Punainen lentohävittäjä

Alkusanat. Vähän suvustani. Kadettiaikani. Tuloni armeijaan. Ensimmäinen upseeriaikani. Sota syttyy. Rajan yli. Ranskaan. Kun tiedusteluretkeltä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan. Partiossa Loenin kanssa. Ikäviä aikoja Verdunin edustalla. Ensi kerran ilmassa. Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa. Holckin mukana Venäjällä. Venäjältä Ostendeen. Pisara verta isänmaan puolesta. Ensimmäinen ilmataisteluni. Champagne'in taisteluissa. Kuinka tulin tuntemaan Boelcken. Ensimmäinen lentoni omin päin. Harjoitusajaltani Döberitzistä. Lentäjä-urani alkuajat. Holck k. Lento ukkosilmassa. Ensi kertaa Fokkerilla. Pommituslentoja Venäjällä. Boelcke! Ensimmäinen englantilaiseni. Somme-joen taistelu. Boelcke k. Kahdeksas. Majuri Hawker. Pour le mérite. "Le petit rouge". Englantilainen ja ranskalainen lentotaito. Itse maahan ammuttuna. Lentäjän urotyö. Kuuma päivä. "Punainen paholainen". "Moritz". Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan. Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin. Anti-Richthofen-laivue. Isäukko käy minua tervehtimässä. Lento kotimaahan. Veljeni. Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä. Alkuhärkä. Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät. Lentokoneemme.

ALKUSANAT.

Maailmansota kehitti lentotaitoa tavattomassa määrässä. Sotaa käyvissä maissa nousi miehiä, jotka tämän aselajin käytössä saavuttivat erikoisen etevyyden ja maineen.

Saksan armeijan maailmansodan etevin sotilaslentäjä on tämän kirjan tekijä, ratsumestari Manfred von Richthofen. Maaliskuun 21 p:nä 1918 alkaneen suurhyökkäyksen aikana mainittiin hänen pudottamiensa vihollislentäjäin luku n. 80:ksi. Mutta viimein tuli hänenkin vuoronsa sankarikuolemalla päättää loistavien urotekojensa sarja, kuten lähemmin kuvataan seuraavassa virallisessa sähkösanomassa:

Berliini, huhtikuun 24 p:nä. Saksan armeijan paras lentäjäratsumestari vapaaherra von Richthofen on saanut surmansa ilmataistelussa. Tapahtumasta kerrotaan: Eilen keskipäivällä ilmestyi englantilaisten linjojen yläpuolelle Somme'in laakson läheisyydessä kolmisenkymmentä lentokonetta käsittävä laivue, joka ryhtyi ahdistamaan meidän lentokoneitamme ja kääntyi sitten pohjoiseen. Pian oli 58 lentokonetta keskenään taistelussa, ja vähää myöhemmin ottivat siihen osaa kaikki lentokoneet monen penikulman alalta. Syntyi taistelu, jossa oli mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Richthofen, joka lensi ainoastaan 150 jalan korkeudessa maasta, sai taistelussa surmansa, ja hänen lentokoneensa syöksyi maahan. Jälkeenpäin todettiin, että luoti oli osunut sydämen lähettyville.

Tässä kirjassaan Richthofen kuvaa reippaasti ja todellisella sotilaskielellä kokemuksiaan ja havaintojaan lentäjänä, ja hänen kuvauksistaan lukija saa selvän käsityksen sotilaslentäjän uhkarohkeasta ja vaarallisesta, mutta samalla tavattoman jännittävästä toiminnasta.

Suomentaja.

Vähän suvustani.

Richthofenien suku on oikeastaan verraten vähän ottanut johtavalla paikalla osaa nykyiseen maailmansotaan, sillä sen jäsenet ovat aina olleet turpeessa kiinni. Tuskin on ollut ainoaakaan Richthofenia, jota ei olisi ollut kiinteää asuinsijaa. Jollei hänellä ole sellaista ollut, hän on useimmiten ollut valtion palveluksessa. Isoisäni ja hänestä lukien kaikki esi-isäni ovat viljelleet tilojaan Breslaun ja Striegaun seuduilla. Vasta isoisäni aikana tuli eräästä hänen serkustansa kenraali, ensimmäinen laatuansa koko Richthofenien suvussa.

