Kunnon Kasper ja kaunis Anni

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.

Johdanto.

Clemens Brentanon pieni novelli Kunnon Kasper ja kaunis Anni on kaikessa vaatimattomuudessaan saksalaisen novellikirjallisuuden huomattavimpia tuotteita, ensiksikin se kuuluu uudenaikaisen saksalaisen novellin esikoisiin, ja toiseksi se samalla on saksalaisen kansankuvauksen eli "kyläkertomuksen" tienraivaajia, vieläpä lajissaan kaikkein parhaita.

Uudenaikainen novelli ja kansankuvaus syntyvät Saksassa jokseenkin samaan aikaan 1800-luvun alussa, ja molempien kehityshistoriassa on Saksan romantikoilla oma tärkeä osansa, ainakin välillisesti. Romaaneja sen sijaan oli Saksassa kirjoitettu paljon ja hirveän laveita jo melkoista aikaisemmin. Ne olivat kuitenkin olleet pääasiallisesti italialaisten, espanjalaisten, ranskalaisten ja englantilaisten sankari-, ritari-, lempi-, rosvo-, veijari-, paimen-, matka-, seikkailu- ja opetusromaanien vaikutuksesta syntyneitä, monesti sangen ala-arvoisia tuotteita, kaukana todellisesta elämästä ja todellisista ihmisistä. Terveellisemmin vaikutti romaaniin yleensä ja saksalaiseen romaaniin erikoisesti englantilainen porvarillinen perhe- ja taparomaani, joka esiintyi 1700-luvun keskivaiheilla. Sen perustaja Samuel Richardson otti, päinvastoin kuin entiset romaaninkirjoittajat, henkilönsä keskisäädyn piiristä ja kuvaili oman aikansa elämää ja ihmisiä. Hänen kovasti tunteellinen ja moralisoiva "Pamelansa" (1740) on tämän uuden romaanilajin ensimäinen huomattavampi teos, jonka vaikutus varsinkin saksalaiseen romaanikirjallisuuteen (esim. Chr. F. Gellertiin ja osaksi myös Goethen "Wertheriin") on ollut melkoinen. Richardsonin ohella muutkin englantilaisen perheromaanin eri puolien edustajat -- Fielding, Smollett, Stern ja Goldsmith -- vaikuttivat hedelmällisesi uudemman saksalaisen romaanin kehitykseen, kuten varsinkin Wielandin ja Jean Paulin teoksiin. Romaani alkoi Saksassakin vähitellen pyrkiä uudenaikaisemmalle ja tosioloisemmalle pohjalle ja oman aikansa elämän kuvaamiseen, joskin tämä kuvaaminen tapahtui vielä monessa suhteessa vanhaan, sovinnaiseen tapaan.

Romaanin pienoismuoto, novelli, seurasi tässä kehityksessä romaanin rinnalla, mitä itse kuvauksen aihepiiriin tulee. Itse novellimuoto sen sijaan, kuten edellä on mainittu, syntyi oikeastaan vasta 1800-luvun taitteessa ja saksalaisten romantikkojen vaalimana. He löysivät tämän kirjallisuuslajin Italian (Boccaccio) ja Espanjan (Cervantes) kirjallisuudesta ja istuttivat sen Saksan kirjallisuuteen. Tässä työssä on varsinkin Saksan romanttisen koulun päärunoilijalla Ludvig Tieckillä aivan erikoiset ansionsa, mutta myös useat muut romanttisen suunnan kirjailijat, kuten Kleist, Brentano, Arnim, Eichendorff, de la Motte, Fouqué, Chamisso, Hoffmann y.m. viljelivät ahkerasti novellimuotoa, joka siten syvälti juurtui saksalaiseen kaunokirjallisuuteen, kehittyäkseen täydelliseen kukoistukseen vasta 1800-luvun puolivälissä Gottfried Kellerin, Theodor Stormin, Paul Heysen, Wilhelm Riehlin, Konrad Ferdinand Meyerin y.m. käsissä.

Varsinainen "kansankuvaus" oli sen sijaan romantikoille jotenkin vieras ala, jolle he ainoastaan sattumalta, kuten Brentanokin, osuivat. Eikä ihmekään, sillä vanhain sovinnaisten taidekäsitysten mukaan rahvas, s.o. kansan "syvät rivit", oli sopimaton ja ala-arvoinen aihepiiri kaunokirjalliselle käsittelylle. Vanhempi kaunokirjallisuus olikin ottanut aiheensa miltei yksinomaan ylempien säätyluokkien piiristä, vieraista maista ja kaukaisilta ajoilta, tai sitten kuvaillut ylhäisöä paimeniksi puettuina ja kuviteltuun maalaiselämään sijoitettuina, vailla todellisuutta ja luonnollisuutta. Kansanvaltaisuuden aate oli noina itsevaltiuden ja ylimysvallan aikoina jokseenkin tuntematon käsite, ja senpätähden tämän aatteen varsinainen perustakin, kansan syvät rivit, jäi kirjallisen mielenkiinnon ulkopuolelle. Jos milloin sattumoisin joku alempiin yhteiskunnallisiin piireihin kuuluva henkilö esiintyi kaunokirjallisissa tuotteissa, joutui hän useimmiten niissä esille jonakin eriskummaisuutena ja naurun ja ivan esineenä.

