Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

Veljekset.

Kuuluisa nimi, joka on tämän teoksen ensi lehdellä, on kyllin riittävä ilmaisemaan lukijalle että kertomukseni liikkuu neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla.

Oli muuan kesäilta, kun kaksi nuorukaista nähtiin kävelevän Tiberin äyräitten vieressä, lähellä sitä kohtaa sen luikertelevaa juoksua, joka huuhtoo Aventinin kukkulan juurta. Polku, jonka he olivat valinneet, oli syrjäinen ja rauhallinen. Vain etäällä nähtiin virtaa reunustavia, hajallisia ja likaisia taloja, joiden joukosta jyrkkiä kattoja ja monilukuisia, suunnattomia torneja uhkaavina kohosi, merkiten jonkun roomalaisen ylimyksen linnoitettua asuinpaikkaa. Virran toisella puolella, kalastajain hökkelien takana, kohosi ilmoille Janiculumin kukkula, tummana taajoista lehvistä, joiden välistä, lyhyitten matkain päässä, välkkyivät monien varustettujen palatsien harmaat muurit sekä satojen kirkkojen tornit ja pylväät; toisella puolen autio Aventini kohosi jyrkkänä ja teräviina, tiheän pensaston peitossa. Monista kätkössä olevista luostareista kuului kellojen pyhä soitto, sopusointuisena kiiriskellen yli rauhaisten maisemien ja väreilevien vetten.

Tällä näkymöllä esiintyneistä nuorukaisista vanhempi, joka lienee hiukan ehtinyt kahdennestakymmenennestä vuodestaan, oli pitkävartaloinen ja käskevä näöltään. Hänen olemuksessaan oli jotakin huomattavaa ja melkeinpä ylevää, huolimatta hänen yksinkertaisesta vaatteuksestaan, johon kuului pitkä, väljä viitta ynnä sileä tunika, molemmat tummanharmaata sarsia. Sellaista pukua pitivät siihen aikaan alhaisemmat opiskelevaiset, jotka luostareista etsiskelivät noita karkeita tietoja, mitkä silloin olivat uutteran työn niukkana palkkana. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja ne olisivat kuvanneet ennemmin hilpeyttä kuin tuumiskelua, paitsi tuota epämääräistä ja poissa viipyvää silmän uneksumista, joka varsin tavallisesti ilmaisee taipumusta haaveiluihin ja mietiskelemiseen sekä paljastaa että menneisyys tai tulevaisuus enemmin viihtyy mielessä, kuin nykyhetken nautinto ja toimi.

Nuorempi heistä oli vasta poika, eikä hänen olemuksessaan tai kasvoissaan ollut mitään silmiinpistävää, ellei suuren lempeyden ja sulon sävyä saateta siksi kutsua; ja hellässä kunnioituksessa, jota hän osotti kuunnellessaan toveriansa, oli jotakin melkein naisellista. Hänen pukunsa oli sellainen, jota alhainen luokka tavallisesti käytti, ehkä hiukan siistimpi ja uudempi, ja äidin hellä turhamaisuus saatettiin huomata huolellisuudesta, mikä hänen pitkät silkkikiharansa oli silittänyt ja jakanut, niitten päästyä lakin alta valumaan pitkin hartioita.

Tuossa oli suloa heidän noin vaeltaessaan pitkin virran kuiskaavan kahiliston reunaa, kumpainenkin käsivarsi toverinsa vyötäisten ympärillä, suloa eleissä, nuoruudessa ja huomattavassa veljesten rakkaudessa -- sillä sellainen oli heidän suhteensa -- mikä kohotti heidän silminnähtävän alhaisen asemansa.

"Rakas veli", sanoi vanhempi, "en kykene sanomaan sinulle, kuinka nautin näistä iltahetkistä. Sinun luonasi vain minä tunnen, ikäänkuin en olisikaan pelkkä haaveksija enkä tyhjäntoimittaja, puhuessani epävarmasta tulevaisuudesta ja rakentaessani ilmalinnojani. Vanhempamme kuuntelevat minua, aivankuin latelisin kirjasta kauniita asioita, ja rakas äitini, taivas häntä siunatkoon, pyyhkii silmiänsä ja sanoo: 'kuulkaa kuinka oppinut hän on!' Ja munkit sitten, milloin hyvänsä uskallan katsahtaa Liviuksestani ja huudahtaa: 'sellaiseksi tulkoon Rooma jälleen!' he tuijottavat suu auki, vihaisina, ikäänkuin olisin lausunut jotakin harhaoppista. Mutta sinä, armas veljeni, vaikk'et olekaan osallinen minun opinnoistani, olet niin ystävällisesti mieltynyt niitten tuloksiin -- näyt hyväksyvän hurjat tuumani ja rohkaisevan kunnianhimoisia toiveitani -- että usein unhotan syntyperämme, tilamme, sekä ajattelen ja toimin ikäänkuin suonissamme virtaisi teutoonilaisen keisarin verta."

