviivoja, huomauttamaan tärkeintä ja kuvailemaan oleellisinta siitä vaatimattomasta ja kumminkin verrattoman suuriarvoisesta elämäntyöstä, jonka esitykseni esine unohtumaton tutkija ja työntekijä Henrik Gabriel Porthan on suorittanut. Velvotettuna vähäisellä alalla ja lyhyessä ajassa esiintuomaan häntä koskevain tutkimusteni tulokset olen edes tässä muodossa tahtonut painaa ne suomalaisen yleisön mieliksi.

Tässä olevat tiedot olen suurimmaksi osaksi ennen julkaissut tutkimuksissani Henrik Gabriel Porthan historiantutkijana I, Helsinki 1901, Henrik Gabriel Porthan Yliopiston opettajana (J.R. Danielson, Suomen uudemmasta historiasta III, siv. 1-222) sekä muutamassa pienemmässä kirjoituksessa. Niiden ohella olen käyttänyt myöskin ennen julkaisemattomia lähdetietoja, vaan en ole katsonut velvollisuudekseni niihin tämänlaisessa teoksessa erikoisesti viitata.

Helsingissä maaliskuulla 1904.

Gunnar Palander.

I.

Kukapa ei olisi kuullut vanhoja pappissukujamme mainittavan! Vuosisatain kuluessa kulki papintoimi perintönä isältä pojalle ja toimen mukana seurasi opillinen sivistys ja sivistyksen-harrastus. Jokaisen sukupolven edustaja oli ollut aikansa akatemiassa, kartuttanut latinalaisella väitöskirjallaan maansa tieteellistä kirjallisuutta ja sitten maaseudulle jouduttuaan levittänyt oppiansa kansaan. Ehkä oli joku suvun edustaja poikennut muille aloille, ja vanha oppineelta kuuluva sukunimi kadottanut latinalaisen päätteensä; useimmissa tapauksissa kulkivat samat harrastukset ja pyrkimykset edelleenkin perintönä.

Porthanin suku oli vanhaa itäsuomalaista pappissukua, jonka juuret lienevät etsittävät Viipurin porvaristosta 1500-luvulla. Nimi on ehkä väännös suomalaisesta Purtta eli Purtanen. Seuraavalla vuosisadalla toimi Karjalassa Porthaneja pappeina useitakin ja yksi heistä, Henrik Sigfridinpoika, siirtyi vuonna 1704 Hämeeseen Viitasaaren kirkkoherraksi. Sotapappina oli hän palvellut kuninkaan armeijassa, kärsinyt paljon sota-elämän rasituksista ja siitä korvaukseksi saanut uuden virkansa. Samalla oli hän sitoutunut naimaliitolla turvaamaan edeltäjänsä Ignatiuksen lesken tahi tyttären.

Mutta seurakuntaansa saavuttuaan hän Viipurin konsistorion suureksi harmiksi naikin kahdeksantoistavuotisen Maria Harneskskjöldin, luutnantintyttären Rantasalmelta. Tästä aviosta syntyi Sigfrid Porthan, joka peri isänsä toimen Viitasaarella. Hän oli Henrik Gabriel Porthanin isä ja Viitasaari tuli näin ollen viimemainitun kotipitäjäksi.

Pitäjä oli metsäistä sydänmaanseutua, jossa pedot kuleksivat repimässä mökkiläisten lehmiä ja vesireitit kesäaikaan olivat ainoina kulkuteinä. Kansa oli enimmäkseen köyhiä uutisasukkaita, jotka viljelivät kiviperäisiä kaskimaitaan sekä kalastelivat papille ja ruunulle veroksi. Sen keskuudessa oli säilynyt paljon entisen ajan tapoja ja tarinoita, ja vanhoja kansan kertomarunojakin siellä laulettiin. Pitkällä niemellä Keiteleessä oli pitäjän pappila.

Täällä syntyi Henrik Gabriel Porthan 8 p. marraskuuta 1739. Äiti oli Kristina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Henrik Gabriel oli vanhin neljästä sisaruksesta. Veli Sigfrid oli kahta vuotta nuorempi, alkoi uransa yliopiston kirjallisuushistorian dosenttina, siirtyi sitten kymnaasin lehtoriksi Porvooseen ja kuoli maaliskuussa 1798 eräässä Tukholman sairaalassa kauan sairastettuaan syöpää. Hänellä oli taipumusta runoiluun; useat runokappaleet Turun sanomain palstoilla osottavat vieläkin, miten helposti ja näppärästi hän taisi tunteitaan runopukuun sommitella. Kaksi nuorempaa sisarta jäivät naimattomiksi. Toinen, Maija Greta, sairasteli monet vuodet kaatuvaa tautia; toinen, Stina Kaisa, oli huonokuuloinen ja vähävoimainen. He asuivat myöhemmällä ijällään vanhimman veljensä luona, eläen kumminkin monta vuotta hänen jälkeensä. He kuolivat samoihin aikoihin, vuosina 1812 ja 1813.