Vasta englantilainen perheromaani, ottaessaan aiheensa keskisäädyn piiristä, siirsi kuvauksen niin sanoaksemme enemmän vasemmalle, samalla kun se kaukaisten aikojen, paikkojen ja ihmisten sijasta alkoi kuvailla oman aikansa ihmisiä ja ympäristöä. Kun samoihin aikoihin kansanvaltaisuuden aate, varsinkin Rousseaun ajamana, ja Rousseaun innokkaat kehoitukset palaamaan luontoon ja maalaiselämään vähitellen vaikuttivat ihmisten mieliin, muokkautui kirjallinen maaperä varsinaiselle kansankuvauksellekin, vaikkapa vielä menikin melkoinen aika, ennenkuin rohjettiin keskisäädyn piiristä laskeutua todellisen maalaiskansan ja köyhälistön kuvaamiseen.

Saksassa kansankuvauksen edeltäjänä on n.s. idyllirunous, joka kukoisti 1700-luvun loppupuolella. Siinä kuvattiin joskus oikeaa todellista kansanelämääkin, vaikkapa se tavallisimmin liikkui kuvitelluissa maailmoissa tai keskisäädyn piirissä. Huomattavin sellainen idyllirunoilija oli Johann Heinrich Voss, joka valitsi useat aiheensa Pohjois-Saksan kansanelämästä, kuvaten m.m. maaorjuutta, jonka hän omasta kohdastaan hyvin tunsi. Tosin Vossin pääteos, idyllinen runoelma "Luise", jonka vaikutus tuntunee Runebergin "Hirvenhiihtäjiin" ja "Hannaan" saakka, kuvailee oikeastaan keskisäädyn -- maalaisseurakunnan pappilanväen -- elämää, mutta laajenee samalla yleisemmäksikin maalaiselämän kuvaukseksi. Myös suuri Goethe on pari kertaa osunut kansankuvauksen alalle, vaikka vain tilapäisesti, "Nuoren Wertherin kärsimyksissä" hän hajallisina paloina kertoo eräästä maalaisesta talonpoikaisnuorukaisesta, jonka historia yhtenäisesti käsiteltynä muodostaa todellisen "kyläkertomuksen". Samoin Goethe etevässä idyllirunoelmassaan "Hermann ja Dorothea" luo erittäin mielenkiintoisen ja todenmukaisen kuvan todellisesta maalaistytöstä, jollainen Dorothea kauttaaltaan on. Goethen ansiota on myös Heinrich Jung-Stillingin nuoruudenkuvauksen julkaiseminen, missä kuvauksessa lukija viedään keskelle kansanelämää ja Jung-Stillingin vanhasta maalaisesta isoisästä, rehdistä hiilenpolttaja Eberhardista, annetaan oivallinen luonteenkuvaus. Tämänaikuisten satunnaisten kansankuvausten joukkoon voidaan lukea myös sveitsiläisen Pestalozzin kasvatusopillinen kertomus "Lienhard ja Gertrud", jossa esiintyy erittäin havainnollinen rahvaan tunteminen ja käsittäminen.

Uutta virikettä "kansanihailulle" antoi Saksan romantikkojen innokas harrastus tutustua oman kansansa muinaisuuteen, sen satuihin ja lauluihin. Kansanrunouden keräämiseen ja julkaisemiseen, joka jo aikaisemmin oli saanut alkunsa englannissa (Ossianin laulut, Percyn balladit) ja johon saksalainen Herder oli osaltaan ollut tehokkaana innostajana, ottivat Saksan romantikot, m.m. juuri Brentano, hartaasti osaa. Ja vaikkapa saksalainen romantiikka olennaisesti luonteeltaan oli ylimyksellistä laatua ja tarkoitusperältään verrattain kaukana rahvaasta, niin se kuitenkin välillisesti, harrastaessaan oman kansansa muinaisuuden ja sen hengenaarteiden tuntemista, samalla joutui kääntämään huomion myös oman aikansa kansaan ja sen elämään. Romantikot itse teoksissaan tosin mieluummin viihtyivät ihailemansa keskiajan ja katolisuuden tai oman vallattoman ja haaveellisen mielikuvituksensa hämyisissä, epätodellisissa maailmoissa, kuin oman aikansa todellisessa elämässä ja rahvaan parissa. Jos he joskus sattumoisin ryhtyivät kuvaamaan varsinaista kansaa, niin ottivat he silloinkin aiheensa tavallisimmin entisyydestä, kuten teki esim. Heinrich oon Kleist oivallisessa novellissaan "Mikael Kohlhaas". Samoin Brentano, joka puolestaan oli saksalaisen romantiikan kaikkein perikuvallisimpia edustajia, useimmiten seurasi vallattoman ja oikullisen mielikuvituksensa kirjavia polkuja kuin luontoa ja totuutta ja oman aikansa elämää. Senpätähden hänen novellinsa "Kunnon Kasperin ja kauniin Annin historia" onkin miltei yksinäinen ilmiö hänen monivärisessä tuotannossaan ja tavallaan ainoa romanttisen suunnan tuottama kansankuvaus, jonka tapahtumat ovat tekijän omalta ajalta. Mutta niinpä se onkin kyennyt säilyttämään Brentanon nimen jälkimaailman tietoisuudessa kenties pysyvämmin kuin hänen koko muu kirjava tuotantonsa yhteensä.

