Kalle Sarkkisen lapsuuden muistelmia

1. Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja särkynyt kahvikuppi. II. Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna ja hupainen uni. III. Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja. IV. Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava. Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani. V. Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä. VII. Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden, toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me rakennumme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan kanuunan kuulan — lumesta. VII. Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta, ynnä Waterloo'n tappelusta. VIII. Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta. Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä. IX. Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun lääkärin toimeen. Kurjan surkea kalamatka. X. Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean suulleni niiltä. XI. Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee Roobin poika Kruuse. XII. Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle. Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus viheriäisellä nurmikolla. XIII. Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.

Ensimäinen luku.

Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja särkynyt kahvikuppi.

Isäni oli nimismies ja maanviljelijä samalla kertaa, mutta kansa kutsui häntä yleiseen "vallesmanniksi". Hän oli vakava ja tuima mies tavallisesti, mutta toisinaan oli hän hyvinkin hauska olossaan. Hänen piirinsä asukkaat pitivät hänestä paljon ja tuumailivat aina isästäni: meidän vallesmanni se ei ole mikään talonpoikain kiduttaja.

Isälläni oli paksut, tuuheat viikset ja pitkä pujoparta, jotka tekivät heidän ulkomuotonsa jokseenkin ankaran näköiseksi. — Äitini oli taas "paras äiti maailmassa", niin kuin meillä oli tapana sanoa. Hän oli perin herttainen ja niin hiljainen kuin harvat, erittäinkin oli hän ihmeteltävän kärsivällinen vallatonten lapsinulikkainsa kanssa.

Meitä lapsia oli neljä sisarusta. Lotta-sisko oli vanhin, sitte seurasi järjestyksessä Elsa ja sitte minä. Pikku Joonas oli meistä nuorin, mutta ei meillä kellään ollut väliä juuri paljon päälle vuoden. Sentähden olikin meillä, pieninä ollessamme, hyvin hupaista yhdessä ja leikkimistä sitä riitti päästään.

Luonnollisesti emme mekään aina olleet kovin hyväsopuisia, eikä ollut aivan harvinaista sekään, että me kinasimme keskenämme oikein kelpo tavalla. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että syy riitaan oli useimmiten minussa, sillä minä olin jotenkin ärtyisä luonnoltani. Kuitenkin on minun myöntäminen, että veljelläni, pikku Joonaallakin, vaikka hän oli tuskin vanhempi kahta vuotta, näytti välistä olevan hyvä taipumus kehittymään oikeaksi hirmuvaltiaaksi. Kun hän ei saanut kaikkea mitä tahtoi, heittäytyi hän lattialle pitkälle pituuttaan, alkoi parkua ja huusi, minkä vaan jaksoi. Me vanhemmatkin lapset rupesimme silloin aina keskenämme tiuskamaan ja niin nousi hirveä melu pienessä lastenkammarissamme. Silloin täytyi sävyisän äitimme heittää työnsä, rientää asettamaan myrskyä ja panemaan kaikkea taas oikealle tolalle. Se ei kuitenkaan aina ollut aivan helppoa. Me huusimme kilpaa kaikki ja koetimme sysätä syytä toistemme niskaan.

Kun me milloin olimme kovin vastuksellisia, emmekä totelleet äidin rauhoituskäskyjä, oli hänellä kumminkin muudan keino, joka ei koskaan ollut tehoton.

"Nyt minä menen pois ja pyydän isän tulemaan teidän luoksenne."

"Ei, ei hyvä äiti, älkää millään tavalla, olemmehan me jo hiljaa ja siivoja", huusimme me joukolla.

Asian laita oli näet niin, että vaikka me olisimme kuinka tahansa telmäneet, pääsi hiljaisuus aina vallalle, kuin isä tuli sisään.

"Mitä menoa te pidätte täällä, lapset?" tiedusti hän.

Heti olimme me aivan hiljaa. Me katsoimme häneen ja meistä näytti, kuin hänen viiksensä olisivat olleet toista mointa paksummat kuin tavallisesti, ja pujopartakin leuan nenässä heilui onnettomuutta ennustavalla tavalla.

"Nyt on parasta olla hiljaa", kuiskutti Lotta.

"Niin nyt on palatta olla iljaa", sopersi pikku Joonas perästä, ja hiljaa sitä oltiinkin, ainakin vähän aikaa.

Joskus kuitenkin tapahtui, että isä iltasella,, työnsä päätettyä, tuli sisään ja leikki meidän kanssamme. Niinä iltoina me saimme huutaa ja meluta, minkä vaan keuhkomme jaksoivat. Se oli hirveän hupaista. Isällä oli tapana aina silloin ottaa pikku Joonas käsivarrelleen, marssia ympäri lattiaa ja valtavalla bassoäänellänsä laulaa:

Sisällä näiden seinien, On tukala minulla olla, Mut keskellä syksyisten metsien, Tai ulkona vainiolla — Siellä rintani vapaasti henkii, Sinne mieleni hartaasti pyrkii.

Me kulimme peräkanaisin jälessä ja lauloimme myös mukana. Ei, emme me laulaneet, vaan kiljuimme, miten vaan taisimme, eikä kukaan voi uskoa, kuinka hupaista meillä oli semmoisina iltoina. Oli oikein vaikeaa keskeyttää leikki ja kiivetä vuoteelle silloin.

Maatalo, jossa me asuimme, oli nimeltään Herala. Se oli sangen suuri talo, johon kuului mylly ja tiilitehdaskin, jotka kaikki olivat isällä vuokralla. Talon omisti eräs vanha vapaaherratar, joka aina kesäisin tuli tyttärensä ja poikansa kanssa siihen muutamiksi viikoiksi asumaan. Asuinkartano oli korkea, kaksinkertainen rakennus. Sen yläkerta oli kokonaan vapaaherratarta varten ja alakerrassa asuimme me. Rakennuksen alla oli suuri vanhanaikainen kellari monine kummallisine ja pimeine käytävineen ja, kumma kyllä, kellarin etäisimmässä perukassa oli hyvä ja raitisvesinen kaivo. Siinä kellarissa oli niin pimeää ja kamalaa, että me lapset emme milloinkaan tohtineet sinne itseksemme mennä, mutta jos saimme seurata jotakuta piikaamme vettä noutamaan, niin oli meillä ilo. Minä vielä tänäkin päivänä muistan, miten ylpeä olin, voidessani kertoa siitä sankarityöstä, että olin ensi kerran käynyt kaivolla asti. Että en juuri mitään sankarimaisuutta osoittanut itse matkalla, on selvää niitä, kun pysytteleydyin niin lähellä kuin mahdollista johtajatartani, uskollista lastenpiikaamme Maija-Stiinaa, jota vavisten pitelin hameesta kiinni.

Sekä minun että sisarieni pimeässä pelkäämiseen ei suinkaan rakas Maija-Stiinamme ollut pieninnä syynä, sillä hänellä oli tapana kertoa meille joukottain kamaloita kummitusjuttuja, joka ei suinkaan ollut miksikään hyödyksi meidän vilkkaalle mielikuvituksellemme. Mutta Maija-Stiina oli muutoin hyvä tyttö. Kerran kun hän kanssani oli ulkona ja muutamia hevosia tuli juosten kartanolle, huusin minä hänelle: "Maija-Stiina, älä sinä pelkää, mutta pidä huolta minusta," Maija-Stiina, joka tuntui tulevan rohkaistuksi lohduttavista sanoistani, ottikin minut käsivarrelleen, jolla sitte istuin tyynenä ja turvassa.