"Minusta näyttää, rakas Cola", sanoi nuorempi veli, "kuin luonto olisi tehnyt meille ruman kepposen -- sinulle se soi isämme puolelta johtuvan kuninkaallisen hengen, minulle vaan äitini alhaisen sukuperän hiljaisen ja nöyrän mielen."

"Ei", vastasi Cola vilkkaasti, "silloin sinä olisit saanut paremman osan -- sillä minulla olisi vain barbaarinen syntyperä, sinulla roomalainen. Oli aika, jolloin oli jalompaa olla tavallinen roomalainen, kuin pohjolainen kuningas. Mutta vielä saanemme elämämme varrella nähdä suuria tapauksia!"

"Minä olen elävä nähdäkseni sinun suurena miehenä, ja siinä on minulle kylliksi", sanoi nuorempi hellästi hymyillen: "korkeasti oppineeksi kaikki sinun jo tunnustavat: äitimme ennustelee menestystäsi joka kerta kun hän saa kuulla sinun vieraissa käyneistäsi Colonnain luona."

"Colonnat!" sanoi Cola katkerasti hymyillen; "Colonnat -- noita supistuneita! He luuletteleivat, nuot ahdasmieliset, tuntevansa menneisyyttä, ovat olevinansa patrooneja ja väärin laskettelevat latinaa maljoihinsa! He mielellään sanovat minut tervetulleeksi pöytäänsä, koska Rooman tohtorit mainitsevat minut oppineeksi, ja luonto on antanut minulle hurjan terävyyden, mikä huvittaa heitä enemmän kuin palkatun narrin kuluneet sukkeluudet. Kyllä he auttaisivat minun edistystäni -- mutta kuinka? Jollakin paikalla yleisissä virastoissa, joka täyttäisi hävettävän raha-arkun puristamalla työläästi ansaitut rovot nälkään nääntyviltä kansalaisiltamme! Jos maailmassa on kurja olento, niin se on plebeiji, joka on patriicien avulla kohonnut, ei oman säätynsä hyvittämiseksi, vaan ollakseen heidän huonoimpien tarkoitustenpa parittaja. Joka on kansasta, hän vaan tekee itsensä synnyntänsä petturiksi, jos hän noille kerskaaville tyranneille valmistaa sen verukkeen, että he kättänsä kohottaen saavat huutaa: 'kas tällainen vapaus vallitsee Roomassa, näin me patriicit ylennämme plebeijiä!' Ovatko he milloinkaan ylentäneet plebeijiä, joka on ollut plebeijimielinen? Eivät, veli; jos minä kohoaisin säätyni yli, minä tahtoisin tulla nostetuksi maanmiesteni käsivarsilla, enkä heidän niskoilleen."

"Kaikki toivoni on, Cola, ett'et ponnistellessasi kansalaistesi parhaaksi unohtaisi, kuinka kallis olet meille. Ei mikään suuruus voisi sovittaa minulle ajatusta, että se on saattanut sinut vaaraan."

"Ja minä nauraisin kaikelle vaaralle, jos se veisi suuruuteen! Mutta suuruus -- suuruus! Turha unelma! Jättäkäämme se yöuneksemme. Kylläksi minusta; nyt, rakkahin veli sinunkin aikeistasi."

Tulinen ja hilpeä kimmoisuus, joka oli hänelle ominaista, sai nuoren Colan hajottamaan kaikki hurjemmat ajatukset ja käänsi hänen mielensä kuuntelemaan ja seuraamaan veljen vähäpätöisempiä esityksiä. Uusi venhe, juhlapuku, mökki jossakin ylimysten sorrosta turvatummassa korttelissa ja sellaisia etäisiä rakkauden kuvauksia, joita tumma silmä ja rattoisa huuli loihtivat pojan epävakaiseen mieleen. Tällaisten esineitten rajottamia mielihaluja ja himoja kuunteli nuori oppinut hellästi hymyillen ja otsa kirkastuen, ja myöhempään elämässään tämä keskustelu usein muistui hänen mieleensä, kun hän kauhistuen kysyi omalta sydämeltään, kumpaisenko kunnianhimo oli järkevämpi.

"Ja sitten", jatkoi nuorempi veli, "minä vähitellen saanen säästetyksi niin paljon, että pystyn ostamaan tuollaisen laivan, jonka tuolla näemme, epäilemättä viljalla ja kauppatavaralla lastattuna, mikä on tuottava paljon, -- voi sitä onnea -- että saan täyttää huoneesi kirjoilla, eikä minun milloinkaan tarvitse kuulla sinun valittavan ett'et ole tarpeeksi rikas voidaksesi ostaa munkeilta vanhaa, risaista käsikirjoitusta. Voi, kuinka onnelliseksi se on minun tekevä!" Cola hymyili painaessaan veljensä lähemmäksi rintaansa.

