Runeberg Suomen kansan runoilijana

Porvoossa, Werner Söderström, 1903.

Harva jos mikään runoilija maailmassa on kansalleen antanut niin paljon ja kansaltaan saanut semmoista tunnustusta kuin Runeberg. Emme liiottele, jos sanomme että hänen tapansa nähdä sekä ihmiselämää että isänmaata on horjumattomimpia kulmakiviä kansamme koko aaterakenteessa.

Mutta mikä on syynä siihen että Runeberg on saavuttanut semmoisen aseman henkisessä kehityksessämme? Kuinka yksityinen ihminen saattaa kohota niin paljon kaikkia muita korkeammalle, että häntä melkein sopisi sanoa kansansa omaksitunnoksi?

Hän oli suuri nero, vastataan kai, ja ehkä lisätään että suuren neron syntysanoja ei kukaan tunne eikä voi tuntea.

Vastaus on tavallansa oikea. Mistä tulee se kipinä, joka ilmaantuu nerokkaassa ihmisessä, vaan ei tavallisissa, siitä emme tiedä mitään. Mutta synnynnäisten lahjojen kehittämiseksi vaaditaan myöskin edullisia oloja, muuten kipinä ehkä sammuu. Jos sitävastoin siitä todellakin on syttynyt liekki, joka valaisee ja lämmittää tuhansia ihmissydämiä, niin on kysyttävä: mitkä edulliset olot ovat olleet siinä vaikuttamassa?

Ja tällä kysymyksellä ei ole ainoastaan tietopuolinen merkitys. Jos suuri runoilija antaa kansalleen ja ihmiskunnalle paljon, niin hän varmaan on niiltä paljon saanutkin. Jos siis oikein ymmärrämme täten saatujen ja annettujen antimien vuorovaikutuksen, niin runoilija esiintyy kansansa ja aikansa edustajana; me opimme hänessä tuntemaan kansamme ja ihmiskunnan korkeimpia aatteellisia tarpeita ja pyrintöjä. Ja silloin me samalla entistä selvemmin oivallamme oman asemamme näihin pyrintöihin katsoen.

Tästä näkökohdasta lähtien yritetään seuraavilla lehdillä kuvailla miten Runeberg on kehittynyt Suomen kansan runoilijaksi.

1.

Jos kohta emme tunne varsinaisten taidelahjojen syntysanoja, niin huomaamme helposti että jo muut taiteilijan luonteenominaisuudet paljon vaikuttavat näitten lahjojen muodostumiseen. Mutta kokemus osottaa että luonteenominaisuudet usein ovat perittyjä, ja ensimäinen kysymys on siis miten edelliset sukupolvet lienevät Runebergiin vaikuttaneet.

Isänpuolisen sukupuun tarkastaminen antaa siinä kohden varsin omituisia tuloksia.

Runoilijan isoisän isoisä oli talonpojan poika Ruotsin Jämtlannin Runneby'stä -- siitä nimi, joka aikaisemmin kirjotettiin ja kauan äännettiinkin Runneberg -- ja hän hukkui vänrikkinä Norjan tuntureilla, minne 1718 vuoden onneton sotaretki oli hänet saattanut. Hänen avioliitostaan luutnantin tyttären kanssa syntyi poika, josta tuli pappi Upsalan hiippakuntaan ja joka nai vahtimestarin tyttären. Yksi näiden pojista tuli maamittariksi ja muutti noin neljäkymmenvuotiaana Suomeen, missä hän, elettyään useilla paikkakunnilla, kuoli Vesilahdella 1803. Hänen vaimonsa oli papin tytär, Ulrika Tengström, ja tästä avioliitosta syntyi runoilijan isä, joka oli laivuri, muutti Pietarsaareen ja siellä nai kauppiaan tyttären.

Niinkuin näemme vaihtaa suku joka polvessa ammattia ja asuinpaikkaa, ja miltei säännöllisesti mies ja vaimo edustavat eri elämänpiirejä. Jos tästä seikasta oletammekin vain kieltoperäistä vaikutusta Runebergiin, niin tulos on sittenkin merkillinen. Arvattavasti hän ei ollut perinnöksi saanut mitään semmoista lujasti juurtunutta luonteenpiirrettä, mikä helposti syntyy suvussa, jonka jäsenet, asuen polvesta polveen samalla paikkakunnalla, harjottavat samaa ammattia. Mutta tästä taas seuraa, että yleisinhimillisyyteen tähtääville taipumuksille suodaan luonteessa vapaa kehittymisen sija.

