Barbro Bertingin tyttövuodet

BARBRON PÄIVÄKIRJA.

Lienee aivan luonnollista, että pieni, yksinäinen tyttölapsi, joka viettää aikaansa korkeilla tuntureilla ja tuntee itsensä siellä vieraaksi, hankkii itselleen päiväkirjan rupatellakseen sen parissa, mutta tuskinpa sellainen kirja huvittanee ketään muuta kuin tyttölapsen omaa äitiä.

Barbro Bertingin päiväkirjaa, jota oli verraten säännöllisesti pidetty niinä kahtena vuonna, mitkä hän oli viettänyt tunturiseudulla, ei kuitenkaan voinut antaa äidin käsiin. Aikoja sitten olivat näet Bertingin neljä tyttöä kadottaneet kauniin, iloisen äitinsä, ja tukkukauppias Berting oli tosin hyvä isä, mutta ei ollenkaan käsittänyt harhailevia tyttömäisiä ajatuksia ja mielialoja.

Kun hänen Barbronsa keskenkasvuisena äkkiä muuttui sairaalloiseksi ja hermostuneeksi ja häiritsi varakasta, vanhaa kauppahuonetta oikukkailla mielijohteillaan, itkunpuuskillaan tai hillittömillä ilonilmauksillaan, päätti isä aivan tyynesti, että tytön oli saatava järkiperäistä hoitoa tullakseen "oikeaksi ihmiseksi". Kotilääkäri ja hän tulivat sellaiseen johtopäätökseen, ettei Barbro siedä koulutyötä eikä luultavasti myöskään kotikaupungin kosteaa, sumuista ilmaa. Hänet oli lähetettävä tunturiseudulle. Tukkukauppias sai hänet sijoitetuksi erääseen pappilaan lähelle Norjan rajaa hyvin sivistyneeseen papinperheeseen. Rouvan sisar, keski-ikäinen filosofian kandidaatti, oleskeli myös tässä hiljaisessa kodissa. Hänen ja papin oli määrä opettaa Barbrolle kouluaineita, ja rouva otti -- liian harkitsemattomasti kyllä -- neuvoakseen nuorelle tytölle talousaskareita. Jos hän olisi paremmin tuntenut ruskeakiharaisen pikkuvieraansa, niin hän olisi oivaltanut, ettei hänen kärsivällisyytensä riitä likikään perehdyttämään Barbroa käytännöllisiin toimiin, niin säveän hyväntahtoinen ja lauhkealuontoinen kuin hän olikin.

Neiti Winterin ja pastorin ei myöskään kannattanut kehua nuoren oppilaan edistymistä erikoisen loistavaksi, mutta se ainakin oli varmaa, että tyttö tervehtyi ja voimistui ylängön puhtaassa, raikkaassa ilmassa. Barbro nautti hiihtoretkistä, luistelumatkoista, mäenlaskusta ja lumisodasta. Papinperhe ei ottanut osaa näihin huvitteluihin, mutta Barbro sai olla Lailan ja Silokin kanssa, jotka olivat kansanopiston käyneitä lappalaisperheen lapsia ja joiden vanhemmat olivat luopuneet paimentolaiselämästä ja asettuneet asumaan omaan, komeasti rakennettuun taloonsa keskelle kirkonkylää. Kokonaista kaksi vuotta sai Barbro olla täällä levossa ja hiljaisuudessa. Hänen tulinen, vilkas mielikuvituksensa ei saanut täältä paljoa askartelun aihetta. Luonto oli liian suuri ja mahtava, jotta siihen olisi voinut syventyä. Hän kertoi usein päiväkirjalleen, että tunturit peloittivat häntä. Ne olivat kuin portittomia muureja, joiden yli hän ei koskaan päässyt. Niin paljon kuin hän yrittelikin kavuta, ei hän kuitenkaan ollut päässyt korkeimmalle laelle.

Barbro oli ennen, "asuessaan ihmisten ilmoilla", kuten oli tapana sanoa, aikonut ruveta kirjailijaksi, mutta kirjallisten lahjojen jäljet näkyivät täällä erämaassa hautautuneen kinoksiin. Jokunen pieni, lapsellinen runonpätkä tahi kömpelö luonnonkuvaus sai kyllä sijansa päiväkirjassa, mutta palava halu kirjoittaa kirjoja sammui hiljalleen yksitoikkoisuudessa.

Tukkukauppias Berting, joka hyvin mielellään tahtoi tytöstään samanlaista kuin muista siskoista ja joka ei sietänyt kesyttömän linnun siipien räpytystä, oli erittäin tyytyväinen, kun pastori ilmoitti hänelle, että Barbron huimuus oli talttunut. Hän saattoi kyllä hihkaista ilosta vähän liikaa, kun posti saapui tahi kun aurinko nousi vuoren takaa tahi kun villijoutsenet joikuivat lammella, mutta muuten ei häntä ollut työläs hoitaa. Toisinaan kyllä sattui, että hän näytti alakuloiselta ja levottomalta, mutta sehän oli tavallista hänen iässään. Se oli vain jonkunlaista mielen kasvukivistystä. Jahka hän vielä vaurastui ruumiin ja sielun puolesta, niin tukkukauppias sai nähdä hänen seuraavan sisariensa esimerkkiä ja kasvavan kelpo naiseksi.

