Johan Ludvig Runeberg

Helsingissä, Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1900.

LUKIJALLE.

Lähteenä tätä teosta kirjoittaessa on ollut J. E. Strömborgin "Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg" sekä Fredr. Cygnaeuksen, C. G. Estlander, Gabriel Laguksen ja Valfrid Vaseniuksen tutkimukset Runebergista. Muutamat arvokkaat tiedot olen saanut professori E. G. Palménilta, joka muutenkin ystävällisillä neuvoilla on minua, tällaisessa työssä aivan kokematonta, opastanut. Pyydän siitä saada lausua hänelle sydämelliset kiitokseni.

Helsingissä toukokuulla 1900.

M. T.

I.

Pietarsaaressa kertoi kerran pohjalainen tietäjäeukko nähneensä seuraavan unen: Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli kultainen kruunu ja kaikki lapset koko suvusta koroittivat käsiään sitä tavoittamaan. Vihdoin tuli tämän äidin pieni poika, nosti kätensä, otti vaikeudetta kruunun ja laski sen päähänsä.

Epäilemättä tällainen uni on omiaan panemaan jokaisen äidinsydämen kiivaammin sykkimään, mutta varmaankaan ei tämä äiti rohkeimmissakaan unelmissaan voinut aavistaa, että hänen pienestä pojastaan todella oli tuleva kuningas, kuningas paljon suuremmassa merkityksessä kuin niin moni, joka kruunua kantaa.

"Kodista köyhäst’ oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol’ lujin Suomen muuri, ja muistons' elää ainiaan.

Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämmen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi; — näin saavutti hän suuruuden."

Pojasta, jonka tietäjäeukko unissaan näki nostavan kultakruunun syntymäkaupunkinsa portin päältä, tuli Suomen kansan rakkauden kruunaama kuningas, Maamme-laulun laulaja, Johan Ludvig Runeberg.

Suku on kotoisin Ruotsista, osaksi ranskalaista alkuperää, ja tuli noin v. 1768 Suomeen. Lorens Ulrik Runeberg, kaunis, reipas, hyväpäinen mies, aikoi ensin papiksi, mutta muutti mieltä, rupesi merimieheksi ja asettui asumaan Pietarsaareen. Vuonna 1803 otti hän vaimon arvossa pidetystä kauppiassuvusta, kaupungin raatimiehen tyttären Anna Maria Malmin, joka oli miellyttävä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen nainen.

Heidän kuudesta lapsestaan oli vanhin Johan Ludvig, syntynyt 5 p. helmikuuta 1804, kivulloinen, hitaasti kehittyvä lapsi, joka vaati osakseen äidin koko hellyyden ja huolellisen hoidon. Koti oli köyhä, vanhemmilla paljon huolta ja murhetta. Isä, merikapteeni, oli pakoitettu viettämään vuosikausia matkoilla ja ensimmäisen poikansa syntyessäkin oli hän poissa. Mutta kotona oleskellessaan seurusteli hän hellästi ja herttaisesti perheensä kanssa. Hänen vaimonsa oli noita hyviä naisia, joitten koko työ keskittyy kodin piiriin. Hänellä oli kaunis lauluääni ja hilpeä luonne, joka teki, että kodissa huolistakin huolimatta laulettiin, laskettiin leikkiä ja ylläpidettiin iloinen mieliala.

Ensi muistoina lapsuuden ajalta säilytti Johan Ludvig eli Janne, kuten häntä kotona kutsuttiin, kaksi sankaria v. 1808—1809 sodista, nim. Kulnevin, jonka sylissä hän kerran sai istua ja Döbelnin, jonka hän kerran näki. Viimeksimainittu oli porilaisine joukkoineen jonkun aikaa viipynyt Pietarsaaressa ja hänen lähtöään katsomaan oli kerääntynyt suuri joukko kansaa, muiden muassa pikku Jannekin. Taivas oli pilvessä, mutta sadetta ei kuulunut. Döbeln istui ratsunsa selässä, puhellen upseeriensa kanssa. Joukot olivat lähtökunnossa. Äkkiä näkee poika päällikön heristävän nyrkkiään taivasta kohti ja lausuvan: "antaisitpa, paholainen, sieltä edes pari pisaraa sadetta!" Luultavasti lausui Döbeln näin tomuavien teitten takia. Ei hän, enempää kuin kukaan muukaan, aavistanut, että väkijoukossa oli läsnä henki, joka Suomen kansalle oli iästyttävä hetken vaikutuksen, antava sille kuolemattoman kuvan Döbeln-sankarista.