Clemens Brentano oli Lombardiasta Saksaan muuttaneen frankfurtilaisen kauppiaan poika ja syntyi syysk. 8 p. 1778 Ehrenbreitsteinissä lähellä Koblenzia. Hänet määrättiin vastoin taipumuksiaan kauppiaaksi, mutta epäonnistui tällä alalla ja ryhtyi opiskelemaan. Isänsä kuoltua hän 1797 tuli Jenaan, joka tähän aikaan oli Saksan romantikkojen pesäpaikka. Täällä hän, samalla kun vietti kiihkeän "romanttista" elämää, tutustui läheisesti romanttisen suunnan johtomiehiin Schlegel-veljeksiin ja Tieckiin sekä myöhemmin Heidelbergissa oleskellessaan vastaiseen lankomieheensä Achim von Arnimiin, omaksuen heidän runoudelliset mielipiteensä. Levottomana, kiihkomielisenä romantikkona hän sittemmin vaelteli paikasta toiseen, kaupungista kaupunkiin, kirjoitellen ahkerasti sekä runoa että proosaa ja saavuttaen mainetta säihkyvällä sukkeluudellaan. V. 1818 hänessä sitten tapahtui omituinen mielenmuutos. Ollen jo alkujaan uskonnoltaan katolinen, hän nyt muuttui oikein tekopyhäksi, haaveilevaksi ja kiihkomieliseksi katolilaiseksi, kuten useat muutkin Saksan romantikot, jotka juuri katolisuudessa olivat löytävinään pelastavan runollis-uskonnollisen ihanteensa, elämän, kauneuden, runouden ja uskonnon sopusoinnun. Vv. 1818-24 hän asui Dulmenissä erään henkiä ja näkyjä näkevän nunnan Anna Katariina Emmerichin luona, kirjoitellen muistiin paksuja nidoksia mainitun nunnan ilmestyksiä ja tutkiskeluja. Kun hänen levoton henkensä ennätti kyllästyä tähänkin hommaan, hän uudelleen alkoi vaellella paikasta toiseen, kunnes vihdoin 1833 asettui Müncheniin. Hänen katolinen ahdasmielisyytensä ja romanttis-uskonnollinen mielenkiihkonsa lähenteli lopulta sairaalloisuutta ja suorastaan typeryyttä. Kuoli Aschaffenburgissa 28 p. heinäk. 1842.

Brentano on kirjoittanut suuren joukon romaaneja, kertoelmia, näytelmiä, satuja ja runoja, joiden kaikkien luettelemiseen ei tässä ole syytä. Koko hänen runoilija-olemuksensa oli täysverisen romantikon, sekä elämänvaiheiden että runoilun kannalta katsottuna. Hänellä oli mitä runsain ja vallattomin mielikuvitus, jolle ei mikään näyttänyt mahdottomalta, tavaton varasto villiä sukkeluutta, hauskaa huumoria ja yllättäviä päähänpistoja sekä syvällinen tunteenhartaus, mutta häneltä puuttui aiheittensa hallitsemis- ja muodostelukykyä sekä siihen tarvittavaa sitkeää tahdonlujuutta. Niinpä hänen useimmat teoksensa, kuten Brentano itsekin, kantavat ulkonaisen ja sisäisen rikkinäisyyden, äkkiyllätyksen ja kirjavuuden leimaa, niissä on tosirunouden kultajyviä kaikenlaisen jonkinjoutavan kaunan ja akanapaljouden seassa, mitä hurjinta sanain ilotulitusta ja karkeloleikkiä syvän ja hartaan tositunteen rinnalla. Parhaiten onnistui Brentano satujutelmissaan, joissa hänen vallaton mielikuvituksensa sai mielin määrin mellastaa ja joskus mennä aivan typerään lapsekkaisuuteen, jopa mielettömyyteen saakka, sekä pikkunovelleissa, joista "Kasperin ja Annin historia" on onnistunein. Erityinen ansionsa on Brentanolla kansanlaulujen julkaisijana, yhdessä lankonsa Achim von Arnimin kanssa hän näet vv. 1806-1808 julkaisi kolme nidosta saksalaisia kansanlauluja nimellä Des Knaben Wunderhorn (Pojan ihmetorvi), millä julkaisulla tuli olemaan peräti huomattava merkitys uudemmassa saksalaisessa laulurunoudessa.