Kuolemantuomitun viimeinen päivä

Kariston 75 pennin romaaneja n:o 1.

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1917.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Victor Marie Hugo (1802-1885) oli Ranskan tuotteliaimpia ja monisärmäisimpiä kirjailijoita. Jättiläisenä hän liikkui kaikilla taidekirjallisuuden aloilla -- runon, romaanin ja näytelmän; esteetikkona hän sitäpaitsi oli 19. vuosisadan suuren kirjallisen suunnan, romantiikan, voimakkaimpia esitaistelijoita, historioitsijana ja poliitikkona hän ajoi kansanvapauden asiaa. -- Suurta kirjallista ja valtiollista ohjelmaansa hän pyrki toteuttamaan paitsi lennokkaana puhujana ja puhtaasti kaunokirjallisissa teoksissaan myöskin useimpien teoksiensa alkuun liittämillään esipuheilla. V. 1827 ilmestyneen lavean "Cromwell"-näytelmän esipuhe esim. sisältää hänen esteettisen maailmankatsomuksensa, Ranskan uusromantikkojen katekismuksen viitteineen, mistä kirjailijan on aiheensa valittava, millä tavalla teoksensa sommiteltava, mitä tekokeinoja osattava käyttää j.n.e.

Itse hän kirjaimellisesti toteutteli tätä ohjelmaansa. Hän rakenteli historiallisia -- usein myöskin sangen epähistoriallisia -- näyttämöjä, joilla liikkui uljasryhtisiä, komeanimisiä sankareita ja sankarittaria, kullankulisevaa, hopeanhelisevää joukkoa, muodottoman rumien epäsikiöitten rinnalla; niissä esiintyy korkealentoista paatosta, suuria aatteita matalien, matelevien ajatuksien ohella, epäitsekästä uhrautuvaisuutta petomaisten pyrkimyksien kanssa taistellen, -- kaikkialla vallitsee mitä jyrkin vastakohtaisuuden laki, muodollisesti surkastuneessa kääpiömäisessä ruumiissa saattaa asua hellä isänmieli ja päinvastoin uljaassa sankarissakin ilmetä pohjaltaan inhimillisesti heikko sielu. Keskiaikainen mystiikka verhoo kaiken, tikarit ja väkipuukot välähtelevät, myrkkyä tihkuu milloin miltäkin taholta, hämärä kattaa näyttämön, pimeyden töitä tehdään, salamat singahtelevat ja ukkonen jyrisee. Mutta kaikesta tuntee, että voimakas henki liikuttelee näitä henkilöitä, että koskaan tyhjentymätön mielikuvitus on luonut täyteläisiä, väkevästi tuntevia ihmisiä, oikeita renessanssihahmoja.

Hugon teoksista lienevät suomalaiselle yleisölle tuttuja romaanit "Kurjat" (kaksi osaa) ja "Parisin Notre-Dame" sekä näytelmä "Lucretia Borgia". Nyt suomennettu "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä" (alkuperäisen ensimäinen painos ilmestyi v. 1829) on kirjallisuuden ilmeisimmin tarkoitusperäisiä teoksia. Sen kärki on suunnattu etupäässä kaikkia tuomareita ja tuomitsevaa joukkoa kohtaan, se on ihmistuskaa tuntevan sydämen huuto kaikille inhimillisesti ajatteleville joukoille, se on kuvaus -- värikäs kuvaus -- sielullisista kärsimyksistä, joita kuolemaantuomittu saa tuta ennenkuin mestauskirves kiduttavan odotusajan jälkeen katkaisee hänen kaulansa. Se ei ole suoranainen romaani, siinä ei ole juonta, ei liioin dramaattista toimintaa; se on kosteitten vankilanmuurien sisällä elettyä elämää, jonka loppuna alati häämöttää aavemainen, kahden korkean patsaan välissä heilahteleva kolrniokirves.

Kuolemahan on meidän jokaisen osamme, mutta että se saapuu tuolla tavalla, toisen käden kautta, lain säätämänä rangaistuksena, katkaisemaan kaikki mahdollisuudet totiseen parannukseen, yllätyksenä vielä sittenkin, vaikka kuuteen viikkoon ei ole mitään muuta ajatellutkaan kuin sitä, tulee typistämään ruumiin, jossa asuu voimakas elämänhalu, halu nähdä aurinkoa, nauttia kukista, hoivata pikku Marieta, -- siinä on yhteiskuntaelämän huutavin kierous. Minkä rikoksen kuolemaantuomittu lieneekin tehnyt -- se ei kuulu asiaan -- ei yhteiskunnan antama tuomio silti ole moraalisesti oikea teko. Tahdotaan muka siten poistaa yhteiskunnasta sille vaaralliset ainekset. Eivätkö vankilan vahvat muurit riitä? Yhteiskunta tahtoo kostaa ja rangaista. Kuka ihminen on oikeutettu riistämään toiselta ihmiseltä elämän? Edelleen: mestaus on muka varoittavana esimerkkinä muille. Milloinka on millään mestauksella ollut siveellisesti kohottava ja kasvattava tulos, ja miksikä teloitukset viime aikoina on yhä enemmän ja enemmän suoritettu salassa?