Äitini suvussa -- hän on syntyisin von Schickfuss und Neudorf -- on asianlaita samoin kuin Richthofenien suvussa: harvoja sotilaita, vain maanviljelijöitä. Äidin isäni setä Schickfuss kaatui v. 1806. Vuoden 1848 vallankumouksen aikana poltettiin erään Schickfussin kaunis linna. Muuten ei kukaan heistä ole kohonnut ylemmäksi kuin reserviratsumestarin arvoon.

Sekä Schickfussien että Falckenhausenien suvussa -- äidinäitini on syntyisin Falckenhausen -- voidaan huomata ainoastaan kaksi erikoisharrastusta. Ne ovat ratsastus ja metsästys. Enoni Aleksander Schickfuss on tehnyt paljon metsästysretkiä Afrikassa, Ceylonin saarella, Norjassa ja Unkarissa.

Isäukkoni on oikeastaan sukuhaaramme ensimmäinen jäsen, jonka päähän pisti ruveta upseeriksi toimivaan armeijaan. Hänet pantiin jo hyvin nuorena kadettikouluun, josta hän myöhemmin siirtyi 12:nteen ulaanirykmenttiin. Hän on mitä hartain sotilas, mutta tuli kuuroksi, minkä vuoksi hänen oli pakko ottaa ero virastaan. Hänen kuuroutensa aiheutui siitä, että hän pelasti kerran erään miehistään hukkumasta hevosten uittopaikalla ja jatkoi sitten virantoimitustansa oleskellen märkänä pakkasessa.

Nykypolvessa on tietenkin jo paljon useampia sotilaita. Sodan aikana jokainen asekuntoinen Richthofen on lippunsa alla. Niinpä menetin kohta sodan alussa kuusi serkkua, eriarvoisia, mutta kaikki poikkeuksetta ratsumiehiä.

Nimeni olen saanut erään isäni sedän, Manfred v. Richthofenin mukaan, joka rauhan aikana oli Keisarin sivusajutanttina kaartinarmeijakunnan päällikkö, sodassa erään ratsuväkiarmeijakunnam päällikkö.

Nyt muutama sana nuoruudestani. Isäukkoni palveli ensimmäisessä henkikyrassieerirykmentissä Breslaussa, kun minä synnyin toukok. 2 p:nä 1892. Asuimme Kleinburgissa. Aina yhdeksänteen ikävuoteeni saakka nautin yksityisopetusta, kävin sitten vuoden ajan koulua Schweidnitzissä ja myöhemmin tulin kadetiksi Wahlstattiin. Schweidnitziläiset pitivät kuitenkin minua todellisena Schweidnitzin lapsena. Valmistauduttuani kadettikoulussa nykyiseen ammattiini jouduin sitten ensimmäiseen ulaanirykmenttiin.

Tässä kirjassa kerron omista kokemuksistani.

Veljeni Lothar on toinen tunnettu lentäjä Richthofen, Hänellä ora "Pour le mérite" ritarimerkki [Saksan korkein ritarimerkki. -- Suom.]. Nuorin veljeni on vielä kadetti ja toivoo kovasti pääsevänsä meidän kanssamme sotaan. Sisareni, samoin kuin kaikki sukumme naiset, toimii sairaanhoitajattarena sotanäyttämöllä.

Kadettiaikani.

(1903-1909 Wahlstattissa, 1909-1911 Lichterfeldessä.)

Tulin pienenä ensiluokkalaisena kadettikouluun. En ollut erityisen mielelläni kadetti, mutta isäni tahtoi niin, eikä omaa mielipidettäni paljon kysytty.

