Arkielämää

"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivet pohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.

Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisalla soutoretkellään kahdenkesken.

Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniilla paikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.

Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nyt hitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkään ihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, joka johti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea ja kiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuin eroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosi sitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattu heti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nyt puolukat punaisina mustien kantojen välissä.

Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnes sinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten soutelee ja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää", vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minä tunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinä voisi ehdottaa jotakin?"

"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.

"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"

"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään", ehdotti Anna edelleen.

Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiin viheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.

"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakin halukkaaksi telmimään."

Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivat poikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa, suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä, valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.

Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät he pensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten, että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivat ja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksi telmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliin vaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaa ja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoen käsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaa teuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen ja nauraen vastapäätä toisiaan, maahan.

"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö", sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulen vilvoittaa otsaansa.

"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.

Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensa suureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä säteillä.

"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me silloin teemme?" kysyi sisar innostuneena.

"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina. Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.

"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkein samaa kuin uhraaminen."

"Mutta mitä me sitten uhraamme?"

"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleen miettimään.

"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänen edessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.

"Metsän jumalalle."

"Onko semmoinen olemassa?"

"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on, ymmärrätkö?"

"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"

"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaa uhrattavaa!"

"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsän jumalalle", ehdotti Anna.

Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annan esiliinaan.

"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala? Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kun he olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.

"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."

He astuivat maihin.

"Poltammeko me puolukat?"

"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nyt olemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoita esiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."

Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta, johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausui salaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.

"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labuna kriks" luki hän.

"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoi Anna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi veli kärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.

"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.

"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän, että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovat jääneet jälelle", lohdutti Erik.

"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruu äiti minua", mutisi Anna.