Ja eikö ole ihmisarvoa alentavaa, että on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä on lähettää toisia ihmisiä mestauslavalle, palkattuja virkamiehiä, jotka pitävät henkilökohtaisena kunnia-asianaan olla oikeussalissa järkähtämättöminä, veristä loppua vaativina tuomareina, vaikka muuten voivat olla helliä isiä, hyviä puolisoita? Entä tuomitut? Toiset on yhteiskunta itse johtanut rikoksen teille. He eivät ole saaneet tietoa oikeasta ja väärästä. Heidän erheensä on kohtalon, ei heidän. Rikoksentekijää tuomitessaan yhteiskunta iskee kuoliaaksi usein myöskin viattomia, mestatun lapsia, omaisia. Kuolemaantuomitun sieluntila? Siitähän yhteiskunta pitää huolen lähettämällä tuomitun luo sielunpaimenen, jonka palkattuna toimena on valmistaa tuomittua eroamaan elämästä ja vahvistaa häntä nousemaan pyövelin rattaille. Ovatko kaikki tuomitut samanlaisia, joihin kaikkiin tehoo sama, sadasti toistettu kehoituspuhe?

Tällaisiin arkoihin, särkeviin kohtiin tahtoi Hugo teoksellaan iskeä, kuten hän alkutekstin toiseen painokseen v. 1832 kirjoittamassaan laajassa esipuheessa selittelee. Ja vaikka kuolemantuomio onkin useimmista sivistysmaista poistettu, elää sitä kannattava ajatus yhä, eikä se ole Suomenkaan rikoslaista kirjaimellisesti hävinnyt. Hugo antaa kuolemaantuomitun puhua. Hetki hetkeltä, päivä päivältä, viikko viikolta me saamme seurata niitä mielialoja, jotka ailahtelevat tuomitun ajatuksissa. Hän tietää mikä häntä odottaa, mutta eihän hän vielä voi kuolla, ei ainakaan sillä tavalla, ja toivottomimpinakin hetkinään hän yhä toivoo, toivoo armahdusta, vielä silloinkin kun hänet sidottuna viedään mestauslavan kupeelle. Ja vaikka monesti kyselemmekin, minkä rikoksen hän on tehnyt ja vaikka emme kyselyymme vastausta saakaan, -- kun kirjailija on tahtonut täten antaa esitykselleen yleispätevyyttä, -- silti me teoksen luettuamme yleensä ymmärtänemme, että kirjoittaja on oikeassa vaatimuksessaan: "Pois kuolemanrangaistus!" Tähän suuntaan ainakin on kehitys kulkenut, kuten sanottu, vaikkakin tämä teos ensin ilmestyessään nostatti mitä kiivaimpia vastaväitteitä ja vanhan järjestelmän puolelle on vieläkin jäänyt suuren kirjailijan oman kansan enemmistö.

Suomentaja.

1.

Bicêtre.

Kuolemaan tuomittu!

Jo viisi viikkoa olen elänyt tuon ajatuksen parissa, alati yksinäni sen kera, alati tuntenut sen jäätävää läheisyyttä, alati sortumaisillani sen painon alle.

Joskus, sillä minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut enemmän vuosia kuin viikkoja, olin ihminen sellainen kuin kuka tahansa muukin. Jokaisella päivällä, jokaisella tunnilla ja hetkellä oli oma ajatuksensa. Nuori ja rikas henkeni oli tulvillaan mielikuvia. Se huvittelihe sallimalla minun kieritellä niitä yhtä toisensa jälkeen, järjestyksettä ja loputtomasti kirjailemalla ehtymättömin arabeskein tätä karkeata ja vähäistä elämän ainesta. Ne olivat nuoria tyttöjä, häikäisevissä viitoissaan, voitettuja taisteluja, näyttämöjä elämää ja valoa tulvillaan, ja jälleen nuoria tyttöjä ja yöllisiä synkkiä kävelyjä kastanjain tuuheitten oksien alla. Mielikuvituksessani oli ainaista juhlaa. Saatoin ajatella mitä tahdoin, olin vapaa.

Nyt olen vanki. Ruumiini on raudoin kytketty vankikoppiini, henkeni on yhden ainoan ajatuksen kahleissa. Hirveän, verta tihkuvan, leppymättömän ajatuksen. Minulla on vain yksi ajatus, yksi vakaumus, yksi kiinnekohta: kuolemaan tuomittu!