Ankara kuri ja järjestys rasittivat kovin niin pientä vekaraa. Opinnoilta ei jäänyt juuri lainkaan aikaa muihin puuhiini. En ollut mikään neropatti. Tein aina juuri nipinnapin sen verran, että pääsin luokaltani. Minun mielestäni ei kenenkään pitäisi ahertaa enemmän, ja olisinpa pitänyt "kiipimishaluna", jos olisin kirjoittanut paremman koekirjoituksen kuin "tyydyttävän". Siitä oli luonnollisena seurauksena, etteivät opettajani arvostaneet minua kovinkaan korkealle. Sitä vastoin minua huvitti kerrassaan suunnattomasti urheilu, ennen kaikkea voimistelu ja jalkapallo. Luullakseni ei ollut ainoaakaan temppua, jota en olisi voinut tehdä rekillä. Esimieheni ilahdutti minua pian muutamilla palkinnoilla tunnustukseksi taidostani.

Kaikki uhkarohkeat yritykset vaikuttivat minuun valtavasti. Kerran kiipesin ystäväni Frankenbergin kanssa ukkosenjohdatinta pitkin Wahlstattin kirkontorniin ja sidoin sen huippuun nenäliinan. Muistan vielä hyvin, kuinka vaikea oli päästä kattokourujen ohi. Käydessäni kymmenkunta vuotta myöhemmin tervehtimässä pikkuveljeäni näin nenäliinani yhä vielä liehuvan tornissa.

Ystävänä Frankenberg oli sodan ensimmäinen uhri, jonka jouduin näkemään.

Lichterfeldessä viihdyin jo paljon paremmin. Siellä emme enää olleet niin muusta maailmasta eristettyinä, vaan aloimme jo elää jossakin määrin ihmisten tavoin.

Parhaimpia muistojani Lichterfeldestä ovat suuret korsokilpailut, joissa kilpailin sangen usein prinssi Friedrich Karlin kanssa tahi häntä vastaan. Prinssi sai tällöin monta ensipalkintoa. Kilpajuoksussa, jalkapallossa jne. hän voitti minut, sillä minähän en ollut valmentautunut niin täydellisesti kuin hän.

Tuloni armeijaan.

(Pääsiäisenä 1911.)

Tietenkin saatoin tuskin odottaakaan pääseväni mihinkään armeijan valiojoukkoon. Kohta vänrikintutkinnon suoritettuani lähdin sen vuoksi rajalle ja tulin "Keisari Aleksanteri III:n" ulaanirykmenttiin n:o 1. Olin varta vasten valinnut tämän rykmentin. Se oli majoitettu rakkaaseen Schleesiaani, ja siellä minulla oli myöskin muutamia tuttavia ja sukulaisia, jotka hartaasti kehoittivat minua hakemaan sinne.

Palveluksesta rykmentissäni pidin tavattoman paljon. Ihaninta, mitä nuori sotilas voi ajatella, on olla "ratsumies".

Sotakouluajaltani en voi kertoa paljoakaan. Se muistutti liian paljon kadettikoulua, joten muistoni siitä eivät ole erittäin miellyttäviä.

Eräs huvittava tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni. Joku opettajistani osti jokseenkin sievän tamman. Sen ainoana vikana oli, että se oli jo vanhanpuoleinen. Myyjä ilmoitti iäksi 15 vuotta. Jalat olivat paksunlaiset, mutta se hyppäsi kuitenkin kerrassaan erinomaisesti. Minä ratsastin sillä usein. Sitä sanottiin "Biffyksi".

