Kalevala (1862): Lyhennetty laitos

Kun vuonna 1849 toimitettua Kalevalaa ei enää tavata kirjakaupassa, niin annetaan tässä uusi, kouluin tarpeeksi lyhennetty laitos Kalevalan runoista. Lyhennys on sillä tavoin toimitettu, että siihen on otettu ainoastaan pää-asiaiset tarinat, jonka kautta, syrjätapausten pois jättämällä, nykyisen laitoksen värsyistä ei tule paljo päälle neljän joka kymmentä värsyä vastaan entisessä, niinkuin seuraava osotus sen vielä tarkemmin selittää. [Värsyluku: S:a Entis. 22796, Nykyis. 9732.]

Erinäisiä runovärsyjä nykyisessä laitoksessa paikoin tavataan toisilla sanoilla kun entisessä. Niitä ei toki ole omasta päästä saatu, vaan valittu niistä monilukuisista runoin toisinnoista, joita eri laulajoilta kirjoitettuna yleensä löytyy, ja syynä niiden valitsemiseen entisten sijasta on ollut, ei mikään muuttamisen halu, vaan tavallisesti se ainoastaan, että suotava lyhennys sillä tavoin on saatu paremmin mukautumaan.

Kerake d, jota Karjalan kielimurteessa ei tavata ollenkaan, on näistä Kalevalanki runoista pois jätetty. Vaikka semmoisen poisjäännön hoksaamiseen ei paljo tarvita tottumista, niin ei toki haitanne juuri vasta alkavain johdoksi luetella muutamia erinäisiä, näissä runoissa tavattavia sanoja, joissa t, tahi sen sijainen d, sillä tavoin vastoin tavallista kirjakieltä on katoomaan tullut. [Ahin = Ahdin, Ahon = Ahdon, aian = aidan ... yhen = yhden, yheksi = yhdeksi, yheksällä = yhdeksällä.]

Syy vastamainittuun erotukseen on se, että tavallisessa kirjakielessä t ja ht, kun ovat kahden ääntiön välissä (pata, lehto), pehmenevät kerakkeiksi d ja hd, jos jälkimäinen ääntiö ei ole pitkä (pataan, lehtoon) ja tavu sanan taipuessa tulee kerakkeella päättymään (padan, lehdon, padassa, lehdossa jne.). Mutta Karjalan (kuin myös Savon ja Kainun) murteessa t ei pehmene, vaan katoo kokonaan (pa'an, lehon, pa'assa, lehossa jne.).

Samoite katoo k peräti l:n ja r:n perästä, eikä pehmene j:ksi, kuin monessa muussa murteessa, ja sentähden tavataan näissä runoissa härän, jälen, kylen, kären, nälän, eikä härjän, jäljen, kyljen, kärjen, näljän. Se kirjoitustapa jo toki muutenkin alkaa kyllä tavallinen olla. Omituinen Venäjän-Karjalan murteellen on sk:n ja tk:n pehmeneminen, edellisen s:ksi ja jälkimäisen t:ksi, jonka tähden sanotaan itettäviä, kaselle, kosen, lasettakoon, matalla, so. itkettäviä, kaskelle, kosken, laskettakoon, matkalla.

Paitsi sanan ensimäisessä tavuessa jakauvat pitkät ääntiöt ja pitkät kaksois-äänet eri tavuihin, jossa tapauksessa aa ja ää muuttuvat oa:ksi ja eä:ksi:

a) nimi-, laatu- ja luku-sanain infinitivo-siassa.

[aikoa = aikaa, aloa = alaa, haavoa = haavaa ... vajoa = vajaa, vertoani = vertaani, äijeä = äijää.]

b) tekosanain i-mäisen nimitapa-lajin translativossa ja infinitivossa.

[ajoa = ajaa, eleä = elää, hiihteä = hiihtää ... soutoa = soutaa, työnteä = työntää, veteä = vetää.]

c) toisen luokan tekosanain varressa ja johdoksissa.

[arvoan = arvaan, harjoava = harjaava, hoiloa - hoilaa ... osoajaksi = osaajaksi, osoamatta = osaamatta, vastoavi = vastaapi.]

Kaikissa muissa tiloissa ääntiöt jakauvat muuttumattomina erilleen ja saavat tavallisesti b:n väliinsä. Niin esim. tulee kaksitavuisista sanoista: keihään, kotiin, käyään (käydään), kylään, melkein, pahaan, saatiin, sotaan, taloon, usein, veneen, veteen, kolmitavuisia: keihä'än, kotihin, käyähän, kylähän, melke'in, paha'an, saatihin, sotahan, talohon, use'in, venehen, vetehen, ja kolmitavuisista: hopeita, keihäille, kätkyille, kaotkoot (kadotkoot), olalleen, rekeille, sivullaan, nelitavuisia: hope'ita, keihä'ille, kätky'ille, kaotkohot, olallehen, rehe'ille, sivullahan; nelitavuisista: sanelemaan, uu'istuneen (uudistuneen), viisitavuisia: sanelemahan, uuistunehen jne.