Tuntuupa melkein siltä kuin olisivat toisissa lapsissa ilmenneet sairaalloiset taipumukset olleet isän jättämää perintöä. Hän tuli näet vuonna 1744 mielenhäiriöön ja riutui sitten loppuikänsä sekä henkisesti että ruumiillisesti. Valoisampia hetkiä oli hänellä kuitenkin välillä. Sitä todistaa muun muassa eräs häneltä säilynyt kirje vuodelta 1759, jossa hän pojallensa Sigfridille vakuuttelee jumalan kaikkivoipaa armoa ja laupeutta, hänen kykyänsä parantamaan sitäkin kurjaa, jota hän kovimmin kurituksellaan on haavoittanut. Vuonna 1793 vanha kirkkoherra vihdoin kuoleman kautta vapautui kurjuudestansa.

Isän onnettomuus hajotti heti hänen perheensä. Nuori Henrik Gabriel joutui enojensa kasvatiksi. Senkautta vaikuttivat häneen paljoa välittömämmin ja voimakkaammin ne mielipiteet ja tunteet, ne harrastukset ja pyrinnöt, jotka olivat äidin suvussa kulkeutuneet perintönä. Ja sukuun liittyi niin paljon muistoja, niin paljon esimerkiksi kelpaavaa toimintaa. Polveutuihan Porthanin äidinäiti itse Mikael Agricolasta, suomalaisen kirjakielen luojasta. Ja jos täytyneekin olettaa, että tämä vanha sukumuisto oli jo jälkeläisten tietoisuudesta haihtunut, niin olihan paljoa läheisempi, paljoa rakkaampi esikuva heidän muistissansa. Porthanin äidin setä oli näet Daniel Juslenius, kansallisuutemme innokas ihailija ja puolustaja. Syvästi oli Jusleniukseen koskenut suomalaisen kansan hyleksitty tila, ulkolaisten pilkka ja omainkin miesten halveksuva välinpitämättömyys. Hän tahtoi maansa maineen kirkastaa, näyttää, että suomalaiset olivat ikivanhaa alkukansaa, Magogista, Japhetin pojasta, polveutuvaa, paljon olivat he urotöitä toimittaneet ja suuri oli heidän pakanallisten kuninkaittensa valtakunta ollut. Ja miten olikaan heidän kielensä komeaa, voimakasta ja ihmisten mieliä liikuttavaa ja miten somia olivatkaan heidän runonsa ja sananlaskunsa! Kansan kieleen, runouteen ja historiaan Juslenius yhäti enemmän kiintyi, kirjoitti niistä tutkimuksia ja keräili tietoja. Suuri suomalainen sanakirja oli hänen pyrkimystensä viimeinen tulos. Vuonna 1752 Juslenius kuoli kaukana Ruotsinmaalla Skaran piispana, mutta hänen harrastuksensa säilyivät arvokkaana perintönä sukulaisten ja ystäväin piirissä.

Ensin joutui Porthan Kustaa Jusleniuksen, Kruunupyyn kirkkoherran luokse. Kiitollisena hän jälkeenpäin muisteli enon hänelle, aikaisin kodittomaksi joutuneelle poikaraukalle, osottamaa hellyyttä ja huolenpitoa. "Olenhan kokonaan Sinun velallisesi, melkein kaikki olen Sinulta saanut," näin hän lausuu ylioppilaana esikoisteostaan enollensa omistaessaan. "Kokonaista kaksitoista vuotta ja enemmänkin pidit minusta isällistä huolta, nautin pojan oikeutta. Sinähän ensinnä riensit meille haaksirikkoutuneille avuksi ja annoit minulle kodin sekä turvan silloin, kun luontainen suojelijamme ja ohjaajamme oli melkein kadotettu. Sinäpä sen lisäksi ensinnä minussa lukuhalua herätit ja itse minua opastit lukemaan. Vaivalloisen virkasi estämänä minut sitten muitten kasvatettavaksi annoit. Aina minua opetit muistutuksillasi ja neuvoillasi. Sinähän minua kolmisen vuoden ajan kokonansa ylläpidit tässä kuuluisassa tieteitten tyyssijassa etkä mitään kustannuksia pelännyt, jotta henkeni nauttisi hyödyllisiä ja tärkeitä tietoja." Yliopistolliset omistuskirjoitukset olivat tavallisesti tyhjiä korulauseita täynnänsä, mutta tässä oli muutakin. Siinä tuntuu tunnetta sanoista.