Sehän kuulosti koko lupaavalta, ja kun tuntureilta saapuvat tiedot edelleenkin olivat suotuisia, niin päätettiin, että Barbro sai palata kotiin siksi päiväksi, jolloin hän täytti seitsemäntoista vuotta.

Ulla-täti, joka uutterasti hoiti Bertingin taloutta, iloitsi kylläkin tyhmästi luullessaan saavansa veljentyttärestään talousapulaisen. Ei ainoastakaan tyttärestä ollut hänelle apua ollut, sen jälkeen kuin Birgit oli mennyt naimisiin Bengt Malmin kanssa ja Elsa lähtenyt Lundiin lukemaan lääkäriksi. Aina, tytöistä nuorin, kävi vielä koulua eikä hänestä muutenkaan ollut varaa toivoa talousihmistä. Hänellä oli aina ollut selvillä elämäntehtävänsä. Se oli isän iso konttori.

Mutta Barbrolla -- hänellä ei ollut ainoatakaan suunnitelmaa -- ei mitään viitoitettua uraa. Häntä voi täti käyttää; tosin hän oli ollut mahdottomampi kuin kaikki muut kolme yhteensä, mutta nyt hän oli kai oppinut hillitsemään höynäilyään ja konstejaan.

Ei ollut tapahtunut kertaakaan, ettei viisas ja hyvin harkittu teko olisi tuottanut talolle hyötyä, niinkuin oli tarkoitettu. Ulla-täti luottikin täydellisesti veljensä tarkkanäköisyyteen kaikissa suhteissa.

Kun Barbro oli lukenut kirjeen, joka lupasi hänet kotiin syntymäpäiväksi, alkoi hänen sydämensä sykkiä rajusti ja veri kohista suonissa kuin kevätpuro.

"Hurraa! Hurraa! Hurraa! Minä pääsen kotiin!" huusi hän, niin että koko talo kajahteli, mutta ei kukaan juossut ottamaan osaa hänen riemuunsa enemmän kuin hillitsemään hänen ryöppyävää mielenpurkaustansakaan.

Pastori oli kylällä kastematkalla. Neiti Winter oli mennyt kasveja keräämään. Ja papinrouva ei suinkaan päästänyt käsistään kauhaa, jolla hän syvämietteisesi hämmenteli pataa, lähteäkseen suin päin katsomaan, mikä ilo oli yllättänyt Barbron.

"Hurraa! Hurraa!" kuuli hän yhä lähempää ja samalla vuoroin juoksevia, vuoroin hyppiviä askeleita pitkin epätasaisia, kuoppaisia lattioita, joiden poikki tilkkumatot kulkivat kuin mitkäkin suoportaat.

Äkkiä syntyi taas hiljaisuus. Kepeät askelet suuntautuivat toisaalle.

Barbro oivalsi heti menettelevänsä sopimattomasti kilttejä Granlundeja kohtaan, jos hyökkäisi heidän kimppuunsa tuo ihana ilosanoma kädessä. Silloin he luulevat, että hän on viihtynyt kauhean huonosti. Ja niinhän ei asian laita oikeastaan ollut. Hän oli vähitellen oppinut pitämään sekä metsistä että lakkasoista, tunturilakeuksista ja kimaltelevista, tummista vesistä, mutta täysin kotiutua hän ei voisi milloinkaan tähän syvään yksinäisyyteen -- eikä myöskään pappilan puutteellisiin oloihin.

Hän oli katkerasti kaivannut kaunista tornihuonettaan, kun vertasi sitä siihen matalaan, vetoisaan ja ahtaaseen päätykamariin, jossa hän täällä asui. Paitsi kehnoa rautasänkyä, pakkalaatikosta kyhättyä pesutelinettä ja ruskeaa piironkia oli huoneessa pieni kivikova sohva, pari puutuolia ja kaksilaatikkoinen pöytä. Ikkunan neljä lasiruutua oli aikojen ahava purrut vihreänkarvaisiksi. Uutimet riippuivat tynkämäisinä ja koviksi tärkättyinä niukoissa laskoksissa kahden puolen ikkunanpieliä, joihin ne olivat sidotut punaisilla villanauhoilla.

Näköala oli suurenmoisen kaunis ja laaja. Silmä näki peninkulmien päähän yli järvien ja viljeltyjen maiden, kuten Barbrosta tuntui, mutta lopulta kimmosi katse takaisin, sillä kauimpana yleni alaston, ikävän näköinen tunturi, joka sulki näköalan.

Tänään Barbro ei ajatellut tunturia eikä hän katsellut alas laaksoonkaan, missä niittyvilla kimalteli ja karvaiset, mustat jäkälät hiiviskelivät pitkin maanpintaa kuin mitkäkin parrakkaat pikku tontut, jotka tavoittelevat toisiaan kiinni.

Hän katseli kirjettä säteilevin kasvoin. Näin isä kirjoitti:

Rakas tyttöni.