Alkeisopetuksensa sai Janne niin sanotulta "Westmanin muorilta". Tämä oli vanhanpuoleinen eukko, ja pimeitä, jyrkkiä portaita myöten noustiin vinttikamariin, jossa hän piti pikkulastenkoulua. Ankara hän oli kasvattajana, hänen vieressään pienellä pöydällä oli aina vitsa, niin pitkä, että hän istualtaan sillä ylettyi koskettamaan joka soppea huoneessa. Ei hän tosin lyönyt oppilaitaan, ainoastaan kopautti vitsaa seinään sen lapsukaisen kohdalla, joka jollakin lailla rikkoi koulun sääntöjä vastaan. Mutta mainiosti meni hänen johdollaan lapsukaisten päähän aapiskirja, katkismus ja piplianhistoria.

Talvella 1812 joutui Janne Ouluun, setänsä, tullinhoitaja Anton Ludvig Runebergin luo, joka oli naimisissa maaherra Ehrenstolpen tyttären kanssa. Lapsettomina olivat he tarjoutuneet pitämään huolta pojan koulutuksesta ja vanhemmat olivat kiitollisuudella suostuneet ehdotukseen.

Perin toiset olivat olot täällä sedän kodissa kuin isän ja äidin luona Pietarsaaressa. Ei kelvannut enään Jannen kumarrus, jommoisella hän oli tottunut ihmisiä tervehtimään, vaan tanssikouluun pantiin hienoja tapoja oppimaan. Ei kelvannut nimi "Jannekaan" vaan "Ludvigiksi" ruvettiin kutsumaan ja sen nimen sai poika sitte pitää läpi elämänsä. Hän oli herttainen, sinisilmäinen, ruskeakiharainen poika, vilkas kuin elohopea ja aika veitikka. Mutta ei pystynyt häneen tanssikouluopetus, vaikka sitä kesti kuusi viikkoa. Luvut Oulun triviaalikoulussa kävivät sensijaan erinomaisesti.

Tähän aikaan sattui muuan pieni tapaus, joka painui niin syvälle Ludvigin mieleen, että hän vielä vanhana miehenäkin sen muisti.

Oli kesä. 9-vuotiaana poikana asteli hän tietä myöten, jonka toisella puolen oli joki, toisella puolen puutarha ja sen korkea lauta-aita. Äkkiä tulee häntä vastaan noin 16-vuotias poika, taluttaen nuorasta kaupungin suurinta koiraa, jonka Ludvig tiesi "suttakin julmemmaksi". Ludvig on jo onnellisesti päässyt ohi, kun hän huomaa, että poika on irroittamassa petoa nuorasta ja usuttaa sitä hänen päällensä. Pakoa ei ole ajatteleminenkaan, sillä ei ole minne paeta. Silloin koppaa yhdeksänvuotias maasta kiven ja viskaa sillä koiraa otsaan. Tämä syöksyy ensin maahan ja pakenee sitte vinkuen kumppaninsa luo.

Mutta sama taito, jolla Ludvig jo lapsena näin urheasti puolustautui, kehittyi hänessä sittemmin mestariudeksi: hän tapasi kivellä lentävänkin linnun.

Olo Oulussa ei hänelle käynyt pitkäikäiseksi, sillä jo vuonna 1814 kuoli setä ja Ludvig palasi vanhempainsa kotiin, koettaakseen siellä omin voimin säilyttää tietojaan, kunnes seuraavana vuonna pääsisi Vaasan kouluun jatkamaan lukujaan.

Aivan toisellainen kuin nykyään oli siihen aikaan komento koulussa. Ei ollut komeita koulurakennuksia eikä suoria suojia, vaan samassa salissa tapahtui kaikkien luokkien opetus ja opettajien poissaollessa pitivät suuret pojat pienempiä kovassa kurissa, itse telmien minkä jaksoivat. Ruumiillista rangaistusta pidettiin vallan hyödyllisenä oppilaitten kurissapitämiseksi. Varsinkin oli tavallista, että opettaja patukalla löi oppilaittensa kädet verille asti.

Eivätkä olleet oppilastenkaan tavat erittäin hienot. Se joka ei osannut ottaa viinaryyppyä eikä vanutella tupakkamälliä ei ollut mies eikä mikään. Nämät, kuten monet muutkin hyvät tavat, olivat edellisiltä pojilta perittyjen sääntöjen mukaan välttämättömästi opittavat, jos uusi oppilas mieli päästä hyviin väleihin toverien kanssa. Sentähden valittiinkin joka vuosi esim. tupakkamällin käyttäjistä etevin opettamaan tätä jaloa taitoa uuusille tulokkaille. "Opetus", joka tietysti koulun puolelta oli ankarasti kielletty ja jota sentähden suuressa salaisuudessa harjoitettiin, tapahtui pimeässä puuliiterissä. "Opettajalla" oli siellä joukko rikotuista pulloista muodostettuja purkkeja, joissa säilytettiin luumuista keitettyjä nesteitä, voimakkaimmasta heikoimpaan asti, monta eri lajia. Ensin sai oppilas pitää suussaan luumua, sitte annettiin hänelle väkevimmässä luumuliemessä liuoitettu mälli ja vähitellen vähennettiin luumunmakua, samassa määrin enentäen tupakinmakua, kunnes oppilas kykeni pitämään suussaan itse puhdasta "mälliä".

Runeberg kuuluu tämän kurssin läpikäyneen kolmessa viikossa, mutta muutamiin koulun "tapoihin" ei hän ikinä tottunut. Hänen suora, rehellinen luontonsa ei sietänyt sitä, että rehtori suurille pojille antoi käskyn vakoilla pikkupoikien käytöstä, heidän sitte tullakseen rehtorille kantelemaan. Muutenkin pitivät suuret pojat pieniä mielivaltaisen kurinpitonsa alaisina, usein rangaisten heitä aivan syyttömästi. Alusta alkain oli Ludvig julistanut sodan suurten poikain komentoa vastaan ja vaikka olikin pieni, puolusti hän asemaansa niin rohkeasti, että suuret pojat pian jättivät hänet rauhaan. Kun sitte koitti se aika, jolloin hän itse pääsi koulun ylimmän luokan ensimmäiseksi oppilaaksi ja hänelle tarjottiin samaa luottamustointa, joka hänen edeltäjillään oli ollut, niin vastasi hän rehtorille aivan suoraan, että hän ensin aikoo ilmoittaa tovereilleen, että hän rehtorin käskystä tästälähin tulee vakoilemaan heitä. "Mene tiehesi!" sanoi rehtori hänelle silloin lyhyesti. Eikä vakoilemisesta sinä vuonna tullut mitään.

Ensi vuotta käydessään koulua Vaasassa asui Ludvig kopean, varakkaan miehen talossa. Eräänä päivänä näki hän väen pihamaalla eroittelevan terveitä perunoita mädänneiden joukosta. Osoittaen läjää, jossa mädät olivat, kysyi hän, mitä niillä tehdään. Isäntä aikoo ne myydä köyhille, sai hän silloin kuulla. Tämä suututti häntä suuresti. Isäntä, joka oli pukeutunut juhlavaatteisiin, mennäkseen hautajaisiin, tuli samassa paikalle ja Runeberg uudisti nyt kysymyksensä.

— Ne minä myyn köyhille! vastasi isäntä leveästi. Vai piti köyhiltä kiskoa rahaa tuollaisista perunoista! Ludvig sieppasi äkkiä maasta mädän perunan ja viskasi sen isännän koreita, korkeavartisia kiiltonahkasaappaita vastaan, jotta ne tulivat aivan likaisiksi. Poika pakoon ja isäntä vimmastuneena perässä. Mutta eihän hän sillä kertaa saanut poikaa kiinni ja seuraavaan kertaan lauhtui jo hänen vihansa.

Yhtenä talvena oleskeli Vaasassa venäläinen rykmentti ja Runebergin ihailun esineeksi joutui varsinkin muuan nuori tampuurimajori, joka oli "korttelia korkeampi kuin kaikki muut miehet koko rykmentissä." Mutta tämä herra oli Runebergin mielestä liian ylpeä ja korskea ja sentähden sieti hänen saada hiukan kuria. Johan Ludvig näki hänen eräänä päivänä — sattui olemaan suoja ilma — kävelevän kadulla, teki lumipallon ja viskasi sillä häntä suoraan otsaan. Ensin jäi kopea herra "kalpeana, hämmästyneenä ja ällistyksissään" katselemaan ympärilleen, mutta sitte huomasi hän pakenevan pojan, läksi pitkin askelin ottamaan häntä kiinni ja poikaa olisi kai odottanut aika löylytys, jollei hän olisi päässyt pelastumaan muutamaan solaan kahden talon välillä. Herra sai kyllä kiinni hänen jalastaan, mutta sekin hänen täytyi päästää irti ja saavutettuaan varman turvapaikan, näytti Runeberg hänelle sieltä pitkää nenää.

Kouluaikanaan Vaasassa asui Ludvig viiden tai kuuden toverin kanssa yhdessä "puulaakissa" ja taloudenhoitajana oli heillä "Dalströmin musteri", laiha, kyttyräselkäinen akka, jonka koko kaupunki tunsi nimellä "musteri". Jokainen puulaakin jäsen tai kotoa ruokatavarat, joten ei ollut juuri muita rahamenoja kuin vuokra asunnosta ja musterin vaatimaton palkka. Pojat pitivät musterista, hänen erinomaisesta sahdistaan ja hyvästä puurostaan ja musteri piti pojistaan, varsinkin Runebergista, joka muutenkin näkyy olleen sieluna ja suosikkina puulaakissa. Ei käynyt siellä aika pitkäksi, sillä pientä pilaa piisasi pojilla aina. Joskus joutui musterikin heidän leikkinsä uhriksi.