Kyläisiä lauluja

Runovarsani Tän pojan kevätrallatus Juro Heikki Nurja käänne Hurri ja hänen eukkonsa Heilani on kuin helluntai Kaajan keinulla "Pitäjän pomo" Tukalassa pulassa Mökinpojan laulu Erkki paimen Kosiovarsa Aittalaulu Kala-Aapon sunnuntai Matkalla maailmaan Tukkipoikia tulossa Suutar'eukon hämypuhetta Suutar'Jussin ryyppypuhetta Kahden vaiheilla Käen kukkuessa Aamun suussa Kyläkujassa Soitto-Puuska Rannalla istuja Kylläpä kai! Illan laskussa Kulkuripoika Karjapihassa Lukkari Tuuska Mittumaaritulilla Kompa Lassin serenaati Heinään Se rakkaus Kullan luo Maijan kosto "Maaliman-Mikko" Talon tiranni Markkinoilla Taas syksy tullut on! Joulun pyhinä Tuli tuttu, vanha tuttu!

RUNOVARSANI.

Runovarsain syntyi niittusuolla vaan, juoksi, hyppi näillä kotimailla, hirnui iloisesti ensi suvessaan, vallatonna telmi lapsen lailla.

Kylän pojat raisun laski laukkomaan, lepän oksat notkui kintereillä, jalan nuori kapse oli riemunaan, seuranansa linnut karjateillä.

-- Nyt se silat sekä aisat kannattaa, toukotyössä käy ja kiskoo auraa, ojaruohon milloin nälkäänsä se saa, milloin pilttuussansa appoo kauraa.

Kirkolle kun kilvan orhit lennättää, tai kun markkinoilla teutaroipi, silloin Poika polkee, eelle ennättää, vaikk' on pieni, niin sen kengät soipi!

Siitä kirkon luona miehet haastamaan: "anna Helsinkihin hevon juosta, kun se koittaa, katsos, oikein parastaan, rahaa, kunniaa saat vielä tuosta!"

Tuota talvi-illoin mietin tallissain, miten herrat arvostaisi siellä, arvostaisi nappiherrat orhittain, kun se vauhdin saisi kilpatiellä!

Tokko temput, viitat oikein suorittaa, kaunis juoksu ehkä rikkoontuisi, taikka laukan lois, kun piiska vingahtaa, äkkimutkass' ehkä kompastuisi?

Mitä itse tuumit, Poika? -- Hirnut vaan; kesäniitulleko tahdot heinän tuoksuun? Syvä hanki vielä peittää kotikaan --, tahdot siis kai sentään kilpajuoksuun!

TÄN POJAN KEVÄTRALLATUS.

"Ei oo poika lepän lastu, eikä tuulen tuoma, vaikka on tällainen avosuu, niin on se Luojaa luoma!"

Rekilaulu.

Hila, hoi -- ja se nummi kun vastasi: hei, hila, hoi, hila, hei sekä heisaa, siron peipposen pilli jo koivussa soi ja pensaissa kerttuset veisaa.

Ja nythän on touko ja pellolla työ ja nythän on tuomessa tuoksu, somat neitoset kankaan pirtoja lyö, on pirtissä touhu ja juoksu.

Kävin illalla nimikkoniemellein, joka kunnaalla uus oli nuttu, kalavirsuni talaan suojassa tein, kävi lehdossa nauru ja juttu!

Oli talvella hanki ja ummessa tie, tytöt tympeitä, piilossa illoin --. Mikä kultani mieleenkin tullunna lie, oli äksy ja äyskivä silloin!

Mut nyt minä tanhulla teuhata saan, meni reppurin laukussa talvi, minä hulivili nauran ja laulelen vaan ja karjoja kaitsevi Malvi.

No, voi sun kanttura, koitas vaan, hila, hoi, hila, hei sekä heisaa, kas, Malvi se laulavi kaitessaan, suvikerttuset pensaissa veisaa!

JURO HEIKKI.

On ripsakas, sileä simahuuli se tirskuva Kantovaaran Lotta, on oikukas kuin ristituuli ja Heikki se meinaavi totta.

Taas miettivä, suora ja ujo miesi on naapurin arkasilmä Heikki, ja pojan tuumat tyttö tiesi, mut rakkaus hänelle on leikki.

Se neitonen ilkkuen veijavi vaan, mut pojan on riutua rinta, hän on kasvanut tuvassa takamaan ja karhea, juro on pinta.

Mut Heikkipä toivoo, toivoo vaan: kai tyttökin kerran suostuu ja laulussahan lauletaan: "ei nuorien rakkaus ruostu."

Hän talkootansseissa nurkassa on, kun heilinsä pyörivi illoin, on nurja, kade, saamaton, ties, lemppari, kosiiko milloin!

NURJA KÄÄNNE.

Kun Heiskan Janne syntyi maalimaan, löys eukot ristinmerkin hänen jalastaan, kas siitäkös kieli kiireen sai, ja saunapuoskarit ne kuiski kummissaan "se poika kerran on piispa kai!"

-- Nyt Janne asuu kirkkorinteen alla ja leivän saa hän hautaa kaivamalla.

HURRI JA HÄNEN EUKKONSA.

Tää Hurrin mies on oikein miesten miesi, mut eukko, eukko itse hiisi, ei suulaampata akkaa virstam päässä, se akka askareistaan huolii viisi! Ja Hurri ähkii, riistää, raastaa, hän lypsää, kirnuu, pellot kuokkii, myös ruunan, kanat sekä lampaat ruokkii, mut riitaa akka aina haastaa.

Se eukko elää oikein ruustinnaksi, syö kahvileipää, kyläileepi ja juorut kehrää, vaan ei villojansa, yöt vuoteellakin vielä kiisteleepi --. Mut kerran kun hän miestään sätti taas kannonpääksi, peltopyyksi ja kukon kuolon intti miehen syyksi, niin jopa maltti miehen jätti.

"Hiis vieköön, eukko, tästä rymy syntyy, pian heitän huostaas maat ja mannut, siis lypsä itse, hoida pirtti, karja, et oljen kortta ole ristiin pannut!" "Kas, kutti, kas!" noin huusi akka, "no, vie sun, näinpä keikun, kuljen, nyt harmiksesi, nahjus, suuni suljen ja oon kuin kansiniekka vakka!"

Ja itsepäinen akka on kuin hiisi --. mut taloon tuli uusi mahti, nääs, eukko puuhaa sentään ikävikseen ja työ se käy kuin soisi huilun tahti. Viel' akka kulkee tuppisuuna, kun lehmitarhassaan hän häärää, mut ukko kyntää, kylvää, kaiken määrää ja oikein kauraa nyt saa ruuna.

HEILANI ON KUIN HELLUNTAI.

Heilani on kuin helluntai ja oraspellon kukka, sillä on silmät kuin sametista ja poski kuin nurmennukka.

Sillä on käynti ketterä kuin kotivirran juoksu, sillä on nauru hilpiä kuin kesäheinän tuoksu.

Kirkolla ja kylänteillä kelpaa sitä näyttää. Pertun päivän tienohissa kuusitoista se täyttää.

Ei oo rahaa kummallakaan, mutta on nuori mieli, joka korven komerossa on oman oven pieli.

Älä sinä kultani sitä sure, jos köyhänä naida pitää, köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa ja köyhänkin jyvä itää!

KAAJAN KEINULLA.