Suora- ja mutkatapaisten (modus indicativus ja concessivus) tekosanain kolmas yksikön asema Venäjän-Karjalan murteessa pitkittyy liitteellä vi, vastaava meidän tavalliselle pi, virolaiselle b. Semmoisia ovat: ajattelevi, astuvi, elelevi, kapaloivi, kumottanevi, laativi, menevi, paistanevi, tiennevi (tietänevi), yllättävi jne., jotka meillä sanotaan: ajattelee eli ajatteleepi, astuu eli astuupi, elelee eli eleleepi, kapaloi eli kapaloipi (kapaloitsee), jne. Ainoastaan yksitavuisista sanotaan aina: luopi, saapi, uipi jne.

Itsekohtaisista tekosanoista, joita suomen kielessä kaikin paikoin ei käytetä, voipi niihin tottumaton seuraavain esimerkkien kautta jotain johtoa saada:

[ajoihe = ajoi itsensä, annoime = annoin itseni, astuikse = astuu itsensä ... veäite = vedä itsesi, ylenteleikse = ylentelee itsensä, itseänsä, ärtelihet = ärtelit itsesi, itseänsä.]

Yleisiä kielessämme ovat äänimukaiset tekosanat, jotka usein yhteydestänsä toisten sanain kanssa saavat parhaan selityksensä. Senlaisia esim. ovat: suihkii, piukkii, loruu, noruu, kamuaa, remuaa, nuhajaa, sohajaa, ratisee, vatisee, ärähtää, sorahtaa, sirettää, hyräytyy, viehkuroi, kääperöitsee, häiläyttää nauskauttaa, tölläyttää, tuivertaa, kaivertaa, karittelee, kahattelee, suhuttelee, siuottelee, luskuttelee, juhmuttelee, käärämöittelee jne. Jonkun toisen tekosanan vieressä ne osottavat tarkemmin sillä merkityn toimituksen erityistä ääntä tai liikuntotapaa, esim. lyödä lynnähyttelee = lyö niin että helähtelee, itkeä hyryttelee = itkee hiljaisella äänellä, huutaa huikahuttaa = huutaa raikkaalla äänellä, käydä kulleroittelee = käy keveästi ja ripsaasti, astua lykyttelee = astuu joutusasti, hiihtää kivittää = hiihtää uutteraan, juosta puikkii = juoksee liukkaasti. Tavataan välistä melkein samanlaatuisia nimi- ja laatusanojaki, esim. huitukka, haitukka, ressukka, rehvana, röyhetyinen, källeröinen, jotka samoin kuin senlaiset tekosanatki usein ovat helpommat ymmärtää, kun tarkalleen muilla sanoilla selittää.

Tekosana-johdoksia: käännältää, väännältää, veältää, (vedältää), sivaltaa, työnnältää, nostakaa, painaltaa, murraltaa jne., jotka osiksi ovat tavalliselle kirjakielelle oudompia, käytetään runoissa joksensaki tavallisesti. Niillä osotetaan toimituksen kiivautta (kiireisyyttä ja väkevyyttä), esim. työnnältää = työntää kiivaasti eli äkisti ja väkevällä kädellä. Äkillisyyttä yksinään merkitään toisella johtolajilla, jota laatua ovat: vetäisee, tarpaisee, sitaisee, kutaisee, tahkaisee, parkaisee, = vetää, tarpoo, sitoo, kutoo, tahkoo, parkuu yht'äkkiä. Eri lajia taas ovat seuraavat johdokset: aukoo, halkoo, katkoo, laukoo, leikkoo, lohkoo, pilkkoo, ratkoo, seuroo, tempoo, viskoo, ja huiskii, jyskii, lykkii, ryyppii, tuiskii jne., jotka tarkoittavat sievennettyä tahi vähennettyä toimitusta.

Aivan omituinen Aunuksen ja erittäinki Vepsän murteelle on mutka- ja ehtotavan (modus concessivus ja conditionalis) yhdistys, jota yhdistystä voisi arvelotavaksi sanoa. Jälkiä siitä löytyy näissä runoissakin, esim. (XXIII: 187, 188) suuttuneisi = ehkä suuttuisi, taitaisi suuttua, ja kamaltuneisi = ehkä kamaltuisi, voisi kamaltua. Vepsän kielessä tavataan myös erityinen laji tekosana-johdoksia päätteellä -ksennan, -ksentaa (-kseta), joka tarkoittaa toimituksen alottamista eli siihen rupeemista. Kalevalan runoissa löytyy niin ikään jälkiä siitäki lajista, esim. (XXVII: 213, 214) syännyksenti = alkoi syäntyä (sydäntyä), ja suutuksenti = rupesi suuttumaan.