Äidinpuolisen sukupuun tarkastaminen taas näyttää ensi katsannolta viittaavan vastakkaiseen suuntaan. Runoilijan isä, Lorens Ulrik Runeberg, syntynyt 17 päivänä tammikuuta 1772, oli 1803 vuoden alussa nainut Anna Maria Malmin, joka niinkuin sanottu oli kauppiaan tytär. Ja sekä Malmit että Anna Marian äidin suku, Stenit, olivat puhtaita kauppias- ja Pietarsaaren-sukuja, siis tavallansa suoria vastakohtia Runebergeille. Kerrotaankin että rouva Runebergin isoäiti, hänkin kauppiaan tytär, oli hallinnut sukuansa "niinkuin keisarinna", josta saatamme päättää että suvussa oli vallitsemassa lujia sukuperiaatteita.

Mutta toiselta puolen on huomioon otettava ensiksi että neuvosmies Johannes Malm, rouva Runebergin isä, oli -- yksinäisenä poikkeuksena koko suvustaan -- ollut ylioppilas, vieläpä harjottanut opintoja sekä Upsalassa että Turussa, seikka mikä arvattavasti oli vaikuttanut vapauttavasti hänen mielipiteisiinsä. Toiseksi on merkillistä että hänen tyttärensä oli suvussaan tavallansa huonossa huudossa: hän muka ei pitänyt taloudestaan niin tarkkaa huolta kuin oikealle Malmittarelle olisi sopinut, vaan hänen sanottiin enemmän harrastavan romaanien lukemista. Ja lopuksi on mainittava että neuvosmies vuonna 1792 oli mennyt toisen kerran naimisiin, ja ehkä sekin oli omiansa irrottamaan Anna Marian suvustaan. -- Niin ei Runebergin äidinkään suvun puolelta liene otaksuttavissa mitään yleisinhimillisyyttä ehkäisevää vaikutusta.

Pikemmin voitaisiin määrääväksi perinnöksi sanoa kansallisuutta, sillä Runebergin suonissa juoksi parhaasta päästä ruotsalaista verta. Mutta ei kuitenkaan aivan sekaantumatonta: isoisän äiti, tuo vahtimestarin tytär, oli ranskalaista sukuperää; hänen sekä isänsä että äitinsä isät olivat Ranskasta karkotettuja ja Ruotsiin muuttaneita hugenotteja. Mutta sen ohessa on muistettava että Pohjanmaan ruotsia puhuvat asukkaat eivät ole luonteeltaan puhtaita ruotsalaisia. Ainakin Topelius väittää maakunnan suomalaisen kansanaineksen niihin tuntuvasti vaikuttaneen: ruotsalaisten vilkkauteen, rohkeuteen ja yritteliäisyyteen on, sanoo hän, yhtynyt suomalaisten vakavuutta, tyyntä kestävyyttä ja syvää jumalanpelkoa. Ja se mitä Runebergin luonteesta tunnemme näyttää täydellisesti vahvistavan tätä väitettä.

Jos meillä ei siis ole syytä runoilijan luonteessa olettaa mitään perittyä jyrkkää ammatillista tahi kansallista piirrettä, niin vanhemmatkaan eivät perinnäisesti eivätkä kasvatuksen kautta näytä häneen millään tavalla tehneen yksipuolisuuteen suuntaavaa vaikutusta.

Laivuri Runeberg ei suinkaan ollut mikään "merikarhun" perikuva. Hän oli kaunis ja uljas mies, tukka ruskea ja aaltoileva, ryhti reipas ja sotainen. Hänkin oli ollut ylioppilaana Turussa ja aikonut papiksi, mutta harjotettuaan viisi vuotta (1791--1796) opintoja, hän jätti ne ja rupesi 1800 laivuriksi. Mutta koko elämänsä läpi hän harrasti kirjallisuutta, oli lukenut paljon ja rakasti etenkin runoutta.

Äiti, syntynyt 7 p:nä helmikuuta 1782, oli kookas, solakka ja vähän hintelä vartaloltaan, valkoverinen, kasvojen piirteet sangen kauniit, silmät suuret, siniset. Että hän rakasti romaaneja on jo mainittu, ja sitäpaitsi oli hänellä niin hyvä lauluääni, että oli hommattu hänen lähettämistään Tukholmaan, jotta hän siellä saisi opetusta laulussa. Mutta isän vähävaraisuuden takia ei aikeesta tullut mitään. -- Lisättävä on vielä että hänellä oli erinomainen kertomistaito.

Runoilija yleni siis kodissa jossa aatteelliset harrastukset kohottivat mieltä jokapäiväisten askareitten ja leipähuolien yläpuolelle. Mutta näitä askareita ja huolia ei silti saatu kokonaan unhottaa. Päinvastoin täytyi tehdä ahkerasti työtä, ja siihen poikakin sittemmin tottui.

Mutta luonnollista oli että vanhempien aatteelliset taipumukset vaikuttivat kasvatustapaankin.