Jo alusta pitäen, enonsa avustamana ensimäisiä askeleitaan opintiellä ottaessaan, Porthan mieltyi lukuihin ja innostui jo huvikseen syventymään Sleidanuksen suureen latinankieliseen teokseen "neljästä maailmanvallasta". Samalla alkoi kotiopetus akatemiasta tulleitten maisterien johdolla. Ensimäinen oli Henrik Hyllén, porvarinpoika Turusta, vähiin vaatimuksiin tottunut, uuttera ja rehellinen nuorukainen, joka kirjoiltansa unohti elämän käytännölliset puuhat ja joutavat pikkuasiat. Eipä edes oppilastansakaan hän huomannut valppain silmin seurata. "Hän ohjasi minua yhdeksän vuoden ajan eli oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse ohjata itseäni," kertoo tunnettu ruotsalainen kynäilijä Gjörwell, hänkin Hyllénin oppilaita; "paitsi että hän osaksi syvennytti minut; metafysiikan pimentoihin, osaksi nosti minut matematiikan kirkkaisiin korkeuksiin, joita seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan, että hänen olisi pitänyt ottaa selville se aines mikä minussa oli, seurata ja jalostaa sitä. Sen vähän minkä osaan opin itse." Hyllénin jälkeen tuli useita muita kotiopettajia.

Joskaan ei kotiopetus aina mallikelpoista ollut, oli se kumminkin parempaa kuin vanha latinakoulu. Täällä kouluutettiin köyhäin ihmisten lapset kylmässä kouluhuoneessa, opettajan kurituksen alaisina. Harvoja kouluaineita he lukivat ja vähän he oppivat, mutta sen sitä tarkemmin. Heidän piti ulkolukuna lukea Svebiliuksen katkismus, Benzeliuksen uskonoppi, Cellariuksen kielioppi sekä muutamat muut koulukirjat, kerta toisensa jälkeen kannesta kanteen, neljästi, viidesti, kuudesti. Joskus selitettiin sisältö, usein ei, mutta aina piti vaikeat säännöt ja määrittelyt olla muistissa. Latina, kreikka, heprea ja uskonoppi olivat pääaineina, mutta yliluokilla opetettiin vähän laajemmalta maantiedettäkin ja historiaa, mittausoppia ja laskutaitoa. Näin valmistuneina laskettiin oppilaat yliopistoon, jossa he pääaineitaan jatkoivat papeiksi päästäkseen.

Oli sentään toista saada kotiopetusta. Sattuihan toisinaan kotiopettaja, joka ei liikoja lapsesta välittänyt, istui vain umpimielisenä kamarissaan ja vastasi äreästi pojan uteliaisiin kysymyksiin, vieläpä näytti syötäessäkin niin ajatuksiinsa vaipuneelta ja oppineelta, ettei tiennyt miten hänen kanssaan olla. Ja oli niitä semmoisiakin, jotka vain tahtoivat tiedoillaan loistaa, ottivat neuvoakseen ja opettaakseen koko talon väkeä ja turhantarkasti korjailivat kaikkia poikain puheita ja tekoja. Vaan ulkoa ei ainakaan tarvinnut niin paljon asioita lukea eikä niitä ymmärtämättä mielessään pitää. Sillä kotiopettaja oli akatemiassa ollessaan kuullut uudemmanaikaisesta opetustavasta ja semminkin jos hän oli ehtinyt lukea Mennanderin äsken-ilmestyneen väitöskirjan nuorison kasvatuksesta, tiesi hän kyllä, että lapsille ensin piti selittää asiat tarkalleen, todistaa ne oikeiksi järkisyillä, ottaa sopivia esimerkkejä avuksi ja kauniisti heille kuvailla miten perin huvittavia ja hyödyllisiä oppikirjan tiedot todella olivat. Vasta sitten tuli ne ulkoa lukea. Näin säästyi lapsi hämäristä ja erehdyttävistä käsitteistä, ennakkoluuloista, jotka varjon tavoin olisivat hänen vastaista elämäänsä samentaneet.