Kun tahdotaan toista kohteliaammasti jotain tekemään käskeä, käytetään runoissa yleisesti kehotustapaa (modus optativus), esim. katso'ote, kukkuos, liikkuos, luistaellos, tehkös, tullos, uiksennellos, ve'ellös (vedellös), viitsiöte jne., = tehkää niin hyvin ja katsokaa, ole hyvä ja kuku jne.

Kieltävissä lauseissa runo omaan laatuunsa usein asettaa kieltosanan tekosanan jälkeen, esim. anna en sulle piikoani, huoli en haahen haljakoista, maha et lausua lapiksi, oisi en paljoa pitänyt, ole et joki juoksemahan, pääse en neitipäiviltäni, saanut ei paljo saalihiksi, taia en sampoa takoa, tullut ei illalla kotihin jne. Tavallisessa puheessa sanottaisi: en anna -- -- --, en huoli -- -- --, et maha (mahda) -- -- --, en oisi, jne.

Asemallinen tekosana (verbum personale) välistä jääpi koko lauseesta pois, esim. emo tuosta itkemähän = rupesi itkemään, heti tuonne hiihtämähän = läksi hiihtämään, kaikki kattilan pesohon = lähtekööt pesoon, kenpä sanan saatantahan = läksi tahi lähtisi sanan saatantaan, Lapin koirat haukkumahan = rupesivat haukkumaan, mie tuota sanelemahan = käännyin sanelemaan, miksi neittä korjahasi = pyydät eli tahdot neittä, miten olla, kuin eleä = pitäisi eli tulisi olla, siitä seppo Ilmarinen tyttöä anelemahan = kääntyi eli rupesi anelemaan.

Nimi- ja laatusanat runokielessä hyvin tavallisesti saavat semmoisia erilaisia johdepäätteitä, jotka antavat niille somistavaisen, suosittelevaisen eli miellyttäväisen lisämerkinnön, esim.

[anoppi = anoppinen, emä = emo, emonen, emyt, halko = halkonen ... vesi = vetonen, veyt, vetyinen, vyö = vyöhyt, vyöhykkäinen, yö = yöhyt.]

Monikossa on Karjalan ja Savon murteella ynnä tavallisten päätetten kanssa myös toiset omalaatuisensa, esim. helmilöitä, jokiloina, kuoriloiksi, käärylöihin, lastuloita, lukkoloita, mahtiloita, pilvilöiksi, ristilöitä, tähtilöinä jne., jotka usein tavataan näissä runoissa. Ne eivät merkitse muuta, kuin yleensä tavalliset: helmiä, jokina, kuoriksi, kääryihin, lastuja, lukkoja, mahtia, pilviksi, ristejä, tähtinä. A:lla ja ä:llä päättyvissä sanoissa niitä ei ollenkaan tavata.

Sanaa on, vastaava tavallisille jälkiliitteille -han, -hän, -pa, -pä, usein käytetään ikään kuin lauseen lujitteeksi eli täytteeksi, välillä melkein joutonaisesti, esim. eip' on ilmalla Jumalan, eip' on mennyt Päivälähän, kenp' on veistäisi venosen, kun on ammut Väinämöisen, lampiveet on laskemassa, luon on merta luutimahan, mies on nousevi merestä, oi on vanha Väinämöinen, onp' on Hiiessä hiottu, takoi -- -- -- laitahan on jauhomyllyn, tuop' on päätyvi pihalla, uip' on vielä yötä kolme, jne.

Muista Kalevalan kielen erinomaisuuksista, jotka jollain tavalla poikkeevat tavallisesta kirjakielestä, erittäinki raamatun suomesta, antanee seuraava erinäisten sanain luettelo jotain viittausta:

[annituus = annittomuus, ensinkänä = ensinkään, hanka rauta = rauta-hanka ... vyö vaski = vaskivyö, vaskivöinen, väänti = väänsi, väätä = vääntää.]

Sanarakentonsa puolesta joka runovärsyllä on neljä polvea eli mittaa, esim.

aisa tarttui aisan päähän; yksin meillä yöt tu- levat,

ja itse-kuki polvi on kaksitavuinen, paitsi ensimäinen, jossa voipi olla kolme, vieläpä ehkä neljäki tavutta, esim.

mene jo myöten myöty neiti; ääni oli kaunis ja so- rea.

Ensimäiseen polveen sopii kaksi lyhyttäki tavutta, esim.