Johan Ludvig, syntyneenä 5 päivänä helmikuuta 1804, oli perheen vanhin lapsi. Elämänsä alkuvuosina hän oli kivulloinen ja ruumiiltaan heikko. Äiti silloin hellästi vaali häntä, isä taas oli poissa pitkällä ulkomaan matkalla. Kummako että poikaa näin ollen vähän hemmoteltiin. Niin hän esimerkiksi oli mielistynyt sokerin syömiseen -- ehkä oli hänelle sitä annettu lohdutukseksi kun hänen oli pitänyt niellä karvaita rohtoja. Kun hän sitten parani, niin äiti tahtoi vierottaa häntä tuosta tavasta ja lupasi sentähden kerran että hän saisi syödä vaikka koko topan sokeria, jos vain jaksaisi. Mutta tuuma ei onnistunut. Poika ei, niinkuin äiti oli toivonut, pian kyllästynyt, vaan jatkoi syöntiään niin urhokkaasti että äiti rupesi pelkäämään hänen siitä sairastuvan. Hädissään hän ei keksinyt muuta neuvoa kuin kurkistaa ikkunasta ja sanoa erään ankaran tädin, jota poika kovin pelkäsi, olevan tulossa. Poika silloin hätimiten läksi tätiä pakoon, ja äiti yhtä nopeasti korjasi sokerit pois. Eikä yritystä uudistettu, ja Runebergilla oli koko elämänsä läpi sama mieltymys sokeriin.

Paremmin onnistui isä samantapaisessa yrityksessä. Palattuaan pitkältä matkaltaan hän huomasi hämmästykseksensä että kolmivuotias poikanulikka -- poltti tupakkaa. Joku oli antanut hänelle pienen piipun, ja uljaasti hän sitä käyttikin.

-- Vai niin, sanoi silloin isä, sinusta näyttää tulleen aika mies, koska jo tupakkaakin poltat. Mutta aika miehelle ei sovi niin pieni piippu, tästä saat minulta muhkeamman.

Ja niin hän pani isoimpaan piippuunsa ja antoi pojan tupakoida -- millä seurauksella on helppo arvata. Ja siitä hetkestä asti poika ei koskaan enää tupakoinut.

Huomaamme näistä kahdesta samanlaisesta tapauksesta kuinka sekä isä että äiti noudatti uudenaikaista menettelyä kasvatuksessa. Pojan piti omasta kokemuksestaan, eikä vain vanhempain jyrkästä kiellosta, oppia ymmärtämään minkätähden hänen oli välttäminen sitä tahi tätä. Vanhempien tuli siis esiintyä lapsen hyväntahtoisina ohjaajina, eikä sen ankarina hallitsijoina. Kummako siis että poika hellällä rakkaudella liittyi vanhempiinsa, varsinkin äitiin.

Mutta samalla osottaa tupakoimisjuttu että isän luonteessa oli koko joukko veitikkamaisuutta. Ja kun myöhemmin huomataan aivan sama piirre pojassa, niin voimme päättää että hän oli perinyt sen isältään; ja todennäköistä on myöskin että tämä luonteenominaisuus oli jo kodissa kehittynyt isän esimerkin johdosta, sekä että isä oli monasti nauranut hyväsestään, kun poikakin rupesi keksimään pieniä kepposiaan isän malliin.

Äidiltään taas poika näyttää perineen toisen luonteenpiirteen: hyväntahtoisuuden. Äiti oli tunnettu ilomieliseksi naiseksi, ja ajattelematta omaa etuaan, säästämättä vaivojansa, oli hän aina altis auttamaan puutteenalaisia missä vain voi. Mutta juuri sama mieliala ilmenee jo varhain pojassa, vaikka se hänessä samalla esiintyy lujana oikeudentuntona.

Kerran esimerkiksi hän pienenä poikana näki kuinka äiti ostaessaan puolukoita mittasi niitä kukkuramitalla. Tämä oli pojan mielestä vääryyttä köyhää myyjää kohtaan, hän pani pontevan protestinsa sitä vastaan eikä hellittänyt ennenkuin äiti noudatti hänen tahtoaan. Että äiti tämän teki, kuvaa sekin hänen ja pojan väliä.

Tämä varhain ilmenevä ihmisystävällisyys sopi varsin hyvin yhteen veitikkamaisuuden kanssa, mutta se vaikutti että pojan keksimät kepposet eivät koskaan olleet ilkeitä, vaan aina saivat alkunsa suopeasta mielialasta. Ja samallaisena ystävällisten kujeitten harrastajana esiintyy Runeberg sitten läpi elämänsä.

2.

Mutta nyt mainittujen luonteenominaisuuksien kehittämiseen ei vaikuttanut yksistään koti, vaan se yhteiskuntakin, jossa runoilijan lapsuudenpäivät kuluivat.

Runeberg on itse erittäin havainnollisesti kuvaillut syntymäkaupunkinsa oloja, kertoessaan millaiseksi elämä syksyn tullen muodostuu pienessä rantakaupungissa (Odottava, 1: 431-432).