Susien saaliina

Matkue. Naarassusi. Kiljuva nälkä.

Tiikerinpyynti Pohjois-Afrikan rannikolla.

SUSIEN SAALIINA.

Matkue.

Tumma korpi kohosi uhkaavan synkkänä jäätyneen joen molemmin puolin. Tuuli oli äskettäin karistanut puista valkean lumipeitteen, niin että ne näyttivät kaamean mustina ahtautuvan toisiansa vasten hämärtyvän päivän valossa. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla tässä elottomassa erämaassa, joka oli niin autio, niin kylmä, ettei se näyttänyt edes surulliselta. Pikemmin oli siinä ikäänkuin naurua, naurua, joka oli kamalampaa kuin mikään murheellisuus, ilotonta kuin sfinksin hymy, hyytävän kylmää ja julmaa kuin täytymyksen pakko. Ikuisen olennon järkähtämätön, tutkimaton viisaus siellä nauroi elämän ja sen ponnistusten turhuutta. Se oli aito erämaa, villi, kylmäsydäminen pohjolan korpi.

Ja kuitenkin oli siellä eloa, vieläpä uhmaavaa eloa! Jäätynyttä jokea pitkin vaelsi verkalleen jono sudennäköisiä koiria. Niiden tiheä turkki oli kuurassa, hengitys jäätyi ilmassa heti, päästyään sakeana höyrypilvenä kidasta, ja ripustautui jääkiteinä turkin karvoihin. Koirat kulkivat nahkahihnoista tehdyissä valjaissa vetäen perässään rekeä. Tässä reessä ei ollut jalaksia ensinkään. Se oli valmistettu paksusta koivunkaarnasta ja lepäsi koko pohjallaan lumessa. Kokka oli taivutettu ylöspäin, ja kulkiessa se velloi kuohkeata lunta nostattaen ikäänkuin vaahtoharjaisia aaltoja. Reessä oli pitkä, kapea, nelisärmäinen kirstu ynnä muuta kalua, villaisia peitteitä, kirves, kahvipannu ja kattila, jotka olivat siihen kiinni köytettyinä, mutta suurimman tilan otti tuo mainittu pitkä, kapea, nelitahkoinen kirstu. Koirien edellä hiihti mies leveillä suksilla ja reen perässä toinen. Reessä makasi kirstussa kolmas, jonka vaivat ja rasitukset olivat päättyneet, mies, joka oli sortunut erämaan pakkaseen, niin ettei enää liikkunut, ei hievahtanut. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä on sille loukkaus, sillä elämä on liikuntoa, ja erämaa pyrkii pysäyttämään kaiken liikunnon. Niinpä se jäädyttää veden, estääkseen sen virtaamasta mereen, karkoittaa nesteen puista, kunnes nämä kuivettuvat ydintä myöten; mutta julmimmin ja kauheimmin se vainoo ihmistä pakoittaakseen hänet alistumaan, hänet, kaikista olennoista levottomimman, joka aina ja myötäänsä kapinoi sitä sääntöä vastaan, että lopuksi kaikki liikunto lakkaa.

Reen edessä ja takana taivalsivat kuitenkin hellittämättä ja pelottomina nuo kaksi miestä, jotka vielä olivat elossa. Heidän ruumiinsa oli verhottu paksuun turkkiin ja pehmeäksi muokattuun nahkaan. Heidän silmäripsensä, poskensa ja huulensa olivat niin kauttaaltaan hengityksen synnyttämän kuuran peitossa, että kasvot olivat tuiki tuntemattomat, ja se teki heidät aavemaisen näköisiksi. He olivat kuin mitä ruumiinkantajia joissakin kummitusmaailman hautajaisissa. Ihmisiä he kuitenkin olivat, vähäpätöisiä seikkailijoita, jotka vaelsivat autiota, pilkallista, äänetöntä erämaata ja taistelu valmiina uhmasivat maailmaa, joka oli niin kaukainen, vieras ja eloton kuin avaruuden tyhjä äärettömyys.

He vaelsivat sanattomina, sillä heidän täytyi säästää hengitystään ruumiilliseen ponnistukseen. Ympärillä vallitsi ahdistava hiljaisuus, joka painosti heidän mieliään kuten vesipaljous sukeltajan ruumista meren syvyydessä. Se puristi heitä äärettömyyden painolla, järkähtämättömän täytymyksen tylyydellä. Se tunki heidät sielujensa syvimpiin sopukkoihin ja pusersi heistä, kuten rypäleestä mehun, kaiken väärän pyrkimyksen, kaiken epätodellisen innostuksen, kaiken liiallisen maallisten asiain arvossapitämisen, kunnes he olivat pienet ja mitättömät kuin pölyhiukkaset, joiden järki ja viisaus on niin tuiki vähäistä ja jotka avuttomina liikehtivät sinne tänne suurten, sokeiden luonnonvoimien temmellyksessä.