"Rakas poika", sanoi hän, "olkoon ennemmin minun asiani täyttää sinun toiveesi! Näyttääpä minusta kuin ei tuon aluksen isäntäin omaisuus olisi niin kadehdittava; katso kuinka arasti nuo miehet vilkuvat ympärilleen, taaksensa ja eteensä; vaikka rauhan toimissa, he näyttävät pelkäävän itse kaupungin piirissä (entisessä sivistyneen maailman kaupankeskustassa) merirosvoja kintereillään; ja ennenkuin he ovat matkansa perillä, he saattavat jonkun roomalaisen ylimyksen tuta tuoksi rosvoksi. Voi, sellaisiksi olemme muuttuneet!"

Mainittu alus kiiti vinhasti virtaa alas, ja kolme tahi neljä aseellista miestä sen kannella tähysteli todellakin tarkasti kummankin puoleisia rauhallisia äyräitä, ikäänkuin vainuten vihollista. Pursi kuitenkin pian liukui näkyvistä, ja veljekset vaipuivat jälleen noihin puheenaineisiinsa, joiden nuorta viehättääkseen tarvitsee vain tulevaisuutta kosketella.

Illan vihdoin pimetessä he muistivat että jo oli myöhäisempi, kuin heidän tavallinen kotiintulo-aikansa, ja he kääntyivät palausmatkalle.

"Maltahan", sanoi Cola äkkiä, "kuinka puhelumme on huumannut minut! Isä Uberto lupasi minulle harvinaisen käsikirjoituksen, jonka tuo hyvänluontoinen munkki väittää panneen koko veljeskunnan päät pyörälle. Minun piti käymäni noutamassa se tänä iltana hänen kammiostaan. Viivy tässä hetkinen, se on vain puolitiessä Aventinille noustessa. Minä heti palaan?"

"Enkö saa tulla mukaasi?"

"Et", vastasi Cola hellästi päättäväisenä, "sinä olet raatanut kaiken päivää ja olet varmaan väsynyt: minun työni, ruumiillinen ainakin, on ollut peräti helppo. Sinä olet hento sen lisäksi ja näytät jo uupuneelta; lepo on virkistävä sinua. En kauvaa viivy."

Poika myöntyi, vaikka hän mieluummin halusi seurata veljeänsä, mutta hän oli hiljainen ja taipuvainen luonteeltaan ja hän harvoin oli vastahakoinen rakastamiensa pienimmillekin käskyille. Hän istui pienelle töyräälle virran puolelle ja hänen veljensä vakava astunta ja pystyinen vartalo peittyivät pian hänen katseiltaan tiheään, surumieliseen vehmastoon.

Aluksi hän istui hiljaisena, ihaellen raitista ilmaa ja ajatellen muinaisen Rooman tapauksia, joita hänen veljensä oli heidän kävellessään kertonut. Vihdoin hän muisti että hänen pikku sisarensa Irene oli pyytänyt häntä tuomaan vähän kukkasia; koottuansa niitä, joita hänen vieressään löytyi (ja monellaisia kukkia rehotti villinä tuossa yksinäisessä paikassa), hän jälleen istuutui ja alkoi sommitella niitä kiehkuraksi, joihin etelän asujamissa vielä on säilynyt heidän muinoinen rakkautensa ja osaksi niitten klassillinen valmistamistaitokin.

Pojan ollessa tuossa toimessa alkoi etäältä kuulua hevosten kavioin kapsetta ja kovia huutoja. Ne lähenivät lähenemistään.

"Jonkun ylimyksen seurue, paluumatkalla ehkä jostakin juhlasta", arveli poika. "Kaunis nähtävä varmaan -- heidän valkeat töyhtönsä ja heleänpunaiset viittansa! Halukkaasti katselen tuollaisia nähtäviä, mutta menenpä sentään heidän tieltänsä."

Ja yhä punoen seppelettään, mutta silmät suunnattuina odotettua seuruetta kohti, nuori roomalainen siirtyi vielä lähemmäksi virtaa.

Pian joukko tuli näkyviin -- uljas ryhmä tosiaankin; edessä hevosmiehiä, ratsastaen kaksi vierekkäin, missä polku myönsi, oriit uhkeasti verhottuina, höyhentöyhdöt iloisesti huiskuen, haarniskat kimallellen läpi pimenevän hämärän varjoin. Laaja, sekalainen joukko miehiä, jokainen aseissa, seurasi ratsureita, toiset varustettuina keihäillä ja panssareilla, toiset vähemmän sotaisilla tahi huonommanlaatuisilla aseilla; yli töyhtöjen ja keihäitten liehui Orsinin veripunainen lippu, johon oli kullalla kirjoitettu tunnuslause ja merkkikuvat (Guelfien kopeileva vaakuna, P. Pietarin avaimet). Äkillinen pelko valtasi pojan mielen, sillä siihen aikaan ja siinä kaupungissa plebeijit pelkäsivät aseellisten seuralaistensa kanssa liikkeellä olevaa ylimystä enemmän kuin metsän petoa, mutta pako oli jo myöhäinen -- joukko oli hänen vieressään.