Noin vuotta myöhemmin rykmenttini ratsumestari v. Tr., joka oli suuri urheilun ystävä, kertoi minulle ostaneensa oikein aimo hyppyrin. Me odotimme kaikki suurella jännityksellä saadaksemme nähdä tuon "aimo hyppääjän", jolla oli harvinainen nimi "Biffy". En lainkaan enää ajatellut sotakouluopettajani vanhaa tammaa. Päivänä muutamana sitten saapui tuo ihme-elukka, ja voittepa kuvitella kummastustani, kun tuo vanha kunnon "Biffy" saapui ratsumestari v. Tr:n talliin -- 8-vuotiaana. Se oli sillä välin vaihtanut muutamia kertoja omistajaa, ja sitä mukaa oli hinta melkoisesti noussut. Sotakouluopettajani oli ostanut sen 1,500 markalla, ja v. Tr. oli vuotta myöhemmin hankkinut sen omakseen "8-vuotiaana" 3,500 markalla. Ainoassakaan hyppykilpailussa "Biffy" ei enää voittanut, mutta se sai jäilleen ostajan -- ja kaatui kohta sodan alussa.

Ensimmäinen upseeriaikani.

(Syksyllä 1912.)

Vihdoin sain upseerin olkaimet. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni niin ylpeäksi kuin silloin, kun minua ensimmäisen kerran yhtäkkiä puhuteltiin "herra luutnantiksi".

Isäni osti minulle hyvin kauniin "Santuzza"-nimisen tamman. Se oli todellinen ihme-eläin ja kaikilla ilmoilla samanlainen. Joukon edellä se kulki kuin lammas. Vähitellen huomasin sillä olevan suuret hyppylahjat. Heti päätinkin opettaa tuosta kauniista tammasta hyppääjän. Se hyppäsi aivan satumaisen hyvin. Metrin kuudenkymmenen sm:n korkuisen kaksoisesteen yli olen itse sillä ratsastanut.

Toverini von Wedel, joka oli voittanut monta kaunista palkintoa "Fandangollaan", osoitti minua kohtaan suurta ymmärtämystä ja oli minulle hyvänä tukena.

Kerran "valmentausimme" molemmat Breslaun hyppy- ja esteratsastuskilpailuihin. "Fandango" oli loistavassa kunnossa, "Santuzza" teki myöskin parhaansa ja saavutti hyviä tuloksia. Minulla oli hyviä toiveita saada jotakin aikaan tulevissa kilpailluissa. Päivää ennen kilpailuja en voinut pidättyä vielä kerran ratsastamasta kaikkien esteiden yli hyppykentällämme. "Santuzza" kompastui ja loukkasi lievästi lapansa. Minulta taittui solisluu.

Harjoituksissa vaadin kunnon "Santuzzaltani" myöskin nopeusennätyksiä ja ihmettelin kovin, kun von Wedelin ratsu voitti sen.

Toisen kerran minulla oli onni ratsastaa hyvin kauniilla raudikolla Breslaun Olympialaisissa. Esteratsastus alkoi, ja minun valakkani oli vielä toisella kierroksella täysissä voimissa ja niin reipas että minulla oli voitontoiveita. Saavuin viimeiselle esteelle. Näin jo kaukaa, että sen täytyi olla jotakin aivan erityistä, koska sen molemmille puolille oli kokoontunut suunnaton väkijoukko. Ajattelin itsekseni: "Rohkeutta vain, hullusti tässä käy kumminkin!" ja ratsastin vinhaa vauhtia vallia ylös, jonka harjalla oli kaksoiseste. Yleisö heilutti lakkaamatta kättään varoitukseksi, etten ratsastaisi niin nopeasti, mutta en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Raudikkoni hyppäsi kaksoisesteen yli ja suureksi kummastuksekseni syöksyimme toisella puolella suoraan Weistritzjokeen. Ennen kuin ehdin ajatellakaan, loikkasi hevonen jättiläishypyllä rinteestä alas, ja niin ratsu kuin ratsastajakin katosimme aaltoihin. Molemmat tietysti päistikkaa. "Felix" nousi kuivalle toisella puolella ja Manfred toisella. Kilpailun jälkeen punnittaessa todettiin kaikkien ihmeeksi, etten ollut tullut kiloa keveämmäksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin viisi kiloa raskaammaksi. Kaikeksi onneksi ei kukaan huomannut, että olin likomärkä.