Mitä puuhailenkin, se on aina mukana, tuo helvetillinen ajatus, painajaisena vierelläni, yksinään ja kateellisena, karkoittaen kaiken huvin, painaen minua hyisillä käsillään, kun tahdon kääntää päätäni tai sulkea silmäni. Se sukeltautuu kaikkiin niihin muotoihin, joihin henkeni tahtoo sitä paeta, se sekoittuu hirveänä kertona kaikkiin minulle lausuttuihin sanoihin, se takertuu mukanani koppini iljettäviin ristikkorautoihin; se vaivaa minua valveilla, vaanii minua kouristuksenomaisessa unessani, ja unikuvissani saa se mestauskirveen piirteet.

Kavahdan unestani sen seurassa ja sanon itsekseni: -- Ah, se olikin vain unta! -- Ja kas, tuskin ovat raskaat silmäni auenneet selvästi näkemään tuon kirotun ajatuksen kirjoitettuna minua ympäröivään hirveään todellisuuteen, kostean ja hiostuttavan koppini liuskakiville, yölamppuni kalpeihin säteisiin, karkeakuteisiin palttinavaatteisiini, vartijasoturin synkkiin muotoihin, jonka kypärä välähtelee rautaristikon takaa, kun jo olen kuulevinani äänen kuiskaavan korvaani: kuolemaan tuomittu!

2.

Oli kaunis elokuun aamu.

Kolmena päivänä minun juttuani käsiteltiin, kolmena päivänä nimeni ja rikokseni saivat katselijalauman aamuisin koolle kinastelemaan oikeussalin penkkisijoista, niinkuin korpit kiistelevät haaskan ympärillä, kolmena päivänä koko tuo tuomarien, todistajien, asianajajien, syyttäjien aavelauma kierteli ja kaarteli ympärilläni, milloin hullunkurisena, milloin verentuntuisena, mutta aina synkkänä ja kohtalokkaana. Kahtena ensimäisenä yönä en ollut voinut nukkua, sillä tuska ja kauhu olivat minut vallanneet; kolmantena ikävä ja väsymys olivat tuudittaneet minut uneen. Sydänyöllä olin jättänyt valamiehet neuvottelemaan. Minut oli raahattu vankikoppini oljille ja olin heti vaipunut sikeään uneen, unohduksen uneen. Ne olivat ensimäisiä levonhetkiä pitkästä aikaa.

Syvä uneni oli yhä vielä sikeimmillään, kun minua tultiin herättämään. Tällä kerralla ei riittänyt vartijan raskas astunta, ei hänen raudoitettujen saappaittensa kolina, ei avainkimppunsa kalina, ei salpojen rasahtava ratina: hänen täytyi minut horroksista havahduttaakseen huutaa karkealla äänellä korvaani ja ravistaa kovalla kädellään minua olkapäistä: -- Nouskaahan toki! -- Avasin silmäni, nousin unenhoureissani istumaan. Samassa näin koppini ahtaasta ja korkeasta ikkunasta läpikäytävän päässä sen kaistaleen taivasta, jota minun oli suotu katsella, näin sen kellervän häivähdyksen, josta pimeään tottuneet silmät osaavat niin hyvin tuntea auringon. Rakastan aurinkoa.

-- Tulee kaunis ilma, -- sanoin vartijalle.

Hetken hän seisoi vastaamatta, tietämättä oikein, kannattiko tässä ruveta haastelemaan; hieman väkinäisesti hän sitten murahti:

-- Voipa tulla.

Olin liikahtamatta, henkeni oli vielä puolinukuksissa, suu hymyili; silmä tuijotti tuota suloista kultahohdetta, joka väikkyi lattialla.

-- Ulkona on kaunis päivä, -- toistin.

-- Niin on, -- vastasi mies minulle; -- teitä odotetaan.

Nämä harvat sanat palauttivat minut äkkiä todellisuuteen niinkuin nuora katkaisee perhosen lennon. Näin äkkiä kuin kirkkaassa valaistuksessa synkän oikeussalin, tuomarien veripunaisiin viittoihin sonnustautuneen puoliympyrän, kolme riviä typertyneitä todistajia, lavitsani kummassakin päässä seisovat vartiosotilaat, mustien pukujen vilahtelevan, ja huoneen hämyssä joukon liikahtelevan, ja niiden kahdentoista lautamiehen, jotka olivat minun nukkuessani valvoneet, suuntaavan katseensa minuun.

Nousin; hampaani kalisivat, käteni vapisivat, en tiennyt mistä ottaa vaatteet, jalkani pettivät. Ensi askeleella horjahtelin kuin liiaksi kuormitettu kantaja. Seurasin silti vartijaa.

Molemmat poliisit odottelivat minua kopin ovella. Pantiin jälleen käsiraudat. Niissä oli pieni monimutkainen lukkolaite, joka huolellisesti suljettiin. Sallin sen tapahtua; sehän oli vain kone, joka yhdistettiin toiseen koneeseen.