Nyt kai olet terve ja reipas, niin että siedät tätä meikäläistäkin ilmaa? On jo aika, että saamme Babimme kotiin. Täti ja siskot ovat myös sitä mieltä, että olet jo kauan ollut poissa.

Minä en mitenkään ehdi tulla hakemaan sinua; olethan nyt jo niin iso, että tulet toimeen omin neuvoin, luulemma. Kun enää on vain muutamia viikkoja jäljellä siihen, kun Bertingin tyttö n:o 3 täyttää seitsemäntoista vuotta, ja mainittua henkilöä odotetaan perhepiirissä nimenomaan tuoksi päiväksi kotiin, niin saat laittautua matkalle mahdollisimman pian.

Rakas lapseni, me iloitsemme sydämestämme saadessamme toivottaa sinut tervetulleeksi luoksemme -- ei enää loruilevana koulutytön hupakkona, jonka päässä pyörii kaikenlaisia hassuja haaveita, vaan järkevänä, hauskana neitona, joka ei kujeile.

Ulla-täti lähettää sinulle terveisiä ja sanoo, että hän toivoo saavansa sinusta sekä hyötyä että huvia, ja Aina -- meidän entisen ravakka "Pojumme" -- lupaa rutistaa sinut kuoliaaksi, niin että saat olla varuillasi. Niin, Poju on tosiaankin ahkeruuden, hyvän käytöksen ja iloisen reippauden loistava esimerkki. Ajattelehan, kuinka hän on kasvanut -- hipuu jo melkein pappansa pään yläpuolelle.

En ehdi kirjoittaa enempää. Eihän minulla enää muuta sanomista olekaan, kuin että ilmoitan asian yht'aikaa pastorillekin ja lähetän matkarahat sekä odotan sinua päivänä, jonka itse saat mahdollisimman pian määrätä.

Uskollinen isäsi August Fr. Berting.

Taannoin Barbro oli vain pikimmältään lukaissut kirjeen ja tuntenut suurta riemua. Nyt hän pyyhkäisi sitä miettivästi kädellään, ja hänen kasvojensa ilme vaihtui. Punaisen suun ympärille nousi väreitä, mutta niitä ei nostattanut itku, vaan jokin kiihkeän levottomasti kyselevä odotus.

Isä ei ollut maininnut sanallakaan, että häntä ikävöitiin, vaikka sellainen lie tarkoitus ollut. Isä lausui ajatuksensa aina lyhyesti ja kuivahkosti. Ulla-täti tarvitsi hänet talouteen, se oli kaikkea muuta kuin houkuttelevaa, ja sellaiseen touhuun hän ei kyennyt hivenen vertaa. Hän tulee ehkä liikuskelemaan kotonaan jokseenkin samalla tavalla kuin täälläkin puuttumatta mihinkään, mitä muut tahtovat hänen tekevän. Oli hirveää olla niin kykenemätön ja -- hän oli myös haluton.

Tämä itsetunnustus sai hänet alakuloiseksi ja hän huokasi raskaasti. Monen monta kertaa hän oli vertaillut itseään siskoihinsa ja huomannut, kuinka paljoa paremmin nämä suoriutuivat kaikesta.

Birgit oli mainion sievä nuori rouva, jolla oli maailman suloisin pikku typykkä, jota hän hoiti mallikelpoisesti. Ja hän oli niin etevä perheenemäntä, että Ulla-tätikin ylisti häntä maasta taivaaseen.

Elsa suoritti tutkintonsa aina parhailla arvolauseilla, ja toverit pitivät häntä sekä velvollisuuksien täyttämisen että rattoisuuden esikuvana. Einar-serkku ja hän olivat kuin parivaljakko; he pysyivät aina yhdessä ja vetivät tasaväkisesti.

Ja Aina, kaikkien suosikki, varsinkin isän -- hänhän oli luokkansa paras eikä väsynyt milloinkaan. Hän otti osaa kaikkiin urheilukilpailuihin, ja myötäänsä oli sanomalehdessä, että "urheilumaailmassa hyvin suosittu neiti Aina Berting, vaikka onkin nuorin kilpailijoista, voitti ensimmäisen palkinnon".

Hänellä oli kaikenkokoisia pokaaleja ja mitaleja, mutta Pojun mieleenkään ei johtunut ylpeillä voitonmerkeistään, hän oli vain tyytyväinen. Ja selvää oli, että voitot merkittiin kirjaan. Berting nuorempi oli synnynnäinen numeroihminen.

No, siihenkö ilo loppuikin? Niinkö pian kupla puhkesikin, Babi hupakko? Hän veti otsansa ryppyyn, painoi kyynärpäänsä pöytää vasten ja rupesi punomaan hiuksiaan sormiensa välissä. Hänen käsiensä oli uskomattoman vaikea pysyä alallaan. Ne pelailivat tuhansin eri tavoin, milloin haparoivat hiuksia, milloin sormeilivat toisiaan, milloin hyppivät tai laahustivat pöydällä, milloin hypistelivät hametta, milloin liehuivat ilmassa.