Kului tunti ja toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo alkoi sammua, kun kaukainen, heikko sävel ikäänkuin kohosi ilmaan. Nopeasti se liukui muutamia ääniaskelia ylemmäksi, kunnes jäi hetkeksi väristen soimaan ylimmälle asteelle ja sitten häipyi kuulumattomiin. Sitä olisi voinut luulla kadotetun sielun valitushuudoksi, ellei sen surumielisyyteen olisi sekaantunut eräänlaista nälkäistä, himokasta hurjuutta.

Edessä hiihtävä mies käänsi päätään, kunnes kohtasi toverinsa katseen, ja sitten he nyökkäsivät toisilleen pitkän, kapean kirstun yli; he olivat kumpikin tajunneet, mitä tuo ääni merkitsi.

Kajahti toinen ulvonta, joka kimeänä puhkaisi hiljaisuuden kuin terävä neula. Molemmat miehet huomasivat, että se tuli takaapäin lumiaavikolta, jonka halki he vastikään olivat taivaltaneet. Kolmas ulvonta -- ikäänkuin vastaukseksi äskeiselle -- kajahti samalta suunnalta, mutta edellisen vasemmalta puolelta.

-- Ne ovat meidän jäljillämme, Bill, sanoi edessä kulkeva mies.

Ääni kuului käheältä ja aavemaiselta. Mies oli ilmeisesti puhunut suurella vaivalla.

-- Lihaa on niukalti, vastasi hänen toverinsa. -- En ole viikkokauteen nähnyt edes oravan jälkeä.

Muuta he eivät puhuneet, vaan kuuntelivat tarkkaavasti vainoojiensa metsästyshuutoja, jotka kaikuivat takaapäin.

Pimeän tullen he ohjasivat koiransa rantametsikköön ja leiriytyivät sinne. Ruumisarkku sai nuotion ääressä tehdä istuimen ja pöydän virkaa. Sudennäköiset koirat tunkeilivat tulen ympärillä muristen ja sivumennen puraisten toisiaan eivätkä osoittaneet mitään halua siirtyä loitommalle pimeyteen.

-- Kuulehan, Henrik, minusta näyttää, että ne tänään pysyttelevät merkillisen lähellä nuotiota, huomautti Bill.

Henrik nyökkäsi puuhatessaan kumarassa valkean ääressä asetellen jääpalasilla täytettyä kahvipannua tulelle. Hän ei virkkanut mitään, ennenkuin oli istuutunut paikalleen ruumisarkulle ja alkanut syödä.

-- Ne tietävät missä ovat paraiten turvassa, sanoi hän. -- Ne syövät myös mieluummin kuin antautuvat syötäviksi. Viisaita koiria.

Bill pudisti päätänsä.

-- Enpä juuri tiedä, sanoi hän.

-- Ensi kerran kuulen sinun epäilevän niiden viisautta.

-- Kuule, Henrik, vastasi toinen pureksien hitaasti papuja, -- huomasitko mitä melua koirat äsken pitivät, kun annoin niille ruokaa?

-- Pitivät ne todella tavallista isompaa ääntä, vastasi Henrik.

-- Montako koiraa meillä on? kysyi Bill.

-- Kuusi.

-- Hyvä... -- Bill oli vaiti hetken aikaa, antaakseen sanoilleen enemmän pontta. -- Kuten sanot, Henrik, jatkoi hän sitten, on meillä kuusi koiraa. Minä otinkin säkistä kuusi kalapalasta ja annoin kullekin koiralle yhden, mutta sittenkin yksi jäi ilman.

-- Laskit väärin.

-- Meillä on kuusi koiraa, uudisti toinen aivan rauhallisesti. -- Minä otin esille kuusi kalapalasta. Mutta Yksikorva jäi ilman. Sille otin säkistä jälkeenpäin vielä yhden.

-- Mutta meillähän on ainoastaan kuusi koiraa, intti Henrik.

-- Kuule, Henrik, jatkoi Bill, -- enhän minä tahdo sanoa, että ne kaikki olivat koiria, mutta seitsemän suuta sai kalaa.

Henrik taukosi syömästä, katsoi nuotion yli ja laski koirat.

-- Kuusi niitä vain on, sanoi hän.

-- Yhden minä näin juoksevan tiehensä äsken, väitti Bill edelleen pitäen kylmän järkähtämättömästi kiinni mielipiteestään -- ja minä laskin niitä seitsemän.

Henrik loi häneen sääliväisen katseen.

-- Olisinpa mielissäni, jos siitä matkasta pian selviydyttäisiin, sanoi hän.

-- Mitä tarkoitat? kysyi Bill.

-- Tarkoitan sitä, että tämä kuorma tässä käy sinun hermoillesi, jotta alat nähdä kummituksia.

-- Sitäkin olen ajatellut, vastasi Bill vakavasti. -- Sentähden, kun näin sen yhden niin suoraa päätä laukkaavan tiehensä, menin tarkastamaan lunta ja näin siinä jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli taas kuusi. Jäljet ovat vielä lumessa. Tahdotko nähdä? Minä näytän ne sinulle.

Henrik ei vastannut, vaan pureksi ääneti edelleen ja huuhtoi lopuksi aterian tähteet kahvilla alas. Sitten hän pyyhki suunsa käden selkäpuolella ja sanoi: