Ange Pitou

Kuinka pitkäaikainen tämä keskustelu oli, sitä emme voi sanoa. [Romaani on suoranaista jatkoa Bastiljin valloitukselle.] Kauan sitä kuitenkin kesti, sillä vasta kello yhdentoista aikaan illalla näkyi kuningattaren huoneen ovi aukenevan ja kynnyksellä Andrée melkein polvillaan suuteli Marie-Antoinetten kättä.

Ylös nousten nuori nainen kuivasi sitten itkun punaamia silmiään ja kuningatar puolestaan palasi huoneeseensa.

Andrée poistui nopeasti aivan kuin hän olisi tahtonut paeta omaa itseään.

Tästä hetkestä alkaen jäi kuningatar itsekseen. Kun hovineiti astui huoneeseen auttaakseen häntä riisuutumaan, tapasi hän kuningattaren leimuavin silmin ja pitkin askelin kävelemässä huoneessaan.

Hän teki kädellään nopean liikkeen aivan kuin sanoakseen: jättäkää minut yksin!

Ja hovineiti poistui vastaan väittämättä.

Nyt jäi kuningatar yksikseen. Hän oli kieltänyt kenenkään häntä häiritsemästä, ellei Pariisista tullut tärkeitä uutisia.

Andrée ei palannut.

Mitä kuninkaaseen tulee, niin keskusteltuaan La Rochefoucauldin kanssa, joka koetti hänelle selittää, mikä erotus on kapinan ja vallankumouksen välillä, -- sanoi hän olevansa väsynyt, meni levolle ja nukkui yhtä tyynesti kuin olisi ollut metsästysretkellä, jolloin hirvi, kuin hyvin kasvatettu hovimies, oli tarttunut sveitsiläisten ansaan.

Kuningatar puolestaan kirjoitti muutamia kirjeitä, meni viereiseen huoneeseen, missä hänen molemmat lapsensa nukkuivat madame de Tourzelin valvonnan alaisina, ja meni levolle, ei suinkaan nukkuakseen niinkuin kuningas, vaan rauhassa unelmoidakseen.

Mutta kohta, kun hiljaisuus oli täyttänyt Versaillesin, kun ääretön palatsi oli uponnut hämärään, kun puiston perältä ei kuulunut muuta kuin vartijan hiekkakäytävillä narskuvat askeleet, kun palatsin pitkissä käytävissä kuului vain kiväärinperän hillitty kolahdus marmorisille lattialiuskoille, Marie-Antoinette, lepoonsa väsyneenä, tuntien halua liikkua, nousi vuoteeltaan, otti jalkaansa samettiset tohvelit ja kietoen ympärilleen valkoisen aamuviitan meni ikkunan luo hengittämään suihkulähteistä nousevaa viileyttä ja kuulemaan ohimennen niitä neuvoja, joita tuuli kuiskaa polttaville otsille ja ahdistetuille sydämille.

Silloin hän kertasi muistissaan kaikki ne odottamattomat tapaukset, mitkä tämä kummallinen päivä oli tuonut mukanaan.

Bastilji, tuo kuningasvallan näkyväinen merkki, oli valloitettu, uskollinen ystävä, tuo intohimoinen vanki de Charny, jota hän vuosikausia oli pitänyt ikeensä alaisena, joka ei koskaan ollut huokunut muuta kuin rakkautta, oli nyt näyttänyt ensi kertaa tuntevan katumusta ja omantunnonvaivoja. Tottuneena kokoamaan vaikutelmansa, kyky, jonka lahjakkaat ihmiset saavat ollessaan tekemisissä ihmisten ja asioiden kanssa, jakoi Marie-Antoinette heti levottomuutensa kahteen osaan: valtiolliseen onnettomuuteen ja sydänsuruun.

Valtiollinen onnettomuus oli tuo suuri uutinen, joka kello kolmen aikaan läksi Pariisista levitäkseen kautta maailman ja hävittääkseen ihmisissä siihen asti pyhänä säilyneen kunnioituksen kuninkaita, Jumalan käskynhaltijoita kohtaan.

Sydänsuru oli se, että Charny oli tylysti vastustanut rakastamansa kuningattaren kaikkivoipaa tahtoa. Tämä herätti aivan kuin aavistuksen siitä, että rakkaus, pysyen kyllä uskollisena ja uhrautuvaisena, lakkaisi olemasta sokea ja saattaisi ruveta arvostelemaan uskollisuuttaan ja uhrautumistaan.

Tämä tunne kouristi kovasti naisen sydäntä ja täytti sen sillä katkeralla sapella, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, syövyttävällä myrkyllä, joka kaivaa haavoittuneeseen sieluun tuhansia mätähaavoja.

Mutta järkevästi ajatellen oli suru onnettomuuden rinnalla vähäarvoisempi.

Pikemmin järkeily kuin tietoisuus, pikemmin pakko kuin vaisto sai Marie-Antoinetten vakavat ajatukset ensiksi kääntymään valtiollisen tilanteen tuottamiin vaaroihin.

Minne oli käännyttävä? Vihaa ja vallanhimoa vastassaan, heikkoutta ja välinpitämättömyyttä rinnallaan. Vihollisinaan olennot, jotka oltuaan ensin panettelijoita olivat nyt muuttuneet kapinallisiksi.

Kaikesta päättäen he siis olivat henkilöitä, jotka eivät haikailleet, tapahtui mitä tahansa.

Puolustajina oli hänellä ainakin suurimmaksi osaksi miehiä, jotka vähitellen olivat tottuneet kestämään mitä tahansa ja jotka siis eivät enää tuntisi haavojen syvyyttä -- henkilöitä, jotka voivat arkailla iskiessään peläten saavansa hälinää aikaan.

Kaikki oli siis haudattava unhotukseen, täytyi olla unhottavinaan ja kuitenkin muistaa, olla antavinaan anteeksi eikä kuitenkaan sitä tehdä.

Tämä ei sopinut Ranskan kuningattaren arvolle eikä etenkään uljaan Maria Teresian tyttärelle.

Taistella! Taistella! Niin neuvoi kapinoiva kuninkaallinen ylpeys. Mutta oliko taisteleminen viisasta? Voiko vihaa viihdyttää verenvuodatuksella? Olihan Itävaltalaisen nimi kamala! Oliko hänen Isabeaun ja Catharina di Medicin tavoin annettava sille uusi kaiku, kastamalla se yleiseen verivirtaan?

Ja jos de Charny puhui totta, niin menestyminen ei ollut laisinkaan varma.

Taistella ja jäädä tappiolle!

Sellaiset olivat valtiollisen onnettomuuden ohella tämän kuningattaren tuskat, kun hänestä mietteittensä vaihdellessa tuntui siltä kuin nousisi kanervikosta jalkamme herättämä käärme, -- kuningattaren tuskien pohjalta nousi naisen epätoivo, naisen, joka luuli, että häntä rakastettiin liian vähän, vaikka hän saikin osakseen liian paljonkin rakkautta.

Charny ei ollut lausunut sitä, mitä kuulimme, vakaumuksesta vaan väsymyksestä. Hän oli monen muun tavoin juonut kyllikseen samasta panettelun maljasta kuin kuningatarkin. Charny, joka ensimmäisen kerran hellin sanoin oli puhunut vaimostaan Andréesta, jonka hän puolisona tähän asti oli unohtanut, Charny oli varmaankin huomannut, että hänen vielä nuori vaimonsa oli yhä kaunis. Ja tuntiessaan tämän ajatuksen, joka poltti häntä aivan kuin vampyyrin kalvava purema, hämmästyi Marie-Antoinette huomatessaan, että onnettomuus ei ollutkaan mitään suruun verrattuna.

Sillä sen, mitä ei onnettomuus ollut saanut aikaan, synnytti sydänsuru: nainen hypähti hurjana nojatuolista, jossa hän oli istunut, kylmänä ja horjuen; kuningatar katsoi onnettomuutta suoraan silmiin.

Hänen sieluntilansa ilmaisi sen, että hän edeltä käsin oli määrätty kärsimään.

Miten voisi hän samalla kertaa välttää sekä onnettomuuden että surun, kysyi hän tuskien lakkaamatta uusiintuessa. Pitäisikö hänen päättää luopua kuninkaallisesta elämästään, elääkseen onnellisena keskinkertaisuudessa? Pitäisikö hänen paeta oikeaan Trianoniinsa ja majaansa, lammen rauhaiseen ympäristöön ja maitolansa hämäriin iloihin? Pitäisikö hänen antaa kansan jakaa kuninkuuden siekaleet, säilyttämällä vain muutamia halpoja paloja, jotka hän naisena voisi omistaa itselleen muutamien uskollisten vastustellessa, jotka kaikesta huolimatta halusivat pysyä vasalleina.

Mutta silloin mustasukkaisuuden käärme alkoi purra entistään syvempään.

Onnellinen! Olisiko hän onnellinen, halveksitun rakkauden nöyryyttämänä?

Onnellinen! Olisiko hän onnellinen kuninkaan rinnalla, tuon arkipäiväisen puolison, jolta puuttui kaikki arvovalta ollakseen sankari.

Onnellinen! Kreivi de Charnyn rinnalla, joka olisi ehkä onnellinen jonkun rakastamansa naisen luona, ehkäpä oman vaimonsa rinnalla?

Ja tämä ajatus sytytti naisraukan sydämessä kaikki ne tuliset soihdut, jotka polttivat tuhaksi Dido-raukan pikemmin kuin rovio.

Mutta keskellä tätä kuumeista tuskaa oli kuitenkin lepohetki, keskellä tätä värisyttävää hätää nautintoa. Eiköhän Jumala loppumattomassa hyvyydessään ollut luonut tuskaa vain tunteaksemme sitä selvemmin kaiken hyvän arvon?

Andrée oli tunnustanut kuningattarelle kaikki, paljastanut elämänsä häpeän kilpailijattarelleen. Andrée oli kyynelsilmin ja kasvot maahan painuneina tunnustanut Marie-Antoinettelle, ettei hän enää ollut kunniallisen miehen rakkauden arvoinen. Charny ei siis koskaan enää rakastaisi Andréeta.

Mutta Charny ei tiennyt mitään, ei koskaan saisi tietää tätä Trianonissa sattunutta onnettomuutta ja sen seurauksia. Charnyhin nähden tämä siis merkitsi samaa, kuin ei tätä onnettomuutta olisi tapahtunutkaan.

Ja näitä päätelmiä tehdessään kuningatar tarkasti omantuntonsa peilissä kuihtuvaa kauneuttaan, kadonnutta iloisuuttaan, haihtuneen nuoruutensa tuoreutta.