Säkeitä I

MENNYT PÄIVÄ.

Mennyt päivä. Kevät-uskoa. Lentotähti. Luistimilla. Pellavan kitkijä. Joutsenet. Tuhlaajapoika. Etsikko. Ikimennyttä. Kuutamo. Joutsenlaulua. Vesuvius.

METSIEN MIES.

Metsien mies. Yö. Quasi modo. Incognito. Spartatar. Spartalainen. Onnen puoti. Hukkapeli. Rikas mies. Totuus. Maan tuomarit. Suurmies-vaatimattomuutta. Sodomasta. Rynnäkkö. Alamäkeen. ... ita plaudite!

HIILLOSHEHKUA.

Hiilloshehkua. Maaliskuussa. Orvokki. "Sisarlempeä" Elinkautinen. Kuin tuskan vuori... Verivelka. Paljon. Köyhä. Synkkä ja valoisa. Tuomiolla. Yksi. Veet viihtyy.

MENNYT PÄIVÄ.

Mennyt päivä.

Ikkunat verhoo jo illan harmaja hämy. Korvalla sillan. laannut on ratasten rämy.

Rientäjän kaukana tiellä viimeisen näen. Liinako vielä vilkahti ahteessa mäen?

Häipyjät taa näkörannan -- keitä ja kunne? Maantien sannan jälki ei mainita tunne.

Ahdistaa sydänalaa pistävä piina: milloinka palaa, milloin, se leikkivä liina?

Nään läpi kyynelten hunnun tai vahan rannan. Tuskaisen tunnun kauan ma rinnassa kannan.

Näin alas auringon rattaan vierivän äsken, palajamattaan, kuinka jos kutsun ja käsken.

Näin punahunnun, mi väikkyi äärellä illan, kauas mi säikkyi taa sinitaivahan sillan,

meni, ah iäksi mennen, kuin meni päivät niin monet ennen, jotk' elämättäni jäivät.

Kevät-uskoa.

Eilen vielä talvi jäinen kolkon pohjatuulen käyden. Tänään kera kevään täyden vapunpäivä päilyväinen.

Kiuru, kirkkahan jo kellos kuulen yhä ylennäivän. Suvelleni suuren päivän runsas armo rukoellos.

Usko nuori notkon harmaan, kanna kauas niinkuin kaipuu, kauas, niinkuin katse haipuu aamuun kahden silmän armaan.

Korkealle, kunne halaa sinikirkkos harja kirkkain, palavinta virttäs virkkain säveleinä lennä, palaa.

Nää, mit' yksin näkee usko: loisto luvatusta maasta, avarasta, autuaasta, hurmioinen huomenrusko.

Silmähäs mi siellä piirtyy kevätsuurta, kerro mulle, maahan, varjoon vangitulle: ihme täyttyy, vuoret siirtyy.

Lentotähti.

Hei, kulkuset ne helisee ja jalas alla kolkkaa ja tiuvut kilvan kilisee kuin parahinta polkkaa.

Ja kummissansa katsoo kuu, kun ajo myöhä luistaa, ja vanhus, valkoparta puu, myhäillen päätä puistaa.

Ja kinos kipunoin' on vaan ja koko taivas tuikkaa, ja meille sormisuukkojaan nuo tähtilennot suikkaa.

Me illan viimaa ilkumme, mi kilpasille lähti; ja eespäin entää kulkumme, yön ylpein lentotähti.

Ja toivottaa jos ehtii vaan, kun korkeinnaan se palaa, niin todeks saapi, sanotaan, mit' ikään mieli halaa.

Vaan kuinka, armas, aattelen, vain kesken lause jää se. Ma toivon toiseen liittelen, eik' aatos päähän pääse.

Niin kauas, taivaan rannan taa ain' edemmäs se entää: miel' lemmen vain on leimahtaa ja tähden lentää, lentää.

Luistimilla.

Sulat all' oli synkät sydänveet, mut jäähän kätketyt jäykkään. Jään alta aaltojen kuohua ei kuulukkaan, ei näykkään.

Sulat alla syöksyvät syvänteet, mut silta sileä päällä. Hei, liukuen, luikuen kulku käy, ei tunnu jälkeä jäällä.

Yli leikki lentää ja nauru soi teräskenkä, kirkas ja nuori. Yli jään ilon kerkeä kilpa käy, silo kuilujen yllä on kuori.

Elo nuori on irti ja ikävöi, ei vangitse vanhain huoli. Niin kielletyn kaunis on kaihon tie, totta leikkiss' on toinen puoli.

Elo nuori on irti ja ikävöi, povi nousee ja posket vertyy, ja ulapan tuulet ne unia tuo, ja mieli mennessä mertyy.

Se seljille sinertyville vie, miss' enää ei merkkiä, viittaa. Ei muista yön mustan yllättävän, ei paluun pimeistä piittaa.

Ei uskokkaan, kun jo keskellä on meren outoja ulapoita, ylt'ympärille kun kutoo yö jo kummia kuutamoita.

Kun sydänsyville saapunut on upottaville saakka, missä tuntee permannon pettävän jo ilon tanssiva taakka;